Kirjoitukset avainsanalla Minä itse

Rakastan kenkiä. Korkokenkiä, ballerinoja, loafereita, tennareita, pistokkaita, sandaaleja, lenkkareita... Kenkien ostaminen ei kuitenkaan ole enää minulle helppoa. 

Veljeni kutsui minua parikymppisenä Suomen Imelda Marcosiksi. Teille jotka nyt kysytte, että kuka ihmeen Imelda, niin rouva oli Filippiinien entisen yksinvaltijan puoliso, jolla kerrotaan olleen ainakin 2700 parin kenkäkokoelma. Parhaina aikoina en tosin päässyt lähellekään tuota määrää. Rakastin kuitenkin kenkiä ja ostelin niitä huolettomasti. Parikymppisenä minulle tuntui sopivan kaikki kengät. Mitkään korot eivät olleet liian korkeat tai mikään malli epämukava. Oikea koko ja se oli siinä.

Reuman ja epäonnistuneen nilkkaleikkauksen jälkeen kenkien ostaminen ei todellakaan ole enää noin helppoa. Rakastan edelleen kenkiä, mutta ostamisesta on tullut oma taiteenlajinsa. Ei saa olla liian korkeat korot, ei liian kapea korko, eivät saa painaa yhtään päältä ja korosta huolimatta on tunnuttava mukavilta. Mutta en edelleenkään halua valita mukavuuden ja ulkonäön välillä.

Muussa elämässä yritän vältellä eläinperäisiä tuotteita mahdollisimman paljon. Kengissä nahka kuitenkin tuntuu olevan paras mahdollinen materiaali. Tosin aikomukseni on testata vegaanisia kenkiä mahdollisimman pian. Ostan harkiten ja huollan hyvin. Vanhimmat itselläni käytössä olevat kengät ovat yli 10 vuotta vanhoja. Huolenpidolla ja luottosuutarin avulla, kengät näyttävät edelleen kuin uusilta. 

Kenkämerkeistä suosikkejani ovat jo pitkään olleeet Clarks ja Vagabond. Löydän kyseisiltä merkeiltä omaan jalkaani sopivia kauniita kenkiä, jotka kestävät käytössä hyvin. Omistan yhdet Minna Parikan kengät, jotka olen hankkinut yli 10 vuotta sitten. Useimmat Parikan malleista eivät sovi jalkaani ja tuntuvat mielestäni todella epämukavilta jaloissa. Mutta tämä malli; kaunis, naisellinen, sopiva korko ja ihana piiloplato, mikä tekee kävelemisestä mukavaa. Ehkä löydän vielä toisetkin Parikat (alesta!) mitkä sopivat jaloilleni.

Koville pakkasille olen hankkinut kotimaiset käsityönä tehdyt Töysän Kenkätehtaan huopalapikkaat. Lapikkaat saavat hyvälle tuulelle ja ovat ehdottomasti lämpimimmät kengät mitkä minulla on koskaan ollut. Lämpimiin kesäpäiviin olen varautunut Terhi Pölkin ja Vagabondin sandaaleilla sekä Tomsin tossuilla. Kaikki aivan superhyviä jaloissa. 

Olen nyt jo useamman vuoden haaveillut kotimaisista Terhi Pölkin Karin -puusandaaleista, mutta mietityttää hankaavatko ne päältä kuinka. Kertokaahan, jos teillä on kokemusta.

-Johanna

 

Kommentit (2)

annepa

Oletko kuullut Ten Points -kengistä? Jos et, niin suosittelen kokeileen. Merkillä on hyvä verkkokauppa, mutta näitä kenkiä (rajoitetulla valikoimalla tietysti) löytyy myös ihan Koo-kengästä. Merkki ei ole halvimmasta päästä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, niin laatu se on tässä mikä maksaa. Minulla on tältä merkiltä yhdet biker-buutsit. Tämä oli ainoa merkki, miltä löytyi tämmöiset kengät minun vaatimuksille. Esim. kannassa ei saa olla laminaatteja (niitä ruskeita liimattuja raitoja), koska ne ei siinä pysy. Malli piti olla tietynlainen ja nahkavuorista en tingi. Nyt haaveilen saman merkin punaisista loafereista.
Tämä ei ole maksettu mainos, maksoin kengät ihan omalla rahalla :)

ReetaJohanna
Liittynyt16.8.2013

Kiitos kommentista ja vinkistä. Merkistä olen kuullut, mutta en ole tainnut koskaan testata kyseistä merkkiä. Täytyy katsoa josko merkiltä löytyi kivat sandaalit.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko töissä oltava hauskaa? Onko ok sanoa tekevänsä töitä pelkästään rahan takia? Saako hyvät tyypit aina töitä?

Entinen työkaverini sanoi joskus puoliksi leikillään, että töissä ei kuulukaan olla hauskaa. Särähti pahasti korvaani silloin ja tekee sitä edelleenkin. Mieleeni on jäänyt myös eräs lehtihaastattelu, jossa miespuoleinen haastateltava kertoi, että "oikea elämä" löytyy työn ulkopuolelta ja hän tekee töissä hommansa, josta saa palkan, mutta that's it. Työ on vaan työtä, ei yhtään enempää.

Missä kulkee kultainen keskitie?

Itse olen kipuillut työelämän kanssa jo jokusen vuoden. Edellisessä työssä ei viimeiset pari vuotta ollut millään tasolla enää kivaa. Siinä vaiheessa, kun miettii, että kuinka paljon sairaslomaa saisi, jos leipäveitsi "lipsahtaisi" käteen, tietää että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Tai kun työaamuina v...taa niin paljon, että itkettää, tietää että on aika lähteä.

Poikani kauan kauan sitten tekemä pöllö-kynäteline saa huononakin päivänä hymyn huulille.
Poikani kauan kauan sitten tekemä pöllö-kynäteline saa huononakin päivänä hymyn huulille.

Olin ollut samassa firmassa 10 vuotta. Ensimmäiset vuodet olivat ihania ja haastavia ja työntäyteisiä. Viiden vuoden jälkeen työnantajani yhdistyi toisen saman alan yhtiön kanssa. Fuusion myötä yhtiön modernit toimintatavat palautuivat 70- luvulle ja hyvä veli-kerho oli taas voimissaan. Enää hyvällä työllä ja ahkeruudella ei ollut niin merkitystä, vaan enemmänkin sillä ketä osasit nuoleskella. Vuosi sitten jaksamiseni törmäsi seinään. En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Olin innoissani ja ihan helvetin peloissani. Lähetin työhakemuksia ja pääsin pariin työhaastatteluunkin. Useimmista hakemistani paikoista ei kuulunut mitään. Viihdyin mainiosti kotona, tekemistä löytyi aina ja henkinen toipuminen vei aikansa. Takaraivossa kuitenkin kolkutti ajatus, että mitä jos en saa enää töitä. Minulla on työkokemusta ja koulutusta, mutta niin on niillä kymmenillä, jopa sadoilla, muillakin jotka samoja paikkoja hakivat. Tiedän, että myös ikäni (silloin 45-vuotta) sai osan työnantajista laittamaan hakemukseni ei-pinoon. Kauniista puheista huolimatta ikärasismi rehottaa. Vajaan parin kuukauden kotonaolon jälkeen laitoin sähköpostia tutulle toimitusjohtajalle. Lähetin hänelle cv:ni ja pyysin pitämään mielessä, jos jotain aukenisi. Meni tunti ja sain häneltä vastauksen, että itseasiassa heillä voisi olla minulle paikka. Sovimme tapaamisen parin päivän päähän ja siltä istumalta sovimme, että tulen heille töihin. Lopputilistäni oli kulunut kolme kuukautta, kun aloitin työt uudessa paikassa.

Olen tyytyväinen, että minulla on töitä ja säännölliset tulot, mutta en ole vieläkään onnellinen. Töitä voisi olla enemmän ja kaipaan haasteita. Olen miettinyt sitäkin, että löydänkö ikinä työpaikkaa, jossa olisi niin kivaa, että odottaisin työpäivän alkamista. Tiedän, että sellaisiakin paikkoja on, kyse ei ole vain yksisarvistarusta. Olen viime viikkoina pohtinut sitä, että mitä jos en koskaan saa työtä, jonka kokisin olevani just minun paikka. Sopivasti haastetta ja hauskuutta samassa paketissa. Onko minun elämäni sitten vain puoliksi hyvää?

Voinko olla täysin onnellinen, vaikka työelämä ei täytä sille asettamiani odotuksia? Vaadinko ihan liikaa?

Saako hyvät tyypit sitten aina töitä? No ei todellakaan! On naiivia ja ylimielistä ajatella, että niin käy. Kortistossa on monta hyvää tyyppiä, jotka eivät kaikesta yrittämisestä huolimatta pääse töihin. Työpaikan saamiseen tarvitaan sopivan kokemuksen ja koulutuksen lisäksi aimo annos tuuria ja välillä suhteitakin. Nykyaikana työpaikan saamista voisi verrata lottovoiton saamiseen.

Olen tiedostanut senkin, että jos rahaa ei tarvitsisi miettiä, tekisin jotain muuta kuin nykyistä työtäni. Perustaisin peribrittiläisen teehuoneen  (a la Agatha Christie), valokuvaisin enemmän, kirjoittaisin, lukisin paljon enemmän, vaeltaisin. Tosin ensimmäistä lukuunottamatta voin tehdä näitä kaikki nytkin. Työ on kuitenkin niin iso osa elämää, että itsestäni tuntuu, että lamaannun elämäni muillakin osa-alueilla, kun en ole onnellinen työssäni.

Oletko sinä unelmiesi työssä vai haaveiletko jostain ihan muusta?

-Johanna

Kommentit (2)

Vierailija

Löysin tänään blogisi ja ihastuin siihen. Virkistävää lukemista, et mainosta mitään, et tee yhteistyötä x Oy: n ja z Oy: n kanssa, kuten kaikki bloggarit tuppaavat nykyisin. Blogisi on rehellisin ja sen vuoksi mielenkiintoisin mitä olen koskaan lukenut.

Kirjoitat asiaa työelämästä. Jos töihin lähtö tai pelkkä sen ajatteleminen nostaa verenpainetta, on aika miettiä muita vaihtoehtoja.

Jos voittaisin eurojackpotin, jatkaisin nykyisessä työssäni, mutta en enää suostuisi huonoihin ratkaisuihin, jotka eivät edistä tavoitteitamme. Sitä odotellessa...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Herttainen Heini Kaarina haastoi kertomaan itsestämme hieman lisää, joten tässä tulee, pelkkää faktaa :)

NIMENI...

Reeta Johanna.

IKÄNI...

46 vuotta.

MIELENKIINNON KOHTEENI...

Minua kiinnostaa moni asia, siksi olenkin ns. ikuinen opiskelija. Tällä hetkellä eniten kiinnostaa kirjoittaminen ja valokuvaaminen, italian kielen opiskelu sekä vaeltaminen.

PAHEENI...

Oli pakko ensimmäiseksi googlettaa mitä pahe todella tarkoittaa. "Pahe on eettisesti huono inhimillinen ominaisuus tai luonteenpiirre, paha taipumus tai tapa." https://fi.wikipedia.org/wiki/Pahe. Tuossahan se lukee - "inhimillinen ominaisuus". Turha niistä siis liikaa stressiä ottaa.

Revin stressatessani kynsinauhoja, syön herkkuja välillä liikaa, poltan tupakkaa kerran pari vuodessa ja alkoholiakin välillä juon. Kohtuus kaikessa, niin mistään ei tule liian isoa peikkoa.

KULMAKIVENI...

Perhe (mieheni auttaa minua jaksamaan ja poikani karsii turhan suuret luuloni itsestäni), koti, ystävät, juuret keski-suomen sydämessä. Luonnossa liikkuminen auttaa jaksamaan.

LÄHELLÄ SYDÄNTÄNI...

Lukeminen. Eläinten- ja luonnonsuojelu.

TÄLLÄ HETKELLÄ...

Nautin ihanasta valosta ja heräävästä luonnosta. Samalla olen kuoleman väsynyt. Työn lisäksi olen haalinut kursseja ja harrastuksia, joten odotan innolla, että ne loppuvat kesäksi. Monella läheisellä on ollut samaan aikaan huolia ja murheita. Pelkästään tukena oleminen ja kuunteleminen vie yllättävän paljon omiakin voimia.

LEMPIVAATTEENI...

Mukavat, simppelit, ekologiset ja mielellään kotimaiset. Lemppareitani tällä hetkellä on Sanna Hopiavuoren Aya-mekko sekä Nurmi Clothingin Isla denim biker.  Rakastan mekkoja, kun ei tarvitse miettiä sopiiko ylä- ja alaosa yhteen. Pidän naisellisista vaatteista, joissa on kuitenkin helppo liikkua. En halua miettiä vaatteitani enää kun olen ne päälleni laittanut.

LEMPIRUOKANI...

Varsinaista lempiruokaa ei ole, mutta rakastan intialaista ja meksikolaista ruokaa. Hyvä kasvisruoka saa kropan aina hyrisemään onnesta. En ole syönyt pian kahdeksaan vuoteen muuta lihaa kuin satunnaisesti kalaa, eikä lihansyöntiin enää ole paluuta. Banaanit! Lasketaanko ne ruuaksi? Olen syönyt banaaneja muutamia poikkeuksia lukuunottamatta päivittäin jo vuosia.

LEMPIPAIKKANI...

Oma koti ja siellä sohvan  nurkka ja kesällä takapiha. Lapsuuden ja nuoruuden maisemat Kannonkoskella keski-suomessa. Luonnossa on aina hyvä olla. Jos ajattelen asiaa vielä laajemmin, niin rakkaan Suomen lisäksi viihdyn Italiassa ja Hollannissa parhaiten. Jos en asuisi Suomessa, löytyisi koti jommasta kummasta näistä.

KETÄ IHAILEN...

Juuri nyt päässä lyö tyhjää, enkä keksi nimeltä ketään, mutta ihailen ihmisiä jotka elävät omanlaista elämää muita kunnioittaen. Ihmisiä, jotka puolustavat luontoa, eläimiä ja ihmisoikeuksia omasta turvallisuudesta välittämättä. Ihmisiä, jotka osaavat ottaa ilon irti pienistä asioista.

MINNE HALUAISIN MATKUSTAA...

Haluaisin koluta kotimaata paljon tarkemmin. Tänä vuonna onkin tarkoitus tutustua kolmeen itselle uuteen kansallispuistoon ja lähteä elämäni ensimmäiselle ruskavaellukselle syyskuussa. Ulkomaiden osalta harkitsen todella tarkkaan lentämistäni, mutta haluaisin uusina paikkoina nähdä Maltan, Budapestin Unkarissa ja Berliinin Saksasta. Rakastan Italiaa, joten ehkä vielä sinnekin.

MITÄ TAVOITTELEN...

Parempaa lihaskuntoa, mikä vaatii vuosi vuodelta enemmän työtä. Sisäistä rauhaa, mikä on aina vaatinut työtä.

-Johanna

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hei, olen Reeta Johanna. Reeta yhdellä t:llä. Minua on aina kutsuttu Johannaksi. Inhosin ensimmäistä nimeäni vuosikaudet. Se oli omasta mielestä ruma, "mummujen nimi". Haaveilin, että olisin ollut Riikka Johanna. Äitini oli valinnut ensimmäisen nimeni, hänestä se oli kaunis. Suvussa ei ollut Reetoja, eikä sen puoleen Johanna nimisiäkään. Mistä lie nimi äidin päähän pätkähtänyt.

Nimestä tuli omassa päässä iso peikko. Kun peruskoulu loppui, oli koulussamme tapa, että 9-luokkalaisille jaettiin todistukset koko koulun edessä juhlasalissa. Aakkosjärjestyksessä jokainen kutsuttiin vuorollaan eteen. Olin aivan varma, että kun nimeni sanotaan - Reeta Johanna - kaikki räjähtävät nauramaan. Mahassa oli iso möykky jo päiviä ennen kevätjuhlaa. Juhla-aamuna tuntui, että oksennus tulee minä hetkenä tahansa. Kun rehtori pääsi o-kirjaimeen ja sanoi nimeni, mitään ei tapahtunut. Kukaan ei nauranut, taivas ei pudonnut. Nimeni ei ollutkaan hirveä kuten olin aina kuvitellut tai veljeni saaneet minut uskomaan "ruttu-Reeta" nimityksellä.

Nykyään rakastan nimeäni. Niitä molempia. Nimeni ei ole kaikista erikoisin, eikä harvinaisin, mutta se on minun nimi. Minä olen Reeta Johanna. Sukunimi on vaihtunut pariin kertaan, mutta etunimet pysyvät.

Kerrohan mistä sinä olet nimesi saanut? Oletko aina siitä tykännyt?

-Ruttu-Reeta Jounahöynä (Jounahöynä oli toinen nimitys, jonka armaat veljeni minulle antoivat)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Mistä on tämä blogi tehty?

Rintamamiestalon remontoinnista, puutarhan kuopsuttamisesta, ekologisesta muodista ja kauneudenhoidosta ja kotimaan matkailusta.

Niistä on blogini tehty.

 

"On kaksi tapaa elää:

joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

-Albert Einstein-

Blogiarkisto

Kategoriat