Makaan riippumatossa satavuotisen tammen auringon värittämässä varjossa ja etsin hyvää kirjoitusasentoa. Maton laskoksissa lepää Marguerite Duras'n Jokapäiväinen elämä.

”Noiden vuosisatojen joidenkin päivien tunteina yksinäiset linnut huusivat vaaleassa pimeydessä vähän ennen valon häviämistä.” Duras

Ojennan laiskasti käteni poimien Ronjan tuoman kiven ja heitän sen. Yhtä laiskasti Ronja käy poimimassa sen uudestaan ja uudestaan. Lintu kakkaa täpärästi pääni ohi riippumaton reunaan – en tiennyt, pikkulintujen kakka haisee näin pahalle...Viisi senttiä luonnon yäpuolella roikun kesän tyhjiössä, pysähtyneessä hetkessä, jossa hyttysetkin hävittävät päämääränsä toviksi.

En pysty rauhoittumaan. Kaipaan saareen koko vuoden, talvisin kuvittelen Vallilan meren väriselle seinälle rantaviivan, Byholmin sammaleen muotoisen saaren kotisalmen toisella puolen. Nyt kun olen täällä, ravaan levottomasti tuvan ja pihan väliä, vietän aikaani keinotodellisuudessa ja minua vaivaa mystinen ahdistus, tuttu monen vuoden takaa, mutta matkalla vieraantunut. Jonkinlainen riittämättömyys tähän hetkeen yhdistettynä kaukaisiin kaupungin ääniin – jotain tapahtuu, enkä minä ole siellä.

Vanhempani puuhastelevat lakkaamatta, niinkuin on aina ollut. Isä viettää kaiket kesät vanhan tielaitoksen työhaalareissa, päässään lasten lippis (isälläni on yllättävän pieni pää), jotka pestään n. kolmen vuoden välein. Äitini perkaa pikkukaloja, loputtomiin, loputtomiin ahvenia, kiiskiä, silakoitakin viime aikoina. Mutta tänäkin kesänä jokin on hieman muuttunut. Vanhempieni lakkaamaton liike on taas hieman hidastunut.

En pysty ajattelemaan asiaa, siksi en kestä paikoillani. Ajan välinpitämätön kulku kohti valon häviämistä salpaa henkeni. En uskalla, en pysty seuraamaan sitä. Tänään isäni putosi jakkaralta. Syöksyessäni pari metriä hänen luokseen mielessäni kävi kuvia, jotka hirvittävät. Tällä kerralla kaikki hyvin.

Haluan lähteä kaupunkiin, ravistaa kuvat pois mielestäni, paeta painottomaan elämääni. Heinäkuun loppu, elokuussa ajattelen aina synkkiä, se on vain tämä aika, sanon itselleni, näinhän se aina on.

Valo kulkekoon omia aikojaan, minä lähden mustikkaan. Ne ovat hieman pienempiä kuin viime vuonna, mutta niitä on paljon. Mustikassa käyminen on tärkeää. Kuten kortinpeluu isän kanssa. Ja hiljaa puhuminen kun äiti nukkuu päiväunia. Huomennakin ehtii ajatella.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat