Viime sunnuntaina aurinko ei noussut.

Minä imin suoniini valoa ja lämpöä siskojen kanssa Helsinki Breakfast Clubin brunssilla. Olimme myöhässä, helsinkiläiset olivat sunnuntainälässä käyneet tuhoamassa kaiken ja väsynyt henkilökunta katsoi minua kuin eilisen chorizoa pyytäessäni uudestaan ja uudestaan puuttuvia asioita. Kiukutti vähän ja päässä suhisi viikonlopun Irman kuohut, olin väsynyt mutta onnellinen kerrankin aiheellisesta juhlinnasta. Vaeltaessani takaisin kotiin täysin pimeäksi valahtaneen kaupungin läpi puhelimeni hälytti.

Muistutus kalenteristani kehoitti minua käymään buddhien seuraan lasipalatsiin. Ookei. Mikään muistiraita ei soinut. Merkki oli kuitenkin sen verran jumalainen, etten uskaltanut uhmata sitä vaan poikkesin reitiltäni. Jo kaukaa hohkasi lasipalatsin galleria pehmeää, lämmintä valoa. Ja samassa muistin – olin halunnut mennä maalaamaan oman buddhani!

”1001 Buddhas Project” on taiteilija Caroline Pippingin buddhakollaasi, joka mukailee ajatusta japanilaisen Rengeo – in -temppelin 1001 jumalattaren veistoksesta, joiden kivisilmistä lähimmäisensä menettäneet voivat nähdä rakkaansa kasvot. Pipping toivoo, että hänen 1001:n buddhan kuvissa näkisi katselija oman onnensa kasvot ja oman buddhaluontonsa kuvan. Projekti on lähteny elämään omaa elämäänsä. Kun buddhia alkoi tulla eivät ne ottaneet loppuakseen - ”Creating Happiness” -työpajoissa kaupunkilaiset ovat käyneet maalaamassa oman buddhansa ja siten lisänneet onnen kuvien ketjua.

Pimeän kohmeiseksi moukaroima sydämeni muuttuu saman tien hieman pehmeämmäksi astuessani galleriaan. Seiniltä minua katsoo tuhat ja yksi onnea, buddhan hymy uudestaan ja uudestaan mitä kauneimmissa väreissä ja mieleni tekee kihertää. Olo on höntti ja ihana - vähän samaan tapaan kuin hyvän seksin jälkeen (muistaakseni...). En ehdi maalata omaa buddhankuvaani, mutta se ei haittaa. Lähtiessäni Caroline halaa minua ja sanoo: ”Jokainen osallistuu omalla tavallaan”.

Sanat jäävät kaikumaan matkalleni kotiin. Tuhat ja yksi buddhan kuvaa, tuhat ja yksi tapaa olla onnellinen – ja toinen tuhat kulkee minua vastaan sateen pieksämillä kaduilla. Onnea ei ole helppo nähdä näissä päivissä jolloin aamunkoitossa nousee Mordor eikä aurinko ja jos satut tuulen ja sateen läpi erottamaan vastaantulijan kasvot, niillä ei ainakaan paista hymy. Mutta sitäkin tärkeämpää on yrittää. Yrittää tunnistaa oman onnensa kasvot; olivat ne sitten tehty excelinhöyrystä ja suurista voitoista, vauvanhymystä ja hiekkalaatikosta tai pimeästä ikkunasta heijastuvasta kirjoittavasta hahmosta ja hymyillä sille takaisin marraskuun pimeässä. Tällä viikolla minut teki onnelliseksi Joshua James. Entä sinut?

Lisää buddhista

 Irma Facebookissa

 

 

Kauniit kuvat otti Anna Autio - kiitos.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat