Kuva: Poliisimuseo, Suomen Poliisin naistenpäiväntervehdys: http://urly.fi/c82
Kuva: Poliisimuseo, Suomen Poliisin naistenpäiväntervehdys: http://urly.fi/c82

Ruusuja naapurin miehelle - minä ottaisin kaljan, kiitos!

Vastarannankiiskeyteni yllättää joskus itsenikin. Naistenpäivä on herättänyt minussa aina epämääräistä vastenmielisyyttä, mutta ymmärsin vasta tänään miksi, luettuani mainion historiikin naistenpäivän synnystä Sylvi-lehdestä. Kappas, naistenpäivä kun onkin itse asiassa ihmisten päivä, tasa-arvon, miesten ja naisten; ihmisten välisen kunnioituksen päivä. Jostain syystä se on vain matkalla taipunut täksi kädenlämpöiseksi taputteluksi.

 

Jos ja kun minulle naistenpäivinä satutaan lyömään kukka käteen ja saan onnittelut naiseudesta, kasvoilleni nousee lähinnä kiusaantunut irvistys, joka yrittää matkia kaukaisesti ilahtumista. Olen nyt ansainnut tämän satunnaisen kauniin rehusen, koska olen nainen. And I'm worth it. Tiedän olevani ilonpilaaja, kertakaikkiaan. Mitä vikaa siinä nyt sitten on, jos joku antaa ruusun tai kiittää siitä, että kannan synnytyselimiäni niin reippaasti? Niin, ei kai mitään. Minua ei häiritsekään kukittaminen vaan se hämärä tunne, että nyt pitäisi olla jotenkin kiitollinen. Siitä, että kerrankin kiitetään, että kerrankin huomioidaan – kun tämä on nyt sitten meidän päivämme. En saa millään kaivettua tunnetta kuvustani. Tuntuu kuin saisin oscarin roolista, jonka tiedän tehneeni vähän flunssassa ja pelkästään pikkurahan puutteessa.

 

Olen ennenkin roiminut taannoisen tasa-arvoministerimme ruusunjakoa ja verrannut sitä armaan naapurimme Ruotsin naistenpäivän viettoon, jossa media naistenpäivänä pullistelee naisen asemaan ja tasa-arvon tavoitteluun liittyviä aiheita. Teen nopean uutiskatsauksen kotimaassa: HS kirjoittaa naisjohtajista ja pääkirjoitus käsittelee EU:n johtopaikkojen miesvaltaisuutta. Toisaalta hyvin esillä poseeraa myös Hartwall-Areenan uusi venäläinen johtaja parin vähäasuisen cheerleaderin keskellä. Nice. SAK:n Lyly on muistutellut naisen eurosta Turun Sanomien mukaan. Ilkka on tehnyt naisten päivän kunniaksi jutun isoäidistä, jolla lapsia ja lapsenlapsia piisaa ja siksi myös kunnioitusta naiseudestaan. Lisäksi siskoja kehoitetaan leipomaan prinsessakakkuja. Myös kansanedustaja Tuula Peltosen (SDP) vaatimuksesta hallitukselle palkkaerojen tasaamisesta uutisoidaan.”Missä viipyvät hallitusohjelmaan kirjatut samapalkkaisuusohjelman konkreettiset esitykset? Mitä aikoo tehdä tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäki? kysyy Peltonen.”

 

Ei hassumpi saldo, vaikkei varsinaisesti ole revetty kansanjuhlaankaan tasa-arvon saavuttamisen puolesta. Siinä muuten ajatusleikki. Suomipaitaiset riehaantuneet kansanjoukot repivät vaatteitaan Havis Amandalla ja kipuavat pylväisiin riemuitsemaan: ”Torilla nähdään! Suomi on vihdoin tasa-arvoinen!”

 

Tässä nyt ollaan kenties jutun juonessa. Koko naistenpäivän juhliminen tuntuu minusta paksulta tekopyhyydeltä. Ihan kiva, että kerran vuodessa juhlitaan, mutta entäpä jos se loppuvuosi käytettäisiin esimerkiksi siihen, ettei Suomi olisi enää toiseksi vaarallisen paikka Euroopassa asua naiselle? Tai että jos ne hallitusohjelmassa olevat samapalkkaisuustavoitteet muuttuisivat muuksikin kuin korrektiksi sanahelinäksi?

 

Minun henkilökohtainen käsitykseni tasa-arvosta ei pitäisi olla kenellekään Irmaa aikaisemmin lukeneille epäselvä. (Niille joille se yhä on, se ei tule aukeamaankaan, joten iiiiiiiiihan sama.) Minulle tasa-arvo on yhtälaisia oikeuksia, mahdollisuuksia ja kunnioitusta sukupuoleen katsomatta. Kumpaankaan niistä. Tämä tavoite saavutetaan mielestäni vain jakamalla. Luopumalla omasta edusta ja tunnustamalla lähimmäinen yhtälaisen kohtelun ansaitsevaksi. Voisimme aloittaa vaikka naistenpäivästä. Itse jakaisin ruusuni ja kiitokseni oikein mielelläni naapurin miehen kanssa. Voisimme vaikka näprätä niitä prinsessaleivoksiakin yhdessä. Ja syödä ne näin niinkuin ihan vaan ihmisinä rakkaudesta niin miehiin kuin naisiinkin. Ensi vuonna taas uusi yritys.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat