Huonoja vai hyviä uutisia?

Pahoilla uutisilla on se kummallinen ominaisuus, että ne voi manata näkymättömiksi. Taikoa silkin kevyiksi harsoiksi ajatusten reunalle sukeltamalla arkeen, venyttää eilistä niinkuin purukumia huomisen päälle – tukkia muistin aukot jokapäiväisellä leivällä.

Minulla ei ollut mitään aikomusta kävellä kliinisen genetiikan laitoksen vastaanotolle, johon kutsu oli käynyt, kuulemaan etten tule saamaan lapsia elämäni aikana. Koko pitkän syksyn ajan se ei vaan ollut vaihtoehto. Täysin järkeenkäyvä toimintamalli oli taas vakuuttaa itseni tasaisin väliajoin siitä, että täyttäisin sitten ensi viikolla kaavakkeen, jossa käytiin läpi koko sukuni lisääntymishistoria – kaikki virheet, kaikki vanhat surut. Mikä taas vaatisi sen, että kävisin joukon keskusteluja lähisukulaisteni kanssa –kylläkin rakkaiden ihmisten, mutta joiden kanssa en kuitenkaan ollut kovin innoissani keskustelemaan uudestaan ja uudestaan siitä valitettavasta ja hämärästä asiantilasta, että olin jollain kummallisella tavalla viallinen – kromosomit väärällään vaappuva naisenkuvatus.

Kirjoitan tätä tekstiä kun aurinko on juuri laskenut Oliverin takapihalle Gigantessa, loputtomalle merelle. Alhaalla hilpeä joukko laulaa tuoreen maan, Mikaraguan, kansallislaulua eikä maailmassa ole huolta, ei surua. Ei huomista, ei eilistä.

Ja mietin sitä, mitä pelkäsin.

Kun sitten yksi joulun jälkeinen aamu ystävällinen sairaanhoitaja soittaa minulle ja kertoo varanneensa minulle ajan, yskiskelen puhelimeen etten ollut täyttänyt yhtäkään kaavaketta, etten ollut tehnyt mitään mitä piti. Ja olisin halunnut sanoa, etten ollut nyt kuulkaas ihan vielä valmis. Että tarvitsin vielä puolisen vuotta lisää aikaa pitää kiinni pelostani, jotta voisin koteloida sen mahdollisimman tiukkaan siihen kolkkaan sieluni aavemetsää, johon olen haudannut niin koirani kuin monet muut menneet suruni ja aina karmaisevan tuoreet pelkoni.

Eikä sitten yhtäkkiä ollutkaan muuta vaihtoehtoa kuin tallustella rännän läpi äitini kanssa tohtorin vastaanotolle ja istua kädet hikoillen lempeän lääkärin viereen, joka aloitti seuraavilla sanoilla.

”Sinä taidat olla vähän pelästynyt?”

Tunnin ajan piirsimme kromosomieni viidakkoa ja lopulta yllättävän yksinkertaista karttaa siitä, mitkä ovat minun mahdollisuuteni saada terve lapsi. Ne ovat tasan puolet. Muilla vaihtoehdoilla on kaikennäköisiä monimutkaisia nimiä, jotka päättyvät aina sanaan ”syndrooma”.

Tallustellessani hissuksiin takaisin autolle on maailma pysähtynyt, rauhoittunut kuin rattailleen liukunut Chaplinin pyörä. Tieto on kuitenkin kultaa. Olo on sellainen kuin olisin juuri saanut valtavan lahjan, vaikka kaiken järjen mukaan uutiset olivat huonoja. Siitä huolimatta minulla on varmuus valtavasta todennäköisyydestä, kokonaisesta puolikkaasta, jonka seuraamana omani voi tulla vielä maailmaan. Kromosomien reseptistä, jonka voin pistää nousemaan ja sekoitella koko sillä rakkaudella, jota on mahdoton selittää, joka vaan on. Ravistella noppia ja antaa elämän tapahtua, tavalla tai toisella. Koska tärkeintä ei sitten kuitenkaan ole täydelliset kromosomirivit vaan se, että jaksaa rakastaa jo nyt.

Voimaa kaikille – rakastetaan ikävä pois.

Kommentit (3)

Vierailija

Jos et halua lähteä 50/50 -peliin, niin muistathan, että on monta muutakin tapaa rakastaa.

 

Voi olla hyvä aikuinen kummilapsilleen ja kenelle tahansa lapselle. Voi olla tukivanhempi, joka ottaa luokseen jostakin syystä kurjissa oloissa elävän lapsen esim. kerran kuukaudessa viikonlopun ajaksi. Voi adoptoida lapsen, jopa yksin.

Vierailija

Tää blogi alko superhyvin, mut nyt täällä ei oo enää mitään Nigaraguasta :/

Vierailija

Ei käytännössä Suomessa yksin voi adoptoida. Joo paperilla voi mutta tällä hetkellä yhteistyömaat ei ota enää hakemuksia vastaan yksineläjiltä. Näin sanoi minulle eräs taho joka näitä järjestää kenen adoptioneuvonnassa olin. Jotain vanhoja hakemuksia toteutetaan mutta parit menee aina edelle.

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat