Joskus jouluna saa myös vähän itkeä.

Joulu oli joskus ehdoton lempijuhlani. Huolimatta siitä, että jollain meni aina hermot ja koko show ajoi sinut loppuun jo kuukautta aikaisemmin niinkuin nääntyneen poroparan matkallaan lahdille. Joulurauhan julistamisen jälkeen hätätilat kuitenkin laukesivat - ehdoton, kylläkin väliaikainen rauhantila julistettiin perheen keskelle ja ainoa toimi oli sipsutella salaa suklaakupeille ja tehdä juuri niinkuin äiti käskee.

Sitten tulivat lapset. Ja maailma ympärilläni käänsi sivua sillä aikaa kun katsoin muualle. Yhtäkkiä joulu alkoi ahdistaa. Joulusta tuli juhla, jolloin itkettää. Pitelemättömästi, perustelemattomasti ja lohduttomasti.

Nyt facebook täyttyy iloisesta joulunodotuksesta, lapsien hassuja lausahduksia toistellaan, jokainen alkaa kuopia kotipesäänsä lämpimäksi perheen asettua jouluksi. Ne joilla ei ole omaa perhettä rupeavat taas miettimään pakokeinoja tai valmistautumaan ottamaan paikkansa vieraasta pöydästä. Ja pitelemään kiinni siitä kaipuusta, jonka ovat kätkeneet sielunsa piiloon taas yhdeksi vuodeksi, ettei se nouse hätääntyneisiin silmiin väärällä hetkellä.

En oikein osaa sanoa, miksi tunnen olevani niin yksin jouluna. Minulla on vanhempani, olen tervetullut veljeni kotiin – lahjoja vaihdetaan, lapset nauravat ja minulle melkein pyhä, joulukinkku, koristaa pöytää. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Olen kiitollinen siitä mitä on, sillä olen onnekas. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että parin päivän päästä palaan kotiin, yksin. Eikä sitä, että moni ei koskaan edes lähde sieltä.

Joulun aikaan näet joka kulmassa iloisia mainoskuvia, joissa kauniit ihmiset hymyilevät rakkautta ja pyjamia ympärillään. Ja joulu onkin rakkauden juhla. Mutta siitä rakkaudesta on tullut jotenkin yksityistä, ei välttämättä meidän kaikkien yhteistä. Olen viime vuosina alkanut tunnistaa yksinäisyyden ääniä ympäriltäni – ymmärtämään kaukaisesti sitä, miltä tuntuu kun maailmassasi ei ole ketään. Kun joulu ei tapahdu. Kun heräät hiljaisuuteen – joka aamu. Ja kuinka kuvien ilo sattuu.

Muistetaan se, kun hiljennytään joulun rauhaan. Jos naapurissa on liiankin hiljaista, käy tervehtimässä. Niinkuin räppimummo Eila sanoo: ”Jos ei sulla omaa mummoa ois, sulle mummo naapurista löytyä vois.”

Rakkaudella, Irma

 

Anna lahjaksi aikaa vanhukselle tai muulle yksinäiselle!

 

Mielettömän hienon kuvan otti siis niin lahjakas Sameli Kujala.

Kommentit (14)

Vierailija

Kylläpä kolahti tuo kirjoitus. Tunnistan kyllä samanlaisia tuntemuksia, vaikka minulla onkin yksi lapsi. Joka toisen joulun vietän "yksin" kun lapsonen viettää joulua isänsä luona. Muut sukulaiseni asuvat melko kaukana ja vietän äitini kanssa kahden joulun. Ihan jees se on, mutta yksinäisyyden tuntemukset kyllä vellovat sisällä kun kuuntelee muiden huikeita suunnitelmia... Miten kokoonnutaan isolla porukalla kokoon. Meillä on joulu varsin hiljainen. Onneksi joulu on vaan kerran vuodessa.

Vierailija

Hieno kirjoitus! Ethän sä Irma katoa, vaikka Me Naisille on tulossa toinenkin bloggari? Olen jäänyt koukkuun sun teksteihin...

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

No hellou ja kiitos niin paljon! Enhän minä nyt mihinkää katoa - paitsi ensi vuoden puolella reissun päälle, ja otan teidät mukaan! Siitä myöhemmin!

Yksinäisyys on kummallinen juttu, kun se koskettaa kyllä yllättävän monia. Niin meitä yksineläjiä kuin joskus perheellisiäkin. Jotenkin sen myöntäminen on vaan taas niitä kuuluisia heikkouden merkkejä - vaikka niin moni niistä (ja meistä) ulospäin kiireisiltä ja mageilta näyttävistä kaupunkieläjistä herääkin joka viikko todella hiljaiseen sunnuntaihin. Yksinäisyys on inhoittava tauti, mutta sekin on jotenkin helpompaa kun sen hyväksyy. Ja muistaa, ett se tunne menee aina ohi. Ja ympärillä on oikeasti tuhat ja miljoona ihanaa ihmistä. Mutta joskus on kyllä vaan myös tosi helpottavaa olla rehellisesti vaan yksinäinen ja vähän velloa. Sekin on ihan ok. Sanoopi Irma.

Rakkautta!

Vierailija

Niinpä, haikeus ja surumieli pyrkii pintaan, vaikka ympärillä onkin vanhemmat, siskot ja heidän lapsiaankin. Mukavinta on silloin kun kaikki siskokset ovat paikalla, haikeus unohtuu touhun ja puheen alle. Kirjoituksesi muistutti tosiasiasta, jonka välillä unohdan, minä saan kaivata ja olla haikea, vaikka monet asiat ovat hyvin. Joskus olen yrittänyt sitä piiloon painaa ja kärttyilyksihän se on sitten mennyt ja pahaksi mieleksi.

Kuva on niin kaunis!

Mieluisaa joulua! 

Vierailija
Vallilan Irma

No hellou ja kiitos niin paljon! Enhän minä nyt mihinkää katoa - paitsi ensi vuoden puolella reissun päälle, ja otan teidät mukaan! Siitä myöhemmin!

Mä tulen niin surulliseksi kun katoat reissun päälle! Pääsisinpä mukaan! Olet rakas!

t. pikkusisko

P.S. Olikohan tässä nyt tarpeeksi huutomerkkejä? Jos ei, niin tässä pari lisää: !!!!!!!

Partapappa
Liittynyt15.12.2012

Nii, sitä ei mainostajat (tietosesti) ota huomioo, että on niitä yksinäisiäki täs maailmas, eikä niin vähääkää. Kaikki ei haluu säälipaikkaa jonku tutun juhlapöydästä ja joitain vaan ahistaa ihan hemmetisti, kun taas kerran hössötetään juhlan ihanuutta. Yksin on niin perseen tylsää olla.

Sanoin viime jouluna (jo kuopatussa) plokissain; tuu meille!

Siedettävää juhla-aikaa, kaikille.

Vierailija

Irma. Sun jutuissa on elämän maku. Ja ainakin mun on todella helppo samaistua niihin. Kiitos.

Vierailija

Mielettömän liikuttava kirjoitus. Törmään tähän aiheeseen vähän väliä, oli joulu tai ei. Tuntuu haikealta ja itkettää. Minulla ei hirveästi ole ihmisiä elämässäni, mutta jotenkin sekään yksinäisyys ei tunnu miltään siihen verrattuna kun toiset puhuvat lapsistaan. Se on kuin jokin musta aukko sydämessä. Ja se hiljaisuus. Kaikki puhuvat siitä miten kiireistä heidän elämänsä on töissä ja sitten kotona on meteliä kun omat kolme lasta ja tietysti miehen kolme lasta edellisestä avioliitosta temmeltävät samaan aikaan huoneesta toiseen ja voi voi kun ottaa korviin. Lopulta he kuitenkin rakastavat niitä elämän ääniä, kuten kuuluukin, koska kukaan ei tykkää hiljaisuudesta. Minun elämäni on täynnä hiljaisuutta. Sen rikkovat vain ajoittaiset matkat. Mutta minä hakeudun matkoillakin paikkoihin, joissa on hiljaista. Aavikot, vuoristot, isojen valtamerten rannikot tai todella vanhat metsät... ne ymmärtävät miltä minusta tuntuu, eivätkä ne pelkää hiljaisuutta ja jos oikein tarkasti kuuntelee, niilläkin on oma äänensä. Näin minäkin kestän taas oman elämäni hiljaisuutta, joka on täynnä pieniä ääniä.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Voi - pienet hiljaisuuden äänet, kuvasitpa kauniisti sitä herkkää ja joskus kipeääkin oloa. Ihan meni kylmät väreet....kiitos. Elämän hiljaisille äänille!! 

Rakkaudella, Irma

Vierailija

Sä kuvasit mun joulun fiiliksen. Mä en ole koskaan oikeastaan ennen pukenut sitä sanoiksi, ja nyt sä teit sen. Juuri noin se on.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Kiitos ja hyvä. Eikö helpota kummasti kun tietää, ettei ole sitten kuitenkaan yksin tämän kanssa? Mua ainakin, kiitos kaikille, jotka olette kommentoineet!

Rakkaudella, Irma

Vierailija

Jouduinko tosiaan lukemaan tämän koko lätinän loppuun saadakseni tietää, kenen tuo hieno kaupunkikuva on :/ Miten olis kuvaajan nimi vaikka kuvan alla?

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Ymmärrän, että lukeminen yleisesti saattaa aiheuttaa sinulle ihan ylivoimaisia ponnistuksia, koska sinulla näyttää sielun, myötätunnon ja älyn lisäksi olevan hukassa myös tuo sisälukutaito. Kuvaaja on tekstin lopussa teknisistä syistä. 

Vierailija

Jos joku kirjoitus oli liikuttava niin se oli kyllä tämä sinun kommenttisi, kiitos siitä.

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat