On taas aika mennä tyystin sekaisin sienistä. Niin, hieman eri tavalla kuin toiset - minä kerään ruokasieniä. Alkavan sieniajan kunniaksi julkaisen postuumisti (jokainen sienisyksyhän on pieni, kaunis kuolema...) koneeseeni hautautuneen sienijutun joidenkin vuosien takaa - onnea ja iloa kuitenkin kaikille retkille!

Herkkutatin sielunmaisema (7.10.2011, Houtskär)

Minä ja herkkutatit olemme näin (kirjoittaja kietoo etu- ja keskisormensa sisilialaisesti yhteen). Tai ainakin minusta olisi mukava ajatella, että olemme niin (kts. edellinen käsiliike). Vaikea sanoa, kas kun tatin mielenliikkeet ovat verhotummat kuin kauniin naisen. Tänä vuonna olemmekin menneet pahasti ristiin.

 

Kuulin kummallisia huhuja juhannuksen tienoilla herkkutattihavainnoista Taivassalossa, mutta viittasin kintaalla moisille aloittelijoiden houreille. Tatteja juhannuksena – pah! Otin rauhassa elokuussa aikani lähtemättä muotioikun villitsemien metsään juoksevien hipsterien perään, enkä edes reagoinut Kouvolan seudun tattihirmuaaltoihin – myhäilin kaupungissa viehätyksestään varman rakastajan itsevarmuudella tietäen että kyllä ne herkkikset minua odottavat kotisaaristossa. Syyskuun puolivälissä havahduin kun luin sivusilmällä bussissa parhaasta sienivuodesta kymmeneen vuoteen. Hyvänen aika, missä olin oikein ollut?!

 

Ensimmäisen tilaisuuden tullen hyppäsin paniikki kantapäillä saaristoon vievään bussiin, juoksin niiltä sijoilta metsään ja huokaisin helpotuksesta jo ensimmäisellä saappaanaskelmalla. En ole ikänäni nähnyt sellaisia lampaankääpäsaaristoja! Vaaleat orakkaat jatkuivat pitkinä, kauniina ketjuina pikkuruisten kuvankauniiden suomuorakkaiden täplittäminä. Joka paikassa kompastuin täydellisiin punikkitatteihin, koviin, pulleisiin ja kuin ihmeen kaupalla täysin madottomiin. Ja suppilovahverot! Voi pojat, sitä suppisten määrää.

 

Mutta. Vaikka katsoin jokaisen lupaavan ojan ja kuusen juureen ja lauloin vielä tatinkutsulaulunikin, ei sienimerestä löytynyt herkkutatin herkkutattia. Vain ajan ja kostean rappioittamia jättiläistattien onttoja kuoria, jotka pilkkasivat minua ihanassa syysmetsässä. Totta se oli, en edes tuntenut herkkutatin läsnäoloa ilmassa – olin auttamattomasti myöhässä.

 

Intohimoisena sienestäjänä osaan toki arvostaa ja olla asianmukaisesti kiitollinen siitä sienivuoresta, jonka olen kiikuttanut kerta toisen jälkeen kotiin yötä myöten putsattavaksi. Mutta kuitenkin – sienisyksyni on auttamattomasti vajaa, jos en kohtaa hurmaavaa ja arvokasta karl johania – metsän muhkeaa merirosvoaarretta.

 

Herkkutatti on oikukas sieni. Se saattaa kasvaa samassa paikassa monta vuotta peräkkäin ja sitten kadota kokonaan. Tai se pukkaa pienet pulleat prinssinsä sammaleesta jo juhannuksena tai sitten vielä myöhään lämpiminä lokakuina. Herkkutatista ei koskaan tiedä – no – niinkuin ei kauniista naisestakaan. Kummankin kanssa täytyy muistaa olla nöyrä – ja sitten ihan yllättäen odottaa se täydellinen, kiinteä pähkinäntuoksuinen ihanuus heti metsän reunassa, niinkuin tänään kävi – ja olen taas kuninkaallisessa suosiossa ensi syksyyn asti...

 

 Ja tässä vielä toisena uusintana linkki irma arkistoihin: SIENIOPAS HIPSTEREILLE - oli muuten yllättävän hauska, vaikka itse kehunkin...

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat