Pihasalilla heilutaan ketarat ojossa ja ollaan lempeitä.

Minun piti kirjoittaa jostain ihan muusta. Sitten juoksin arkikiireessä Kalevankadulta Pihasalin lempeälle joogatunnille ja 1,5 tunnin päästä kävelin tosi tosi hitaasti ulos. Voi Pihasali. Voi maailman lempein jooga.

Joogassa kukaan ei ole huonompi tai parempi, mutta minä en ole ainakaan se täydellinen joogasoturi. Hyvin kaukana siitä. Minä olen juuri se tyyppi, joka avaruussoturiasentojen täydellisessä rivissä  kaatuu suorin vartaloin ja pelkää aina tukehtuvansa vatsaansa hartiaseisonnassa. Tykkään kyllä fiilistellä aiheella; puhua kaipaavasti joogatunneista Balin Ubudin riisipeltojen ympäröimässä aamussa, mainita mahdollisimman usein, että oli aika jolloin tein aurinkotervehdyksiä siis IHAN JOKA AAMU ja pyhistellä etsimällä tasaisin väliajoin meditaatiokursseja, joihin en koskaan osallistu. Viime kevään Sri Lankan reissusta kaulaan jäänyt buddhakin on paennut uuden Berliinistä tuodun kyyhkysen alta kaapin pohjalle.

Käynhän minä joogassa, mutta totuuden nimessä: aina vähän sattuu. Ja aina täytyy vähän potkia itseni liikkeelle nauttimaan ”ruumiin ja sielun harmonisesta yhteydestä”.

Mutta Pihasalilla on saman tien jotenkin eri pössis. Kaupungin sympaattisin (subjektiivinen mielipiteeni) joogakeskus on äidin ja tyttären unelma, jonka eteisessä tulee jo hyvä olo. Kirsi Piha-Timonen perusti salin kymmenisen vuotta sitten lähtiessään etsimään parempaa, kivempaa elämää – tapaa viettää päivänsä merkityksellisesti, tehden jotain josta on aina nauttinut. Kirsi alkoi kutsua tuntiaan ”joogaksi räjähtäneille”, koska hänen tunneillaan pystyi käymään vaikka ei ollut – no – ihan elämänsä kunnossa. Tytär Hanna Ruax eksyi suorittamisen ja urakehityksen maailmaan itsekin, kunnes sairastui tai omien sanojensa mukaan sairastutti itsensä ja löysi sitten uuden, valoisamman polkunsa päästä äidin ammatin. Onni koukuttaa, sukupolvesta toiseen.

Pihasalilla heilutaan jalat ilmassa Helsingin tummassa yössä. Liikkeet ovat verkkaisia ja pehmeitä – salissa on leppoista ja lämmintä. Kun tassuttelet ulos tuntuu siltä kuin olisit ollut pumpulipussissa – sellaisessa vanhanaikaisessa, joita äideillä on aina jossain käden ulottuvilla. Pihasalilla ei suoriteta vaan ollaan hyviä itselleen, ketarat ojossa ihan vaan öllötellään.

Elämässä olisi minusta hyvä öllötellä useammin – myös joogasalin ulkopuolella. Olla lempeä itselleen, pistää villasukat jalkaan ja antaa anteeksi tämänkin päivän virheet. Kukaan ei kuollut kun taas yksi deadline tuli ja meni – annetaan sen vaan mennä ja nostetaan jalat ylös.

Ja nyt kun kaupunki kääriytyy taas lumen lempeyteen, on myös hyvä aika onnitella itseään. Hei, me selvittiin marraskuusta – taas! Hyvä me!

Pihasali

Irma Facebookissa

 

Kommentit (2)

Vierailija

Ihmisillä olis paljon parempi olo, kun ne lopettais suorittamasta kokoajan. Tärkeetä olis elää tässä ja nyt, rauhallisesti.

Itse opin tuon vasta viitisen vuotta sitten, kun selkä paukahti ja jouduin sairaseläkkeelle. Nyt, kuudetta vuotta eläkkeellä, naureskelen itselleni kun ajattelen itseäni pakkosuorittamassa päivästä toiseen. Joku tuli ja pysäytti, pamauttamalla selän ja hyvä niin.

Partapappa.

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat