Kuva pöllitty yle.fi:stä ja terästetty snadisti rakkaudella
Kuva pöllitty yle.fi:stä ja terästetty snadisti rakkaudella

Sarasvuon kämmenellä ei pelkää ihminen.

En varsinaisesti hyppinyt takaperin volttia kun kuulin, että Jari Sarasvuo on palaamassa televiisioniin. Kaveri ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Minäkin vanhana ”Hyvät, pahat ja rumat” -fanina olin seurannut Sarasvuon siirtymistä setien joukkoon ja pettyneenä lueskellut hänen raakoja kommenttejaan suomalaisuudesta. Katsellessani ensimmäistä Sarasvuo -showta olo on vähän niinkuin ekalla Dingon comeback -keikalla joskus 90 -luvulla. Surullinen ja myötähäpeinen. Päätän siirtää Sarasvuon yhtä kauas mieleni piiloihin kuin menetetyn nuoruutenikin.

 

Mutta Jari ei anna periksi. Hän pomppaa uudestaan ja uudestaan erinäisiin keskusteluihin ja seuraan vastentahtoisen kiinnostuneena Vesku Loirin haastattelua parin viikon päästä. Ottaa sellaisen kolme sekuntia kun olen täysin aseistariisuttu ja mieleni muuttanut. Se tapahtuu kun Sarasvuo kertoo rokonarpiselle Loirille tämän olevan kaunis, jotenkin itselleenkin yllättäen, vilpittömästi. Kaksi isoa miestä rakastaa ja minä olen mennyttä Irmaa.

 

Tästä syystä olen pitänyt vimmaisesti huolta siitä, että muistan olla maanantaina kuuntelemassa Sarasvuon saarnaa Kallion kirkossa. Pääni on marraskuussa kuin vuotava, Karjalasta peritty kattila. Täynnä pehmeitä muistoja ja täysin hyödytön. Mutta Kallioon löydän kuitenkin, täpötäyden kirkon ylisille, lämpimään tunnelmaan. Käyn kirkossa ihan liian harvoin eli en koskaan ja olen jo pitkään ihmetellyt miksei kotimainen henkisyys herätä. Oikein ketään enää.

 

Sarasvuo on taitava puhuja, mutta onhan noita nähty. Se mikä tässä miehessä lävistää minun kielen kovettaman kuoreni on kuitenkin se mutkaton rehellisyys jolla hän puhuu. Hän uskoo siihen mitä Sarasvuo puhuu ja niin minäkin. Puhutaan siis armosta. Ja siitä kuinka ehkä Jumala on se tuhlaajapoika, joka toivotetaan ansiotta avosylin takaisin kotiin hänen hassattuaan rakkautemme turhaan julmuuteen ja maailmanvalloitukseen. Tärkeintä on kuitenkin armo. Josta meidän on syytä muistaa: Kukaan ei saa ansionsa mukaan. Kaikki saa enemmen kuin ansaitsee. Ja jokainen meistä voi palata kotiin. Koska sitä on armo ja anteeksianto. Ehdotonta rakkautta.

 

Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä neljä päivää. Marraskuu on kuitenkin sitten saanut minut. Makaan kotona sängyssä kipeänä ja katson 90-luvun frendejä. Minä en todellakaan ole niitä bloggareita, jotka ottavat beigejä kuvia nenäliinamerestä sängyssä ja järjestävät alusvaatelaatikkonsa uuteen uskoon, kun on nyt aikaa. Minä makaan maailmanlopun reunalla ja olen täysin voimaton. Ja läpeensä kettuuntunut. Minun täytyy pakottaa itseni takaisin tekstin ääreen, kurottaa Sarasvuon ajatukseen armosta. Jonka haluan ehdottomasti jakaa teidän kanssanne, vaikkakin täältä mustan viikon keskeltä. Ja hittolainen, se helpottaa vähän – ei olekaan ihan niin yksinäinen ja kurja olo. Aina voi palata kotiin. Ja meillä kaikilla on se toisissamme. 

 

Sarasvuo on kummallinen tapaus. Konsultin viitassa kulkeva arkijeesus. Mies joka puhuu pehmoisia. Aikojen muutoksesta ja rakkauden voimasta. En oikein tiedä mitä ajattelisin, joten päätän olla ajattelematta. Ja syleillä sarasvuotumistani suosiolla. Ja ehkä lämmittää vielä vähän teetä.

 

ps. lue myös arvostelu Sarasvuon Kallion keikasta Sylvi.fi:stä. Kyllä - taidan olla vähän innoissani kaverista...

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat