"Vihdoinkin täällä."

Totean istuessani mayatemppelin varjossa, sademetsän huohottaessa ympärilläni melkein sietämättömän kuumana. Lähdin tänä talvena mielessäni se tieto, että tänne on vielä päästävä, viime reissuni laiskanpulskea surffimeininki harmitti jälkeen päin, en koskaan jaksanut kivuta aina Guatemalaan asti, Tikalin muinaiseen kaupunkiin, jossa mayat elivät, kuolivat - kukoistivat ja kaatuivat.

Mutta mayat eivät kuitenkaan kadonneet. Guatemalan väestöstä noin kymmenes harjoittaa vielä vanhaa uskontoa ja Tikalin sademetsien alueella asuu vielä paljon mayojen jälkeläisiä. Oppaani on kasvanut samoissa syvissä sademetsissä ja hän johdattaa meitä läpi vihreyden kertoen tarinoita pikkupojan elämästä viidakossa. Kuinka Tikaliin saapui amerikkalaisia tutkijoita suurien autojen kanssa, jotka jäivät sitten ruostumaan sademetsän kaiken syövään kosteuteen. Ja kuinka raunioista on kaivettu esiin vain murto-osa – viidakko peittää alleen vielä tietämättömiä aarteita, joita maakerros myös suojaa. 

Mayat ovat aina kiehtoneet mieltäni, se salaperäinen tieto, joka tuntuu olevan kätketty jo vuosituhat sitten tuntemattomasta syystä kuolleeseen kulttuuriin vaikuttaa samalla hienoeleiseltä ja julman voimakkaalta. Äänien kaupungiksi kutsutun kaupungin pyramidit kohosivat aikoinaan taivaaseen asti, kuten myös mystiset yaxchet , mayojen pyhät puut, joiden latvojen kautta jumalat puhuivat ja joiden juuret ulottuivat manalaan saakka.

Mutta rauniot ovat nyt auttamattoman hiljaiset. Ja sitten jonkun polun kulmasta kävelee vastaani ne samat rauhallisen surun kirkastamat silmät, jotka olet nähnyt niin monissa tuhannen vuoden takaisissa maalauksissa. Ihan kuin vain sanoakseen – haa – yhäkin täällä...

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat