Nicaraguan talvi on vähän eri värinen.

Koti-ikäväni ottaa jo yllättäviä muotoja. Tullessani (huonolta) aamusurffilta Guatemalan itärannikon El Paredonin henkeäsalpaavan kauniilta rannalta ja istuessani aamiaiselle, katselen vieraita kasvoja ympärilläni ihmettelen odottamatta: ”Mitä hittoa mä täällä teen?” Ja hyppään saman tien vieraanvaraiseen kyytiin, joka on suuntaamassa kaupunkiin. Äkkiä!

Guatemalasta on pitkä matka kotiin. 20 tunnin bussimatkan loppumetreillä herään koti-Nicaraguassa enkä tunnista paikkaa. Kaikkialla on ällistyttävän vihreää. Jo parissa viikossa tervetullut sadekausi on muuttanut kukkulat ja pellot laihojen lehmien juhlapöydäksi ja tietä reunastavat punaisien kukkien täyttämät puut.

San Juanissa kaikki ovat yhtä innoissaan. Sade ja jokapäiväiset sähkökatkokset eivät haittaa kun tilalle saa tällaisen vihreän aallon. Illalla tallustelen Casa Fidelitasta eli ystävieni ruotsalaisten hoitsujen talolta kotiin täydessä pimeydessä ja muistan taas miksi rakastan tätä pientä kyläpahasta. Pysähdyn naapurin ovelle hetkeksi kuuntelemaan hämärässä laulavia miehiä. Jostain ilmestyy tuoli, luonnollisesti, ja istahdan yön syliin keinumaan palavan latinotunteen mainingeissa. Ja ihmettelen hissuksiin, että missähän vaiheessa ne ehtivät olla noin traagisen rakastuneita, kun vipeltävät niin paljon...

Tässä teillekin hieman tunnelmia, äänitin salaa ja onnistuin jopa viemään tämän youtubeen – piraattiurani alku!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat