Nousin kello kuuden aamusurffille liian lyhen unen jälkeen ja heräsin vasta meressä.

Nousin kello kuuden aamusurffille liian lyhen unen jälkeen ja heräsin vasta meressä. Kun pointti alkaa ruuhkaantua pahasti melon laiskasti rantaan, tallustan vielä vasta lämpimän hiekan halki terassille, jossa rantapojat venyttelevät kissanselkiään. Kannullinen teetä, lapsuuden paahdetut ranskanleivät, appelsiinimarmeladia ja oikeaa voita – katselen hiekan kuumenemista aamun vanhetessa, kierähdän kirjani ääreen ja liu'un päiväuneen. Havahdun hikisenä ja hoipun unenpehmoisena seuraavaan pöytään, jossa käteeni lyödään jointti, jonka epähuomiossa vastaanotan. Vietän täydellistä kolmekymppisen pakolaisreissaajan päivää. Kunnes ymmärrän, että tämä kamishan onkin intialaista ja muistan, että minä olen ruohovammainen.

Tuijottettuani kaksi tuntia palmunlehdistä sidottua kattoa naurahdan kireähkösti onnelle onnettomuudessa. Tiedän nyt mistä haluan kirjoittaa.

Olen kiertänyt monta dagopaavastapäivään tällä matkalla. Olen rukoillut iltapujalla pyhän puun äärellä, lepakoiden lipuessa äänettömästi aukion yli, apinoiden mustien siluettejen leikatessa tähtitaivasta. Olen istunut herra Kunan perheen makuuhuonekeittiössä ja katsonut pienen, ruskean miehen loistaviin silmiin hänen kertoessaan kuinka kerran matkusti Hollantiin ilman rahaa ja kuinka kerromme elämästämme loputonta tarinaa sen sijaan, että olisimme juuri nyt, jokaisella kauniilla solullamme. Olen odottanut Good Luck -girlsejä tuntikausia norsujen nukkuessa ansaittua lepoaan puiston pehmeässä pimeässä, täysin turhaan, näillä kahdella buddhistitytöllä ei ole aikaa. Olen istunut guru Upulin kanssa palmukatoksen alla ja tuntenut rohkean sydämeni lyövän, astunut hengityksen hilpeään loputtomuuteen, väistämättömään, sitkeään hengenvedon jatkumoon.

Olen etsinyt sanoja ja tarinan lankaa, haluten jakaa jotain oppimastani, mutten osannut kertoa mitä olin oppinut. Halusin kirjoittaa viisaita taidosta päästää irti ja odotuksien aiheuttamasta kärsimyksestä. Mutta tosiasia nyt oli vain se, että olin niin vittuuntunut siitä, että valitsin huonon ajan tulla surffaamaan, etten huomannut viihtyväni erittäin mainiosti. Se siitä pyhyydestä.

Sri Lanka on pieni suuri saari, jossa on kahdeksan eri ilmastoaluetta ja rantakausi aina jommalla kummalla rannikolla. Surffikausi länsirannikolla päättyy maaliskuussa, juuri tullessani ja itärannikon maailmankuulut pointit alkavat toimia vasta alkukesästä kun suuntaan takaisin Helsingin kesään. Ostaessani vaiston varassa lennot tammikuussa, en googlannut tätä pikkuseikkaa vaan maalasin itsepäisesti kuvaa itsestäni meditoimassa rannalla surffilihakset nöyrästi pullistellen sarongini alla.

Buddha istui puun alle ja valaistui. Lord Buddha sanoo, elämä on kärsimystä. Kärsimyksen aiheuttaa omat käsityksemme, egomme sepittämä tarinat elämästämme, jotka eivät voi koskaan toteutua sellaisenaan, koska ne eivät ole todellisuutta. Kun päästämme irti egostamme, kärsimys loppuu ja meillä on hiuksenhieno mahdollisuus onneen.

Saavuttuani toiselta kierrokseltani saaren ympäri takaisin Arugam Bayhin, pidin vielä hetken kiinni omasta tarinastani – mutta rantapointti ei toiminut vieläkään. Arugamin lahdenpohjukan helppo ja lempeä aloittelijoiden breikki alkaa toimia vasta kun meri suo tarpeeksi hiekkaa rantaan. Tämä saattaa tapahtua mihin tahansa aikaan toukokuusta heinäkuuhun – viime vuonna hiekka ei koskaan saapunut.

Istuessani Beach Hutin loputtomassa iltapäivässä hyväksyn vihdoin sen tosiasian, etten tänä talvena surffaakaan niin paljon kuin olisin toivonut. Rangan, paikan kyläpäälliköä muistuttavan omistajan, rakentamassa suojassa niin kadonneille kuin löytyneille matkaajille henkäisen syvään ja päästän irti tämän talven tarinasta. Antaudun laiskanonnellisena tälle hetkelle, pelaan vielä yhden kierroksen Yanevia, israelilaisten sotilaiden korttipeliä, otan vielä sen kolmannen oluen enkä ajattele mitä tapahtuu huomenna – koska kukaan ei osaa lukea hiekan liikettä, eikä minun tarvitse hallita huomista.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat