uuuuiiiiiiiiiiuuuuuuuiiiiiiii!

Glump! kuului tammikuun harmaasta moolokin kidasta ja ulos oksentui Irma. Vähän limaisena ja tukka hyvin hyvin likaisena. Ihan vain luonnostaan kylläkin.

 

Olin aloittamassa lauseen: ”En haluaisi valittaa, mutta...”, kun tajusin lennosta että höpöhöpö, todellakin haluan valittaa. Isolla äänellä, ulvoa Helsingin harmailla katoilla, kirkua hysterian kynnenteräväksi viilaamalla äänellä: ALERT!!!!!

 

Jos missä tahansa muualla maailmassa sattuisi käymään niin, että aurinko sammuu kolmeksi kuukaudeksi, niin vähintä mitä asialle voisi tehdä olisi, herran tähden, julistaa nyt edes Kansallinen Hätätila. Kyllähän minä toki ymmärrän, ettei tälle mitään voi, mutta ainakin tulisi nyt ihan selväksi, että tämä ei ole kuulkaa nyt ihan normaalia. Tai ok. Tai kyllä se siitä juu. Ei.

 

Pimeys ei ole mikään helppo nakki. Puhumattakaan loputtomasta, ihon alle kuin ankeuttaja hiipivästä harmaudesta.

 

Haluaisinkin julistaa tässä yleisen armahduksen ja ymmärryksen kaikille rakkaille kaupunkilaisille tämän harmaan hätätilan aikana. Yleinen armahdus pitää sisällään rikkomukset kaikenlaisessa reippaudessa, elämäntaparemonteissa, terveellisessä ruokavaliossa, ulkoilussa, positiivisessa ajattelussa, ylettömässä jäätelönsyönnissä tai ihan missä vaan mikä vaatii ponnisteluja kuopan pohjalta. Ainoa asia, joka tekee tämän sään kestämisen vaikeammaksi, on huono omatunto. Se nakertaa ainakin minua, kun en saa aikaiseksi yhtä paljon kuin silloin kun en elä suljetussa säilykepurkissa, jonka kattoon on unohtunut särisevä hehkulamppu.

 

Minut herätti hetkeksi eloon luokallinen 10-vuotiaita, joiden herkeämättömään olemassaoloon on mahdoton vastata koomalla. Olipas mukavaa tuntea veren sykkivän suonissa. Ja sitten tuli taas yö. Noin kello kolme. Onneksi on tämä yleinen armahdus. Taidanpa lähteä hieman shoppaamaan, kun ei tuo omatuntokaan enää paina.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat