"Jos uskot, että jokin on mahdollista, on se jo tehty."

Unohdan aina, että Docpoint on minulle yhtä itkujuhlaa. Märisen simät päästäni leffateatterin pimeydessä Liv Ullmanin ja Ingmar Bergmannin sadistiselle rakkaudelle, jota pitää kasassa syvä ystävyys. Tädin kanssa katsoessamme tarinaa Ruandan uudesta ajasta kestää täti loppumetreille – minä taisin ratketa ulisemaan jo prologissa. Olen tarinafriikki, parantumaton tunnenisti.

Mutta todellisuus ON liikuttavaa. Ja se, että me olemme niin etuoikeutettuja, että saamme nähdä välähdyksiä jostain aivan muusta mihin arjen kokemuksemme ylettää. Että meille avataan ikkuna johonkin uuteen ja meidän tehtävämme on vain kääriytyä mukavaan asentoon elokuvateatterin lämpimässä, avata silmämme ja aistimme ja katsoa, kokea, ajatella ja hyvällä onnella hieman muuttuakin.

Lisa ja Rob Fruchtmanin Sweet Dreams kertoo ruandalaisesta unelmasta: naisten rumpuryhmästä ja Ruandan ensimmäisestä jäätelöbaarista, jonka nämä naiset päättävät perustaa. Ruandan kansanmurhassa kuoli liki miljoona ihmistä vuoteen 1994 mennessä. Se hirvittävä väkivalta, joka kohtasi melkein jokaista perhettä Ruandassa vei useammalta hengen kuin niiltä jotka kuolivat. Mitä ihmiselle jää, kun häneltä viedään syy ja ilo elää? Kuinka rakentaa ihminen uusiksi? Kysyy upea Kiki, joka on koonnut Ingoma Nshya – nimisen rumpuorkesterin, johon kuuluu ruandalaisia eri-ikäisiä, eritaustaisia naisia. Ruandassa rummuttaminen on kuulunut historiallisesti vain miehille – nainen ei ole saanut koskea rumpuun. Kiki etsi syytä siihen eikä sitä oikeastaan löytynyt; kyse ei ollut uskonnosta, eikä politiikasta. Ainoa selitys minkä hän sai oli: Nainen ei jaksa kantaa rumpua. ”Jos näin on, miksemme kokeilisi, ajattelin”, sanoo Kiki. ”Katsotaan siis kuinka vahvoja olemme.”

Lauseeseen kiteytyy koko inhimillisen unelman ruumis. Katsotaan siis kuinka vahvoja olemme.

Kikin rumpuryhmä on menestys. Ryhmä on avoin kaikille, ainoa ehto on se, että menneisyyden haamut on jätettävä taakse. Ilo, ylpeys ja toivo, jonka musiikki ja itsensä voittaminen luovat näkyvät naisten kasvoilta kuin valotaululta. Mahdottoman todeksi tekeminen avaa loputtomat ovet ja Kikin seuraavasta projektista, Ruandan ensimmäisestä jäätelöbaarista tulee totta. Senkin uhalla, että kuulostan amerikkalaiselta, on minusta SIIS IHAN YMMÄRRETTÄVÄÄ että itkettää IHAN TOSI PALJON katsellessa kun mummot ja lapset maistavat ensimmäistä kertaa jäätelöä kuumassa Ruandassa. Jäätelössä maistuu ilo – ja toivo – ja unelmat. Kuten Kiki sanoo – jos uskot, että jokin on mahdollista, on se jo tehty. En tiedä teistä, mutta minä ainakin unohdan sen liian usein...

Sweet Dreams!

Kommentit (2)

Vierailija

Hei, tämä elokuva täytyy nähdä!

Kiitos, kun esittelit elokuvan blogissasi :)

 

Mukavaa alkukevättä!

Terveisin, Aava

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat