Kolmikymppisten naisten iskutekniikat muistuttavat lähinnä kädettömien korista.

Kevät tuo mukanaan tiettyjä erityistarpeita. Jotkut meistä ehkä ovat huomanneet sen kasvavana levottomuutena. Tekee mieli naukua aurinkoisilla kaduilla ja maalata kyntensä punaisiksi. Kaapissa jo itsekseen hirnahtelevat korot eivät jaksa odotella tarpeeksi lämpimiä kelejä vaan vaativat asfalttia alleen. Jotain täytyy tehdä, jalkapohjia polttelee kummasti.

Minä ja ystäväni päätämme raapia kutinaa lähtemällä pääsiäiseksi Lappiin, tunturille, joissa urheilumuodot ovat kuulemma moninaiset.

Ajamme Lapin valon läpi hiljaisilla teillä. Lapissa on keväällä sellaista avaruutta, ettei sitä oikein käsitä. Vaarojen päällä ilma on vanhempaa kuin meillä, paljosta ajasta kevyeksi kulunutta. Puhe on seksistä. Tietysti. Seksistä puhuminen on vähän niinkuin penkkiurheilua. Sama yksinkertainen aihe toistuu, eikä se koskaan tyhjene. Ja osallistujat ottavat itse asiaan yhtä harvoin oikeasti osaa.

Lapin reissussa meillä on kuitenkin sen verran korkeat odotukset, että kauppapysähdyksellä ostetaan kortsuja. Kokonainen paketti koko poppoolle. Ja tietenkin ihan viimeisenä, jo kassalla maksaneena, punastutamme paikallisen kassapojan kiirehtimällä vielä kortonkien perään. Autossa tutkailemme niitä kiinnostuneena. Tältäkö ne Sultanit nykyään näyttävät?

On totta, että tasaisin väliajoin olen kirjoittanut seksistä ja rakkaudesta. Tämän takia olen saavuttanut jonkinnäköisen arveluttavan asiantuntijan maineen aiheessa. Mikä on kyllä ehkä naurettavinta ikinä. Kun minähän olen poikkeuksellisen huono rakkaudessa, puhumattakaan soidinmenoista. Niin huono, että olen onnistunut kehittämään vammastani pienen sivu-uran eli Irman. Ja niin huono, että se sattuisi, jos en osaisi nousta tilanteen ylle ja nauraa mahaani kipeäksi. Tälläkään kertaa ei mennyt ihan putkeen.

Keväässä kiemurtelevassa, täysin taitamattomassa, lähinnä sielunkasvatukseen elämässään keskittyneessä nailaumassa on jotain yhtä hellyyttävää kuin ensimmäisiä jyviään etsivässä tipuparvessa. Molemmat ovat yhtä pihalla ja täynnä uhoa. Mekin paukuttelemme naisen henkseleitämme pimenevässä perjantai-illassa. Möksämme rauhassa luonnollisesti. Pitkälle lähelle keskiyöhön asti, jolloin koko muu tunturi on ollut jo tovin liikkeellä. Koska täytyyhän sitä asioista ensin puhua.

Baarissa tilaamme juomamme ja istumme. Ensimmäinen virhe! Luimimme ujoina ympärillemme etsien niitä kuuluisia pitkiä ja komeita norjalaisia. Bongaamme jo yhden, joka menee tietysti nenän edestä. Ihailemme kaukaa kanssasisarien tekniikkaa – blondiryhmää, jotka ovat asettaneet huolellisesti kiharretut kutrinsa juuri siihen baarin keskipaikkeille, missä törmää kaikkiin sisääntulijoihin. Ei aikaakaan kun toinen on jo vetäytynyt jututtamaan norskia ja loput hajaantuvat muille maille. ”Huomioikaa – ne hajaantuivat!” Teemme liikkeestä täsmällisen henkisen muistiinpanon, aiomme tarkastella sitä myöhemmin ja harkita sen implementoimista käytäntöön. Joskus minusta tuntuu, että kaikki nämä opiskeluvuodet jo yksin ovat tuhonnut rakkauselämäni...

No niin. Vaikka matkaamme kotiin Sultanit korkkaamatta, on Lappi aina pitkän matkan arvoinen. Junareissun ratoksi kirjaudumme kaikki vielä kerran interwebbiin, kun joku tutun tuttu on kuulemma saanut Tinder-munaa. Tässäkin tulee seinä tuon tuosta vastaan. ”No mitä sä sille vastasit?” ”No en mitään – tietty!” Niinpä niin. Et tietenkään.

Koko meidän kolmekymmisten naisten hellyyttävä kömpelyys kulminoituu jotenkin erityisen hyvin tähän aamuun, kun ystäväni kimpoilee pitkin poikin seiniä Irman kanttiinan aamiaisella. Hän on tavannut jonkun iiiiiiiiihanan eilen illalla ja löytänyt tyypin Facebookista. Niin, että pitäiskö siihen kenties ottaa vaikkapa yhteyttä? Silmät loistaen, maha kiemuralla kaveri pakottaa suustaan vihdoin ideaa: jos vaikka vaikkapa vaikkapa kirjoittaisin sille sellaisen riimimuodossa olevan runon? Et ”sut facebookista stalkkasin ja...”.

Jep. Hyvä idea. Tällä mennään.

Epilogi

Viikkoa myöhemmin tsittailemme ainoina Tapparafaneina Kärppien leirissä, finaalin tuiskeessa. Uusfaneuteni on yllättänyt itsenikin – isolla kädellä. Väliajalla keskusten viisaan ystäväni kanssa Tinderistä, kohtaamisista, seksista ja rakkaudesta – niistä perusjutuista. Ja siitä, että se ensimmäinen ajatus nykyään liian usein on: Entä jos tässä käy huonosti? Tulemme siihen johtopäätökseen, että siitä johtuu kai kömpelyytemmekin; pelosta, arkuudesta ja huomisen pelosta. Eilisen varjoista, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin. Valon myötä kenties hieman ohuemmista kuitenkin.

Kommentit (1)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat