Nythän on niin, että teen näitä hulluja syöksyjä rakkauteen ja sitä muistuttaviin tiloihin vain ja ainoastaan saadakseni materiaalia armaaseen Vallilan Irman blogiin.

Niin sitä voisi tosiaan helposti luulla, sen verran  typeriä, epäloogisia ja hullunrohkeita liikkeitä on taas ollut ilmassa. Matskua pukkaa, matskua pukkaa...

Ne, jotka ovat aikaisemmin blogia lukeneet muistanevat miehen, jonka tapasin Bocas del Torossa – miehen, joka  järkytti veren suonissa jähmeäksi ja pisti pöksyt pyörimään jaloissa, jos olisin pöksyjä pitänyt.

No niin, yllättäen tarina jatkuu. Monimutkaisten ja ihmeellisten tapahtumien seurauksena mies on viettänyt luonani viikonlopun. Hallelujaa, enkelkuorot ja baabelin riippuvat puutarhat!

Viime kerralla erottuamme vietin kolme viikkoa katatonisessa kaipuun horkassa, johon ei näyttänyt tulevan edes lopun alkua. Sydänveri valui, kädet tärisivät, naisensielu huusi surumessua ja rommi upposi. Tällä kertaa olen tärissyt vain puolitoista päivää. Toisen päivän ehtoopuolella alkaa katujyrän alle jääneestä sarjakuvalätystä nousemaan käsi, sitten jalka, lopulta hämmentynyt katse. Herättyäni huomaan päätyneeni saaristoon jonkun alkukantaisen pelastusvietin ajamana. Lenkillä pääni läpi kulkee jo varovaisesti ajatuksia.

Mitä ihmettä? Kuka hullu tällaistä tekee itselleen?

Rakkaus. Jotkut meistä tekevät siitä maksamakkaraa, arjen herkkua, maukasta ja mukavaa. Toiset meistä, rakkauden itsemurhalentäjät, emme vain onnistu tuntemaan pienesti tai kohtuudella tai edes siten, että edes jonkinlainen yhteys todellisuuteen säilyisi. Me kuljemme läpi satunnaisten kohtaamistenkin pukeutuen Joutsenlaulun suruharsoon avaten itsestämme kaiken, kuin pohjaa ei olisikaan, kuin trapetsin alla olisikin turvaverkko, eikä vain satunnainen pelastuspatja - tai useimmiten rotko.

Olen kevään aikana pohtinut rakkauden dynamiikkaa viimeistä edellisen syöksyn jättämän kraaterin pohjalla. Vanhemmiten ystäväpiirini on selkeästi pehmentynyt. Sen sijaan, että ympärilläni olisi karukasvoisia lemmen vihollisia, on miltei jokaisen vastaus nykyään elämän tarkoitukseen yksinkertainen; avaa itsesi, ole rohkea ja hyppää. Ota riski, näytä tunteesi ja putoa, jos sikseen tulee, ainakin lennät hetken.

Itse olen suojellut omanarvontuntoani mustasukkaisesti kuin vammaista lasta, tehnyt miesvalintoja, jotka ovat olleet jo etukäteen tuhoon tuomittuja, antanut ymmärtää olevani kovanaama ja kerjännyt pahaa mieltä kuin anorektikko rangaistusta. Viime aikoina tilanne on ollut toinen. Uudessa elämässäni en enää löydäkään aseitani, joita puristin hysteerisesti rintaani vasten. Sen sijaan siis hyppään - unelmoin vastuuttomasti, kohtaan, annan, petyn ja nousen taas, ainakin polvilleni. Enkä ole ihan varma, että onko tämäkään nyt ihan terveellistä. Pelkään yhäkin korkeita paikkoja, asfaltti sattuu vieläkin ihan perkeleesti, kun siihen lentää naamalleen ja aamut vain hiljenevät hiljenemistään.

Viikonlopun aikana löydän itseni tuijottamasta miestä kuin eksynyt kapteeni Harmajaa. Epätoivoisesti ja epäuskoisesti. Kuin jos hellitän hetkeksi katseeni, niin mies katoaa ilmaan, lakkaa olemasta lihaa, hukkuu horisonttiin. Ja tietysti, katse ei osaa tarttua, mies häviää vaikka mitä olisin ja minä katselen taas yhden rekan takavaloja. Kävelen reunoilta hämärtyvässä tunnelissa kotiin ja rojahdan sänkyyn. Mies sanoi ei, kai, enkä oikein ota uskoakseni sitä.

Mitä siis nyt? Mikä on muuttunut?

?Ei mitään, ei mikään. Onhan tähän jo vähitellen totuttu”, sanoo se pateettinen, kiveen veistetty draaman keisari sisälläni väsyneellä ja väräjävällä äänellä. ?Näinhän tämä aina menee, en ole kykeneväinen herättämään rakkauden tunnetta miehessä. Olen marto ihminen täydellisen naisen hahmossa, johon kukaan ei halua kasvaa kiinni. Olen mörön istuma nurmikko.”

Mutta. Viisaat ystäväni sanovat; eikö olekin ihmeellistä ja mahtavaa, että olet kykeneväinen olemaan noin surullinen toisen ihmisen takia, että pystyt ihastumaan päättömästi, että joku herättää sinussa tällaista järjetöntä himoa ja halua. Koska se tarkoittaa sitä, että olen kykeneväinen tuntemaan. Koska se tarkoittaa, etten suinkaan ole palanutta nurmea vaan loputon sademetsä, jonka muinaisesta vihreästä kasvaa uutta aina ja ikuisesti - niin herneenversoa kuin lihansyöjäkasviakin - ja joskus oma koira vaan puree...sattuuhan se, mutta ainakin uskalsin.

Ja - yllättäen löydän itseni suutelemasta viehättävää miestä aamukuudelta kadunkulmassa ja ajavani kevyenä kotiin. Niin, naisensydän, ota nyt siitä sitten selvää.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat