“Niin, koska me olemme naisia.”

Kuulen tämän mystisen lauseen tasaisin väliajoin matkoillani. Hymistelen sen päälle tietäväisenä, vaikka itse asiassa olen aina vähän ulalla. Jollain tasolla hiffaan, saan kiinni siitä mystisestä olemisen tasosta, jonka kanssasisareni maailman aurinkoisemmilla kolkilla tuntee niin luontevaksi, mutta en osaa mitenkään sanoittaa tuota paikkaa.

 

Naisena oleminen. Sellainen jasmiininkukan tuoksuinen katkeransuloinen taakka, jonka he kantavat huulillaan kätketty hymy. Se on kai sitten sitä, että rakastaa niin paljon, että mikään muu ei ole tärkeää. Tai sitä, että kun ei rakasta, niin on kuin puuttuisi raaja.Tai ehkä se on jotain salaista tietoa, joka on jäänyt länsimaisen totuuden homeisten kerrostumien väliin ja alle, hauraaksi kaiuksi. Kohtalonaistia, maan lihasten tunnustelua, henkien kanssa kuiskailua, armottoman totuuden hellyyteen käärimistä. Hitto, kunpa tietäisin. Minäkin haluaisia kohauttaa olkapäitäni kohtalooni tyytyneenä ja sanoa: “Tällaista on olla nainen.

 

No. Tiedän millaista on olla joulua paossa oleva nainen. Ihan mukavaa. Ja samalla homma tuntuu vähän huijaamiselta. Kirjoitin viime vuonna siitä, kuinka joulu ei ole ihana jokaiselle, kuinka täydellisen perheidyllin kuvat kaduilla lyövät yksinäistä avokämmenellä kasvoihin. Ja kuinka suru on jotenkin aivan pitelemätön, selittämätön, jotain niin mustaa ja muodotonta, ettei sitä vastaan voi puolustautua. Muuten kuin ostamalla pakokauhu silmissä kiiltäen liput ihan minne vaan, Ja löytämällä itsensä täältä, missä punaiset kotkat lentävät rannalla ja saksalaisnaisilla on päässään tuhat, pientä hiuslettiä neonvärisine helmineen. Absurdi maailma.

 

Ajatukset poukkoilevat tänään sinne tänne, pahoittelen. Se johtunee myös siitä, että luin viime yönä pitkästä aikaa Bukowskia, hänen viimeisten vuosiensa päiväkirjoja. Toivuttuani vuosikymmenien takaisesta kiihkeästä Bukowski -kaudestani, olen pitänyt tyyppiä Kallion prinssien jumaloimana, yliarvostettuna kertakäyttökirjailijana. Mutta sedässä on kummallisesti yhä tenhoa. Teksti on tylppää ja raakaa, iän myötä jo kuitenkin täyteläisempää, viimeistellympää. Mutta Bukowskin sanat kohisevat hetkessä, aivan niinkuin hänen viinan sakeuttama verikin. Menneisyydestä armahdetussa, armottoman riisutussa hetkessä, karheissa viimeisissä hengenvedoissa, mitä tämä kaikkea muuta kuin herrasmies näitä sanoja kirjoittaessaan veti.

 

Minun vereni juoksee ohuempana. Ehkä siksi että olen nainen. Ehkä se on Aasian naisten salaisuus, jonka olen unohtanut. Me elämme menneessä ja tulevassa, kannatamme ajan aisaa muistiimme kasvaneilla läpikuultavilla säikeillä. Elämme veden väreissä, meri sisällämme, koska vedessä on yhtäaikaa eilinen ja huominen. Ja kaikkien aikojen kaiut.

 

Bukowski ei uskonut armoon eikä ymmärrykseen vaan oli kivenkovaa itsensä loppuun asti.

 

Minä uskon armoon. Siihen että virheitä tehdään ja epäonnistutaan, mutta rakkaus ei lopu kesken. Ja siihen että rakkaus on kaikkien. Minulla on äärimmäiset naisen aivot ja uskon kaikennäköiseen muuhunkin sentimentaaliseen roskaan. Niinkuin onnelliseen loppuun ja siihen että yksinäisyyden tunne on pienempi kun sen jakaa. Ja ensi vuosi on meidän. Taas yhden kerran.

 

Hyvää joulua ystävät, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Rakkautta täältä palmun alta!

Kommentit (6)

Vierailija

Hyvää Joulua sinne ja kiitos huippuhyvästä blogista! :) Erityismaininta kauniista kielestä! t.Sanni

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Jei, kiitos! Ja jouluterveiset Krabi townista, täällä vietetään joulu shoppailen Aasian erikoisuuksia ja superpitkissä hierontahoidoissa...ei paha tämäkään! Rauhaa ja rakkautta sinne!

Vierailija

Kiitos kauniista, poeettisesta ja lohdullisesta postauksestasi. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta sinulle!

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat