Minun piti kirjoittaa seksistä, koska yllätyksekseni huomasin, etten ole sitä vielä tehnyt.

 Olin ajatellut kirjoittaa esimerkiksi siitä, millaista on olla niin pahassa kevätkiimassa, että katsoo Ben Zyskowiczia sillä silmällä tai siitä miten olen päätynyt järjestämään suihinottotyöpajoja. Tai siitä kuinka hellyyttävää on, että mies kuin mies uskoo olevansa seksin jumala tullessani kuudetta kertaa  kymmenen minuutin sisään. Ja siitä rakkaudenosoituksesta ihmisyyttä ja miehisyyttä kohtaan, kun annan heidän uskoa sen. Mutta jostain käsittämättömästä syystä aihe ei vain lähde soimaan.

Sen sijaan herään mielenkiintoiseen ajatukseen brysseliläisessä ravintolassa seurassani kaksi viehättävää suomalaisnaista ja täydellisesti kypsytetty naudan tagliata. Keskustelu liikkuu deittailussa, treffeillä käymisessä siis tai mikä lie suomalainen termi sille onkaan – onko kotimaista sanaa edes olemassa? Ystäväni kertoo belgialaisesta ystävättärestään, joka hehkuttaa sitä, kuinka hauskaa on olla taas sinkku ja käydä ulkona useiden miesten kanssa syömässä ja muissa riennoissa. Pöydässä on hiljaista. Konsepti on täysin vieras meille kaikille. Ilmeistämme tulee mieleen jotenkin sen pienemmän tikkarin saanut lapsi. Suomessa kun ei käydä treffeillä vaan mennään sänkyyn.

Minä kerron usein maailmalla huvittavana pienenä yksityiskohtana, jopa hieman ylpeyttä äänessäni, että suomessa harrastetaan paljon seksiä - meillä naiset kun eivät pihtaile turhia. Runsaasti puolet suhteista alkavatkin kuulemma baarin jälkeisessä aamussa, jossa sängystä löytynyt otus osoittautuu vähemmän epämiellyttäväksi kuin ne edelliset. Jokainen Suomessa asuva tai käynyt ulkomaalainen mies tietää tämän faktan myös.  Suomi on ulkkarin onnenmaa – ei haittaa vaikkei sinulla ole leukaa, kunhan puhut kaunista skottilaista aksenttia, niin et varmasti vietä öitäsi yksin. Suomalaisilla naisilla on niin sanotusti – hmm – vapautunut maine. Ja turha sitä kaunistella – tästä samaisesta syystä myös omat treffini ovat melkein peukalolla lasketut.

Mutta. Entäpä, jos olisinkin belgialainen bööna? Mietitäänpäs tätä hetki.

Olen ollut deittailuiässä suurin piirtein kaksikymmentä vuotta. Tästä miinustetaan keskiverto noin seitsemän vuotta seurustelua ja kun ajatellaan iloisesti ja toiveikkaasti voisi sinkkuvuosien miesmäärä olla viisi vuodessa. Jos jokainen näistä miehistä olisi vienyt minut kolme kertaa ulos ennen sänkyyn menemistä ja he olisivat käyttäneet treffeihin noin 40 euroa rahaa, niin suomalainen surullinen kaksoissiskoni (siis oikeasti minä...pysytelkäähän kärryillä!) olisi siis menettänyt sänkyyn juoksevan kulttuurimme takia 2600 euroa eli ihan helkutin monta hyvää ateriaa!

Seuraavana viikonloppuna selvitän tätä teoriaani ikäiselleni ja yhtä hiprakkaiselle naiselle Coronan vessajonossa. Propagandani ei oikein toimi – hölmistynyt ilme kasvoillaan nainen katoaa vessaan ja huutaa vielä perääni:”Mutta entäpä, jos niitä kolmansia treffejä ei tule?!”

Tästäkö siis on kysymys? Viehättäviä partnereita on niin harvassa, että tilaisuuteen täytyy tarttua saman tien kuin hukkuva harottavaan oljenkorteen? Vai emmekö tosiaan luota omaan viehätysvoimaamme niin paljon, että uskoisimme sen kestävän huomiseen tai jopa seuraavaan viikkoon? Vai tunnemme miehemme liiankin hyvin, emmekä uskalla jättää projektia heidän rohkeutensa varaan? Johtuuko treffittömyytemme kuitenkin siitä, että harva mies uskaltaa kysyä? Ehkäpä, pakko myöntää, kenties siksi, että on saanut nokilleen niin monta kertaa... Vai olemmeko jääneet jotenkin kiinni seitsemänkymmentäluvun toisen aallon feminismiin ja uskomme, että panemalla kuin miehet, olemme heidän kanssaan tasavertaisia? Onko seksistä kieltäytyminen jotenkin...epäitsenäistä?

Oli syy nyt sitten mikä tahansa, haluaisin tehdä asiaan muutoksen. Olin lähtemässä kirjoittamaan seksistä, niinkuin se olisi urheilulaji, jossa olen suorittanut uimamerkin jos toisenkin -  koska sillä tavallahan meillä on siihen tapana maassamme suhtautua – se on vähän niinkuin autourheilua, kylmässä talviyössä ajetaan päätöntä ja pimeää rallia, jolle humalaiset hurraavat tien sivusta. Mutta aihe ei siis lähtenytkään liikkeelle koska - en oikeastaan enää ajattele niin.

Minä olen hyvä sängyssä. Se ei johdu siitä, että olisin jonkinlainen seksin sirkustyöläinen vaan siitä, että aidosti pidän seksistä ja saan myös kumppanini jakamaan tunteeni. Seksi on antamista, toki myös ottamista ja kauniisti kiittämistä. Tarkemmin ajatellen olen itse asiassa aika kunniahimoinen kyseisessä taiteenlajissa. Se on hieman liian erityistä jaettavaksi epähuomiossa väsyneen tuntemattoman kanssa. Seksin pitäisi olla kuuden ruokalajin illallinen, eikä hamppari ajokaistalla. Ihan turha toki pyhistellä, myönnän – hamppareita on tullut syötyä yksi jos toinenkin. Mutta – nythän on niin, että minä aion pistää jalat ristiin ja ajaa varikolle.

Eurooppalaisessa deittailukulttuurissa on ruo'an lisäksi myös toinen hyvä puoli – tulevaan seksikumppaniin tulee tutustuttua paremmin. Vaikka joskus se puhuminen onkin pelottavampaa kuin pimeässä kohtaaminen - on helpompi koskettaa kuin kertoa jotain itsestään. Mutta kosketuskin saattaa valehdella, eikä luottamus synny himosta. Seuraavan kerran haluaisin jakaa sänkyni toisenlaisesta halusta – tahdosta tehdä jotain hauskaa, ja kaunistakin yhdessä ihmisen kanssa josta pidän, ja kenet tunnen.

Siis senkin uhalla, että sänkyni on pitkään hiljainen, lupaan tässä ja nyt, että seuraavalle miehelle, joka pyytää minua ulos, oli hän sitten kuka tahansa, sanon takuuvarmasta ”Kyllä, kiitos.” ja loppuillasta ”Hyvää yötä.”. 

Ja katsotaan, mihin päädyn...kenties hitaan ruo'an ja vielä hitaamman seksin ääreen.

Kommentit (1)

Sarin

Jännää. Totaalisen erilaisia mielikuvia kuin mulla. Itse selvisin kolmekymppiseksi asti neitsyenä vaikka kävin treffeillä ja yökerhoissa ja toin sieltä joskus äijän kotiinkin. En paheksu muiden sekstailuja mutta itselle oli selvää että seksi kuuluu vain avioliittoon ja treffikaveritkin sen aina ymmärsivät jos edes erehtyivät mitään vonkaamaan. Ja kaikki tämä tapahtui ihan Suomessa. : )

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat