Kuinka selvitä hengissä vanhemmistaan?

Olen viettämässä toista viikkoa saaristossa, pakkaamassa kesäkotia talveen. Haravoimassa lehtiä ja hoivaamassa maata, kasaamassa lehtiä uuden mullan toivossa, suunnittelemassa jo sitä, mitä kasvatetaan ensi keväänä – tuohon kulmaan auringonkukkia.

 

Saaristossa on syksyisin hiljaista. Niin hiljaista, että kotkat tulevat esiin, ne saattavat lentää matalalla pihan yli, mitä ei koskaan käy kesällä. Hirviä ja peuroja näkee joka kauppareissulla pelloilla. Mökkiläiset ovat lähteneet kaupunkiin, saaressa saa olla rauhassa.

 

Minä kitken kukkapenkkiä ja katson silloin tällöin ylös mökille. Isäni torkkuu katsellen telkkaria. Hän nousee ylös hissukseen, pysähtyy kädet taskussa, kävelee seuraavalle ikkunalle ja seisahtuu katsomaan ulos. Minua, pihaa, syksyä. Liikkeissä on pölyä, eilisen rapujuhlat kylällä niissä painaa. Isä näyttää kiukkuiselta lapselta.

 

Olen lähestymässä sitä ikää kun roolit vaihtuvat perheessä. Kun vanhemmat eivät ole enää kallio vaan savunväristä lasia, varovasti käsiteltävää, oikullista.

 

Me olemme vanhempiemme palasia. Ajan myötä se tulee enemmän ja enemmän selkeäksi, huomaan sen kielessäni, kasvojeni liikkeissä, mielipiteitteni ehdottomuudessa. Särmäni ovat samat kuin isälläni, siksi ne eivät sovi eivätkä hioudu ikinä vaan vain terävöityvät koetellessamme niitä toisiimme.

 

No niin, suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että kärsivällisyys ja sävyisyys eivät koskaan ole olleet isäni tai minun hyveitä. Huomaan muuttuvani sitä kaunopuheisemmaksi mitä arempi aihe on, pahoitteluni. Kun se mitä haluan sanoa on, että vanhempiemme vanhetessa myös heidän hankaluusasteensa nousee. Toisista tulee leppoisia pappoja ja toisista ikikiukkuisia örmyjä. Kummankin mallin alta löytyy ihminen, joka tarkoitti joskus elämässä ehdotonta valtaa ja turvaa.

 

Ja tästä syystä heidän sanansa ja tekonsa vaikuttavat meihin ihan eri tavalla. Isäni kanssa minun täytyy olla samaan aikaan meistä se aikuisempi, kun pikkutyttö minussa seisoo vieressä kauhuissaan seuraamassa hänen otteensa hidasta heltiämistä. Ja sen aiheuttamaa pelkoa ja kiukkua, joka pakostakin purkautuu niihin lähimpiin ja surullista kyllä rakkaimpiin. Ja sille ei enää voi oikeastaan mitään muuta kuin edes yrittää muistaa, että tärkeintä on rakastaa. Niin paljon kuin kulloinkin jaksaa. Joka ei aina ole paljon, mutta ehkä kuitenkin tarpeeksi.

 

Minä ihan elin siinä uskossa, että tulin kasvaneeni aikuiseksi jo tovi sitten. Mutta kävi ilmi, että tästä se vasta alkaa.

Kommentit (7)

Vierailija

Voi Irma, miten kauniisti puit sanoiksi minunkin tunteeni. Olisit voinut yhtä hyvin kirjoittaa minusta ja isästäni. Ne samat särmät, joita hänessä karsastan, löytyvät vähintään yhtä terävinä minusta. Osa löytyi jo hänen isästään. Saa nähdä, mitä niistä on myös minun pojissani, onneksi vielä pienissä... Roolien hidas vaihtuminen on alkanut, ja toivon, että se etenee omalla painollaan, ilman äkkinäisiä romahduksia. Ja että me kasvamme siinä samalla valmiimmiksi uusiin rooleihimme. Kaikkea hyvää sinulle ja isällesi <3

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Kiitos ja samaa sinulle! Ihana kuulla, etten ole ihan yksin tässä pulkassa, täytyy sanoa, että tämä teksti otti vähän tiukoille...mietin, että voiko tästä edes kirjoittaa vai onko se kamalan epäkunnioittavaa. Äh, tätä loputonta huonoa omaatuntoakin...siihenkin varmasti kasvaa, toivottavasti. Mutta onneksi niissä kulmissa on myös hienoja juttuja, minä uskon, että ne paremmat mutkat periytyvät aina suuremmassa määrin mitä pidemmälle sukupolvissa mennään ;). Kaikkea hyvää ja ihanaa myös teille! 

Vierailija

Kiitos ajatuksistasi. Oli ihanaa että puit ne sanoiksi - tunnen itsessäni aivan samantapaisia tunteita. Vanhemmat haurastuvat fyysisesti, mutta on myös vapauttavaa että ei ole enää mitään bullshittiä heidän suhteensa. He ovat sellaisia kun he ovat, ovat kuitenkin rakastaneet lapsiaan ja varmaan tehneet parhaansa.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Totta! en ollutkaan ajatellut tuota noin - on myös jotenkin todella vapauttavaa nähdä ja hyväksyä vanhempiensa heikkoudet.Kiitos tästä ajatuksesta! Irma

Vierailija

Kiitos Irma jälleen kerran, minullakin ihan samanlaisia fiiliksiä vanhempien suhteen. Välillä haluaisi niin kovasti mennä siihen pikkutytön rooliin ja pystyä turvautumaan vielä vanhempiinsa, mutta kaiketi se on sitten se aikuinen itsessä, joka huomaa, ettei se enää onnistu. Sitä oikeastaan ihan säikähtää kun huomaa olevansa jossain asiassa viisaampi (omasta mielestään siis) tai kokeneempi kuin vanhempansa. Meneekö se sitten niin, että lapset on aina vanhemmilleen lapsia, mutta lapsille niistä vanhemmista tulee jossain vaiheessa jotain muuta, vanhempia, mutta ilman sitä kaikkivoipaisuutta, johon lapsena uskoo?

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Niin. Se kaikkivoipaisuuden katoaminen on jotenkin pelottava tunne - tarkoittaahan se sitä, että on olemme jollain tavalla ihan omillamme. Mutta eihän se niin oikeasti ole, se on vain juuri pikkutytön tunne. Kai. Minä myös rakastan joskus niitä hetkiä, kun saa olla vähän lapsi ja olla vain äidin rapsuteltavana. Sen pitäisi olla lakisääteistä minusta kaikenikäisille....

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Heps ja kiitos tuhat kun jaoitte ajatuksenne. Pahoittelut kun vastaaminen kesti...olen ihan matkassa! Rakkautta täältä Barcelonasta kuitenkin! Irma

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat