Oletko koskaan ihmetellyt miksi surffarit juoksevat rannalta mereen? 

Useimmat rannat kun ovat kuitenkin aika kapeita, suurimmatkin vain parinkymmenen metrin levyisiä hiekaltaan. Kävellessäni Phillip Islandin Woolamain breikin rantaviivaa epätoivoisin, kiivain askelin tunnen minäkin laudattomana ja onnettomana aallon pakottavan kutsun - ilosta raivoissaan olevan pedon karjunnan, täydellisen kauneuden seireeninkutsun. Olen juuri aloittanut surffaamisen ja mielenalani on malttamaton ja perin romanttinen.

Vuotta myöhemmin vietän viimeistä päivääni Nicaraguassa. Aalto on tuonut minut kauas, neljä kuukautta olen kävellyt laiskasti Väli-Amerikan pikkukaupunkien katuja, istunut väsyneenä rannalla lautani vieressä, melonut mereen, pelännyt sulkeutuvaa aaltoa, toivonut, sulkenut silmäni sisälläni ja hypännyt - ja joskus jopa liukunut aaltoa pitkin loputtomaan liikkeeseen. Ja toisinaan taas, useimmiten siis, olen pudonnut aallon sisään: and heeeere weee goooo agaaaaain?wooouschhh –wipeout!!!

Tänä talvena lähdin matkaan löytääkseni aallon ja löysin sen. Löysin hyvän aallon ja löysin pahan aallon. Ja siinä välissä tuhat keskustelua niistä. On vaikea selittää mikä tekee surffaamisesta niin tärkeää joillekin. Olen työntänyt useita ensikertalaisia aallolle ja harva asia on niin hieno kuin jakaa se mieletön ilo, mitä ensimmäisellä aallolla oleminen herättää toisessa. Oma ensimmäiseni Balilla oli unohtumaton – erittäin kauniilla espanjalaisella surffarilla, joka opetti minua myös surffaamisessa, oli toki osuutensa asiaan - mutta sen aallon jälkeen maailma oli eri värinen.

Surffaaminen on minulle äärimmäistä keskittymistä ja sen tuomaa mielenrauhaa. Se tarkoittaa noyryyttä, omien rajojen tuntemista ja niiden hellää rikkomista. ”Facing the bitch, fear, accepting it and letting it go.” –lainaan itseäni eräästä keskustelusta. Se, että neljän kuukauden aikana sain yhden oikean, isojen poikien aallon, on minulle onnistuminen, joka ylittää useimmat aikuisen elämässäni saavutetut voitot. Aaltoa pitkin alas liukuessa maailma pysähtyy liikkeeseen, joka värittyy epäuskolla siitä, että todella olen tässä, että todella pystyn tähän. Meloessani takaisin Codon, nicaragualaisen surffijumalani, luo, hän sanoo: ”Ja kuvittele tuo tunne tuhatkertaisena.” Kuvittelin. En pystynyt. Joku päivä.vParasta surffaamisessa lienee kuitenkin se, että sitä ei opi. Useimmiten kun kysyt todella kokeneiltakin surffareilta, vastaavat he opettelevansa tai yrittävänsä surffata. Surffaaminen on loputonta oppimista, aallon kohtaamista aina uudestaan.

Kävellessäni viime huhtikuussa Uuden-Seelannin Kaikouran niemen sielua parantavassa kauneudessa, ajattelin aaltoa. Kaikourassa annoin itselleni vihdoinkin anteeksi. Tämän muistaakseni olin aikeissa mennä paikallisen maoritatuoijan luokse ottamaan kuvan itseeni. En uskaltanut, mutta siinä ajatusprosessissa löysin kuvakseni aallon.

Aalto on minulle siis anteeksiantoa, irti päästämistä. Aalto kuvaa myös tunteita – sitä, että ne tulevat sinuun kyselemättä ja jos tarraudut niihin tai yrität kieltää ne, jäät tunteen sisään, loputtomaan washing machineen. Jos annat tunteen tulla itseesi, hyväksyt sen – menee se lopulta ylitsesi tai joskus jopa ratsastaa kanssasi rantaan asti ja jäljelle, kaiken alle, jää muuttumaton, loppumaton meri.

No niin, nyt olen matkalla kotiin, mukanani monta aaltoa, yksi niistä lanteellani tuoreena tatuointina muistuttamassa, että mitä tahansa käykin – voin aina palata aallolle. Ja että kaikki on hyvin. Aina tulee uusi aalto.

Ja selvisihän se syy myös mereen juoksemiseenkin - hiekka on nimittäin useimmiten ihan pirun kuumaa...

Melbourne huhtikuu 2010 / San Juan del Sur helmikuu 2011

Lisää aallosta osoitteessa: http://www.lineup.fi/aallonviemaa/

kuva: Paula Double

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat