Kiin Castle hotel, Mogadhisu.

Siitä lähtien kun aloin puhumaan tyttöjen sukuelinten silpomisesta, olen saanut vastata moniin syytöksiin. Jatkuva argumentti on vielä tähän hetkeen saakka; "Nolaat yhteisöämme." Minusta se on tosi hämmentävää sillä en ymmärrä vieläkään, miten leimautumisen pitäisi olla mulle isompi ongelma kuin törkeästi pahoinpidellyn, puolustuskyvyttömän lapsen turvallisuus. Myöskään kaiken lisäksi en ole ikinä etnisesti profiloinut silpomiskeskustelussa tiettyä etnistä taustaa,vaikka silpominen koskettaa somalialaiskulttuuriani hyvin massiivisesti vieläkin tanä päivä lähes kaikkialla somalissa. Minusta tämä oli niin hämmentävää ja vaivaannuttavaa, että lähdin osittain tämän vuoksi Somaliaan tutustumaan omaan kulttuuriini sillä en ihan täysinntunnistanut omakseni suomessa olevasta yhteisöistä ja kulttuurista johon minut jatkuvasti niputetaan näiden koväänisten ihmisten tiimoilta suoranaisesti. 

Ei ole pitkä aika siitä, kun Somalia oli Afrikan demokraattisimpia, turvallisimpia ja sivistyneimpiä maita. Somalian pääkaupunki Mogadhisu erityisesti on ollut aikoinaan yksi turistien lempikaupunkeista afrikassa. Vaikka sota on kestänyt koko ikäni, niin loppujen lopuksi tästä ei ole kauan aikaa, ja se näkyy kaupungin vanhemman sukupolvien ylväästä asenteesta. Kun ratasastin Liido rannalla auringon laskiessa, ihmisten nauttiessa terassikelistä ja nuorten uidessa, voin rehellisesti sanoa, että pystyin hyvin kuvittelemaan Mogadhisun taas turistikaupunkina. Vaikka olen koko ikäni asunut Suomessa, niin voin sanoa vasta Somalian reissun jälkeen tunteneeni olevani täysin kotona. Se ikään kuin konkreetisoitui, että mä olen jostain kotoisin, että mulla on kotimaa, josta olla ylpeä ja jonka vuoksi mun on tehtävä työ, jotta myös jälkikasvuni saavat mahdollisuuden nähdä sen. 

Somaliassa olessani, keskustelin usein vanhemman sukupolven edustajien kanssa, päättäjien sekä tavallisten kansalaisten kanssa usein tuvallisuudesta niin yhteiskunnan kuin yksilön tasolla. Halusin saada kontrastia sekä ymmärtää Somaliaa eri näkökulmista. Yhdistävä tekijä tahojen välillä, jotka eivät välttämättä valtahierarkian vuoksi ikinä tavannutkaa, oli tarve selviytyä. Yhtenäinen ajatus perustarpeiden jälkeen oli melkein kaikilla sama; Oikeuden puute ja sen tuoma turvattomuus. "Oikealla ja väärällä ei ole mitään väliä, sillä jos olisi niin olisimmeko tässä tilanteessa vieläkin"; kysyi multa taksi kuski. Siitä huolimatta samainen taksi kuski oli iloinen siitä kehityksestä, minkä hän voi nähdä tänä päivänä Mogadhisussa sillä hän voi elättää itseään ja perhettään työllään. Se ei ole ollut itsestäänselvyys. Moni ei uskalla puhua ongelmista, epäkohdista mikä on selvää, sillä se saattaa maksaa oman hengensä, niinkuin olemme todistaneet sen lukuisilla itsemurhaiskuilla 

Somaliassa, lähes kaikkialla, ihmiset inspiroi ja motivoi mua kovasti, erityisesti tällä Mogadishun reisulla. Sain nähdä miten asiat toimii nii korkealla  kuin ruohojuuritasolla. Monet kertoivat mulle myös olevansa ylpeitä musta, kun kerroin ajatuksistani ja erityisesti erillislakista, jota haluan suomeen suojelemaan tyttöjä vielä vahvemmin silpomiskulttuurilta. Vaikka Somaliassa on huomattavasti ihmisoikeuksien näkökulmasta tilanne on huomattavasti huonompi kuin suomessa, niin mun on pakko sanoa että niin Garoowessa, Hargeysassa kuin Mogadhisussa tapasin eniten niitä ihmisiä, jotka pelottomasti taistelee näitä ihmisoikeusloukkaksia vastaan. Se oli mielenkiintoinen havainto, sillä olemme miettineet somaliassa, että täällä olisi helpompi ja turvallisempi taistella ihmisoikeuksien ja vanhoillisia perinteitä vastaan tai niinhän sitä luulisi.

Toki  aina kulttuurit muokautuu sen ympäristön mukaan mihin ihmiset tulee, joko suojelemalla luopumisen pelosta tai siitä irtaantumalla täysin siitä jotta kuuluisi valtaväestöön. Itse en koe että kumpikaa olisi paha, niinkauan kuin yksilön vapautta toteuttaa itseään, ei syrjitä ja koskemattomuutta ei rajoiteta millään tavalla. Ongelma kuitenkin usein tulee siinä vaiheessa, kun käsitys näistä arvoista on pahasti ristiriidassa ympäröivän yhteiskunnan lain kanssa, ja siitä puhuminen on hyvin vaikeata, erityisesti vanhempana tulevien sukupolvien keskuudessa. Eli juuri heidän kanssaan, jotka ovat erityisen asemassa siinä, millä tavalla lapsia kasvatettaan siinä vaiheessa kun oma kokemus ja ympäröivä yhteiskunnan arvo maailma poikkeaa toisistaan. Tähän lisättyä vielä rasismia, on vastakkainasetelma hyvin vaikea. Tästä huolimatta faktaa on se, että perinteet ja arvot, eivät automaattisesti muutu itsestään automaattisesti muuttaessasi suomeen ja tämä on todistetusti nähty ja tutkittua. Kokemukseni mukaan myös Somaliasta monia ihmisoikeuksloukkauksia sekä seksuaalirikoksia ei nähdä rikkeenä vaan häpeällisenä asiana, enkä tahdo uskoa että näitkä kokenut automaattisesti lentoasemalta menee tekemään rikosilmoituksen, vaikka tekijä olisikin mukana. Siksi näiden kotouttamishaasteiden ja vakavien kulttuuriperinteistä automaattisesti luopumiskeskusteluista ilman faktatietoa sivuuttaminen ja kieltämin on vastuunpakoilua ja ongelmien suoranainen kieltäminen. Erityisesti naiset ovat haavoittumassa asemassa ja riskissä jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle, erityisesti jos kielitaitoa ei ole. 

Somaliassa tapasin monia ihmisiä, joiden kohtalo olisi aikoinaan tuonut tekijälle kuolemantuomion. Sodan tuoman kaaoksen jälkeen, lapsiavioliitot,tyttöjen sukuelinten silpominen, lasten ja naisten raiskaukset, tyttöjen kidnappaukset tietyn ihmisryhmään kohdistuvat syrjinnät (ala-klaanit) ja monet epäinhimmiliset tavat ovat hyvin läsnä ympäri Somaliaa. Näitä on turha kieltää tai hävetä sillä tämä on faktaa. Myös some on auttanut näiden epäkohtien ja tapausten esilletuomionen. Näiden parissa tekee Somaliassa myös monet tahot, ihan viranomaistasolta ruohojuuritasolle asti. Nämä ihmiset ei välitä häpeästä, vaan he välittävät uhreista. Ja tähän mä havaihduin kotimaassani vierailessani. Ymmärsin että mun eikä kenekään muunkaan pitäisi hävetä kenekään tai minkään kulttuurin vuoksi vain siksi että kuulun siihen vaan meidän pitää hävetä, että emme tee sen eteen mitään, jotta yhteisöissämme näin ei olisi. Me tarvitsemme kovat tuomiot ja kovat puheet siitä, kuinka uhria ei tarvitse hävetä, vaan tekijän. Somaliassa on sanomattakain selvää, että siellä on monia muitakin ongelmia jotka liittyvät korruptioon ja erityisesti klaanismiin, mutta erityisesti yksilöön kohdistuvat ihmisoikeusrikokset jäävät usein vailla huomiota sekä erityisesti tuomiota.

Tämän vuoden reissut kotimaahani laajasti opetti minulle sen, että puhumalla juuri ongelmakohdista ja niitä parantamalla pääsemme eteenpäin. Häpeällistä olisi ainostaan se, että hiljennymme ja keksimme tekosyitä sille miksi ongelmista ei pitäisi puhua. Opin sen, että kyse ei ole vaikeasta aiheesta vaan ongelmista ylipäätänsä ja koen sen ristiriidaksi sillä miten me voimme ikinä kehittyä ja pitää heikompien puolia jos niitä ongelmia ei nähdä ongelmiksi. Eli palaten siihen että nolaisin yhteisöä jonka erityisesti en ole ikinä edes nostanut puhumalla suoraan somaliyhteisöstä; minusta on hyvin noloa ja häpeäisin, jos  voisin elää sen kanssa että on hyvin mahdollista että pieniä tyttölapsia silvotaan tai tulevat raiskatuksi omassa kotimaassani, Suomessa ja Somalissa ilman oikeutta häpeän uhalla. Tulen toimimaaan ja puhumaan epäkohdista jatkossakin, leimautumisen uhallakin, sillä tiedän että uhrien rinnalla sekä isommassa kuvassa tällä ei ole mitään merkitykstä. 

-Ujuni Ahmed

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Ujuni Ahmed. Naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustaminen on intohimoni, koska räikeimmät ihmisoikeusrikkeet kohdistuvat vielä tänä päivänäkin erityisesti tyttöihin ja naisiin

Blogissani puhutaan oman polun luomisesta: kuinka löytää rohkeus tehdä erilaisia valintoja, toimia toisin kuin muut odottavat. Kirjoitan arjen pienistä ihmeistä, maailmasta sekä muodista ja sisustamisesta joka saa välillä ihmiset mun ympärillä hulluksi. Tämän kaiken kirjoitan naisena, tyttärenä, muslimina ja ennen kaikkea ihmisenä, joka taistelee lokerointia vastaa. 

Edistän työkseni lapsen oikeuksia World Vision -järjestön asiantuntijana. Tämän lisäksi toimin kansalaisjärjestön Fenix Helsinki ry:n toiminnanjohtajana. Uskon, että menneisyys ei määritä tulevaisuutta, vaan onnellisuus on otettava omiin käsiin. 

Mielipiteet ovat blogistin omia. 

Hae blogista