No niin. Asiahan on nyt niin, että riun rakkaudesta. Kroonisesti.

Olen onnistunut ketjuttamaan menestyksekkäästi onnettomien tarinoiden jatkumon, jonka keskipisteessä epäilen, uskon ja huomaamattani aina hyppään, ja putoan. Edellinen hyppyni oli hoocee -kamaa, tyyliin nenäliinan kokoisella varjolla myrskyn silmään. Mies oli, sanokaamme nyt vaikka, uzbekistanilainen pomminraivaaja, jonka ammatinvalinta jo sinänsä olisi pitänyt olla kaulaan ripustetun neonkyltin kaltainen varoitus. Muitakin merkkejä toki piisasi, mutta munaskuut ovat sokeat. Joka tapauksessa välitön pakkolasku autioituneelle merelle oli enemmän kuin nähtävissä, kaikille muille paitsi itselleni.

Avomereltä rikkinäisen äyskärin kanssa kotiin melominen kestää kauan. Kauan. Tosi kauan. Siinä matkalla sitä ehtii kokeilla aika montaa turhaa keinoa. Kuten itkeä, raivota, tehdä kauppaa hyvien henkien kanssa – pyytää merkkejä ja rukoilla hiljaisuutta. Kunnes vähitellen, hyvin hitaasti, suru laimenee, häpeä hellittää reumaisen kouransa ja aallot pienenevät.

Tässä kyseisessä paranemisprosessissa on oma hilpeä mausteensa. Kummallinen tilanne on se, että jo puolen vuoden ajan olen törmännyt päivittäin Uzbekistaniin tai miehenpirulaisen nimeen. Ratikassa minua tuijottaa maan lippu innokkaan turistin rinkassa, netin ja telkkarin tavoittamattomissa saaristossa äityy äitini puhumaan kyseisen maan poliittisesta tilanteesta ja satunnaisesti hyllystä poimimani kirjailijan isä on uzbekistanilainen, joka kerta. Kesän aikana tahti kiihtyy neljään viiteen kertaan päivässä, kunnes alan kiinnittämään asiaan huomiota oikein toden teolla. Kerään jääkaapin oveen tukkimiehen päiväkirjaa havainnoistani ja kas kummaa; yhtäkkiä tuleekin päivä jolloin on hiljaista. Yksi päivä ja sitten toinen. Rauhoitun ja totean, että kaikki on ollutkin omaa mielikuvitustani, haluani nähdä merkkejä kaikkialla. Kunnes jonkun hetken päästä huomaan olevani samassa rallissa, matkahakukoneessa etsiessäni Chennaita ehdottaa kone uzbekistanilaista lomakohdetta (joo joo – ymmärrän: aika huonosti valittu peitemaa) ja joka ikisen leffan päähenkilö on nimeltään Aziz (heh!) . Hitto.

Luen tietysti näistä viesteistä kehoituksen kärsivällisyyteen, ylimaallisen merkin meidän yhteen kuulumisestamme, mutta kuukausien juoksiessa hiljaisuudessa alan kyseenalaistamaan henkieni hyväntahtoisuutta. Jaa, voikohan olla niin, että ne – vittuilevat minulle?

Miten toivutaan rakkaudesta? Joka kerta se ärsyttävä ja turhantärkeä totuus osoittautuu oikeaksi – ajan kanssa. Mies ei lähde sinusta, ennen kuin olet valmis siihen, vaikka itse uskot jättäneesi tunteen taaksesi, kaikki ympärilläsi huutaa sitä, mitä et halua nähdä. Kosmos heijastaa kaipuutasi, niin kauan kuin kannat sitä salaa itseltäsikin muistuttaa se sinua olemaan rehellinen, niin typeräksi kuin itsesi tunnetkin. Typerä rakkaus, typerä kipu, typerä minä. Ja sitten yksi aamu huomaat ajattelevasi miestä vasta aamukahvin jälkeen ja aika on tullut.

Minun on siis aika sulkea tämä kirja vihdoinkin. Se ei ole ottanut sulkeutuakseen. Sen sivut takertuivat uniini kuin siirappiset lapsen sormet, tarina piteli minua murhaajan kourissaan eikä se huolella sielustani nidottu nyöri, jonka olin heittänyt ajan yli enää katkennut vaikka nyin sitä epätoivoisen surkeuteni voimalla. Mutta nyt on se loppu. Ei kerralla repäisten vaan hiljaisesti huokaisten. Koska todellisuudessa ei kosmos ole julma koulukiusaaja vaan minun tähtikarttani taittui toviksi paikaltaan ja olen nähnyt vain ikäväni rei'ittämän taivaan. Mikään muu jumalainen voima, kuin oma tahtoni, ei pakota minua ja ainoa joka voi minut vapauttaa, on se, että annan otteeni herpaantua, päästän irti unelmasta ja jatkan heräämistä omiin aamuihini.

Ja kuinka ollakaan; Uzbekistan onkin yksi päivä vain maa jossain tarpeeksi kaukana.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat