Olen käymässä läpi kriisiä.

Kuten kaikki kunnon kriisit, tämänkin tunnistaa vasta viime metreillä - sen pirun pyörteessä ollessasi se ei suinkaan kättele avoimin kasvoin, esittele itseään ja totea rauhallisella äänellä, että tulin nyt vaan käymään, kohta on pakko jatkaa matkaa. Vasta kun pystyt haukkomaan ensimmäisiä hämmästyneitä hengellisiä veden alta mieleesi eksyy ajatus: Mitä ihmettä minulle oikein tapahtui?

Ymmärsin tänä keväänä haluavani lapsen. Ensimmäistä kertaa kuulin sen kohdun kohtuuttoman  kirkunan, joka ehdottomuudessaan vaatii sinua täyttämään itsensä välittömästi, heti nyt, neuvotteluja ei käydä. Minun kohtuni oli surullinen ja epätoivoinen. Olin luvanut sille miehen ja turvan, olin antanut sen tuudittautua unelmiin ja pitsinhauraisiin tulevaisuudensuunnitelmiin ja olin sitten pettänyt sen - selitykset eivät auttaneet - sen mustavalkoisessa maailmassa olin hävinnyt pelin. Kroonisessa särkyneen sydämen tilassani tämä nalkuttava syyllistäminen olikin juuri sitä mitä kaipasin. Se, että vauvoja tuntui tippuvan taivaasta koko kevään ajan lähipiiriini, ei auttanut tilannetta - kaulaani lassottu näkymätön napanuora kiristyi kiristymistään ja painoi selkäni kumaraan, kulkemaan marron naisen häpeässä.

Lapsenkaipuu on kummallisin tunne mihin olen tähän asti liukastunut tunteiden vuoristoradassani. Se ei vain tee järkeä. Miksi ihmeessä itken peiton alla tyhjyyttäni, kun minun pitäisi kiittää polvillani jokaista tahoa, joka suojeli minua kompastumasta nahjusmaiseen mieheen tai hukkumasta alfauroksen abyssimaiseen egoon? Ja miksi rakas ystäväni yllättää itsensä haaveilemasta vielä pienestä tytöstä samaan aikaan kun uhmaikäinen lapsi tekee arjesta -  hmmm, no - aika rankkaa. Ystäväni kiroilee minulle kohtunsa suunnittelemaa salajuonta ja omaa kykenemättömyyttään sen vastustamiseen. Ja ajattelen: "Se on ovela paskiainen, Paula -hyvä, varo sitä!

Törmäsin tällä viikolla pitkästä aikaa ystävääni, jonka kanssa olin vuosituhat sitten käynyt pelottavan johtajakoulutuksen. Tämä valtiomiehen karismalla varustettu, minun ikäiseni nainen oli juuri silloin pistämässä työn alle adoptioprosessia yksin. Sattumoisin juuri päivänä, jolloin tapasimme hän oli saanut tietää, että voi viikon päästä hakea lapsensa kotiin. Tippa linssissä hehkutin hurmaantuneena onnen pilvestä, joka häntä ympäröi. "Sinusta tulee äiti - mieletöntä!" Ja samassa tunnistin sen kaipuun värit, jotka olivat tarttuneet minuunkin tänä keväänä. Rakkaus joka oli jaksanut odottaa viisi pitkää vuotta ja uskoa siihen, että kaikki menee hyvin, täytyy olla mahtava voimassaan. Ja ymmärsin taas hetken paremmin, minkä kanssa olen tekemisissä. Rakkaus, jonka äiti lastaan kohtaan tuntee, ulottuu ajan yli - siksi kaipaan jo nyt.

Mutta - kevät kauheudessaankin on ollut terveellinen. Nyt kun tiedän, mistä rotkomainen paha oloni johtuu, on sen kanssa huomattavasti helpompi olla. Olen lääkinnyt liiankin perusteellisesti kaipuutani hengaamalla niin annetun kuin otetun perheen lukuisten lasten kanssa ja mieleeni on hiipinyt takaisin laiskanpulskea helpotuksen tunne, kun voin sulkea oveni parin tunnin päästä ja nauttia omasta tilastani. Totta, rakkaus lapseen on suuri, mutta yhtä lailla sen tuoma maailma pieni - ja äänekäs. Juuri nyt on itse asiassa aika ihanaa syödä vadelmaleivos IHAN YKSIN pärnulaisessa kahvilassa ja katsoa kun ystävä vieressä leikkii belsebub -käsinukella ja iPhonella. Ihan yksin, itsenäisesti, me kummatkin. On hyvä tietää, että lapsen saamisesta tulee joku päivä jotain aivan mieletöntä - mutta sitä ennen minulla on vielä se pari aaltoa otettavana. Pari tai parituhatta. Ja se on ihan jees. Tai siis...ihan toudella jeppistä! Niinkuin meillä on vapaudessa tapana sanoa...

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat