Mistä on vanhat rouvat tehty? Unelmista tottakai!

En saa mielestäni jokunen viikko sitten Facebookissa kiertänyttä tarinaa vanhuksesta ja taksikuskista. Taksikuski kertoo asiakkaastaan, yhdeksänkymppisestä hunnulliseen pillerihattuun pukeutuneesta leidistä, jonka hän hakee huolellisesti pakatun kodin ovelta. Vaikka reittiin tulee mutka, pyytää rouva kuskia ajamaan kaupungin halki - käy ilmi, että perheetön rouva on matkalla saattokotiin. Kuski sulkee mittarin ja he ajavat hiljaisena ympäri kaupunkia seuraavat kaksi tuntia – liukuvat verkkaisesti tärkeiden paikkojen ohi; ensikodin, johon rouva muutti tuoreen aviomiehensä kanssa, pitkäaikaisen työpaikan, tanssisalin, jossa hänellä oli nuorena tapana käydä. Lopulta rouva sanoo: ”Olen väsynyt. Mennään.” ja kuski ajaa hänet rauhassa saattokodin ovelle.

Tarina on kulkenut kanssani tämän viikon. Näen mielessäni linnunluisen vanhan naisen tuijottamassa pimeään taksin nahkaisella takapenkillä. Kuva on kummallisella tavalla samaan aikaan äärettömän surullinen ja ihmeellisen lohduttava. Se tapa, millä vanhus sulkee elämänsä arvokkaasti, huolellisesti ja rakastavasti saa minut (toivottoman itkupillin) kastelemaan näppäimistön. Kuvittelen vanhan rouvan peittelemään huonekalujaan, pakkaamaan pois elämäänsä pala palalta, ja sitten pukeutumaan parhaimpiinsa ja lähtemään. Taakseen katsomatta, valmiina. Mieleenikään ei juolahda ajatella esimerkiksi sitä, että miten ihmeessä se täti oli niin hyvässä kunnossa että pystyi taksilla ajelemaan jos oli matkalla saattokotiin - olen romantikko, en kyseenalaista tarinan paikkansapitävyyttä. En ole muutenkaan koskaan pitänyt todellisuutta olennaisena osana hyvää tarinaa.

En ole ihan varma myöskään siitä, että pitäisikö todellisuudella olla niin paljon tekemistä elämän kanssa. Todellisuus on aina ollut minulle liikaa. Eräänlainen kompastuskivi, liian korkea kynnys. Välttämätön rasite, työ suunnittelun jälkeen. Entinen poikaystäväni sanoi minulle tuhat vuotta sitten erotessamme, että minun olisi aika lopettaa tuo lukeminen; unelmoin liikaa. En ymmärtänyt, kirjat oli minulle kuin käsi: osa sielua ja ruumista.

Olen palannut ajatukseen kuitenkin usein, kokeillutkin solmia suhdetta realiteetteihin – käskenyt itseäni elämään kunnollisen ihmisen elämää, kaivamaan varpaitani multaan ja kasvattamaan juuret. Mutta löydän itseni aina ilmasta, liikkeestä, matkalta johonkin.

Liikkeen polttoaine on unelma. Se hauras toive, joka syntyy uniemme, tunteiden varjojen ja pysähtyneiden hetkien hämärän rajamailla. Ja joka ottaa muotonsa unelmaksi, sitten teoksi ja todeksi. Minä kieltäydyn lopettamasta unelmointia, koska niin syntyy minun elämäni palat, pieni matka kerrallaan. Jotka toivottavasti sitten kun aika tulee, on hyvä pakata, kääriä paperiin ja hyvästellä rakkaudella. Ja sitten tilata taksin ja lähteä.

 

Muuten: käy katsomassa suurien miesten suuria unelmia,

jotka on tehty todeksi mm. lasista, kuparista ja valoputkesta.

Unbuild Helsinki -näyttely 4.12.12 - 4.2.13

 

Irma Facebookissa

 

 

Kommentit (4)

Vierailija

Kolmattakymmentä minä-muodon ilmausta kirjoituksessa saa, yleensä kommentoimattomankin, huolestumaan kirjoittajan maailmankatsomuksen yksipuolisuudesta. Aistien,hahmottaen, ymmärtäen  ympäristöään voi ymmärtää myös itseään osana laajempaa kokonaisuutta. Väheksymättä yksilön merkitystä kokonaisuudelle. = )

T. Jari

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Hei Jari - kiitos kritiikistäsi, ikävää että et viihtynyt tekstini kanssa. Blogini kertoo miehistä, naisista, rakkaudesta ja monesta muusta aiheesta, joita tärkeäksi ja mielenkiintoisiksi koen - mutta ennen kaikkea se kertoo minusta. Minun maailmastani, asioista jotka koen kauniiksi, ajattelemisen arvoiseksi ja rumiksikin. Tämä siksi, että uskon vahvasti, että me ihmiset olemme itse asiassa hyvin samanlaisia, useimmiten, enkä välttämättä ole yksin sen kanssa miten koen maailman tai kuinka ajattelen.

Itsestään kirjoittaminen ei ole helppoa. Se vaatii itse asiassa aikamoista rohkeutta, rehellisyyttä ja kyllä - joskus myös vahvaa näkökulmaa. Omasta mielestäni harva teksti, jossa ei ole kirjoittajan mielipidettä, sielua tai kokemusta mukana, on kovin koskettava. Mutta aiheesta lienee väännetty kättä ilmaisun historian läpi - jokaisella makunsa. Toivottavasti jaksat kuitenkin vielä tutustua myös muihin teksteihini blogeista - aiheita on monenlaisia, mutta niitä kaikkia yhdistää - kyllä vaan - minä. Eikä tulevassakaan ole luvassa yhtää vähempää Irmaa , sori. 


Rakkaudella, Irma

Vierailija

Hei! Hetki aikaa ajatuksille, hetki aikaa kauneudelle. Sitähän tuo tarinasi minulle kertoi. Unelmat ovat mielen voima, joka saa jaksamaan, uskomaan huomiseen. Joskus arjen paineissa tuntuu, että olisi paljon helpompaa jos ei ajattelisi mitään, menisi vaan. Mutta silloin olisi jo luovuttanut osan itsestään.

On lupa unelmoida, ajatella, katsella taivaan tähtiä... ristiä kädet... pyyhkiä kyyneleet silmistä... nostaa pää ja jatkaa eteenpäin.

timo

Vierailija

Hei! Hetki aikaa ajatuksille, hetki aikaa kauneudelle. Sitähän tuo tarinasi minulle kertoi. Unelmat ovat mielen voima, joka saa jaksamaan, uskomaan huomiseen. Joskus arjen paineissa tuntuu, että olisi paljon helpompaa jos ei ajattelisi mitään, menisi vaan. Mutta silloin olisi jo luovuttanut osan itsestään.

On lupa unelmoida, ajatella, katsella taivaan tähtiä... ristiä kädet... pyyhkiä kyyneleet silmistä... nostaa pää ja jatkaa eteenpäin.

timo

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat