Viime viikolla luin kirjailija Teemu Potapoffin kirjoituksen häpeästä. On mielenkiintoista, kuinka vielä tänä päivänäkin häpeä ja sen kanssa kamppailu varjostaa minua. Muistan nuorena tyttönä hyvin vahvasti kuinka useasti muiden tyttölasten kanssa meitä ojennettiin; " Hävetkää, kun tuolla tavalla nauratte kovaa tyttöinä" tai lauseella jota usein kuulin: "kunnollinen tyttö ei korota äänensä". Mulle ei ikinä kerrottu miksi, joten tämä oppi ei ikinä mennyt perille mun kohdalla, onnekseni. 

Maaliskuussa kävimme yhdessä kollegan (World Vision) vierailemassa keski-Somalian pienessä kylässä, jossa myös teemme silpomisen vastaista työtä. Saimme kunniaksemme keskustella oppilaiden kanssa arjestaan ja unelmistaan. Nuoret olivat toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Olin äimistynyt ja ihailin sitä toivekkuutta heissä muuttaa maailmaa ja ympäristöään niillä vähäisillä reisurseilla mitä  heillä oli. Vaikka osasin odottaa että tasa-arvo tyttöjen ja poikien välillä ei välttämättä olisi samalla tasolla kuin meillä täällä, hämmennyin että pystyin joissain kohdissa samaistuu niihin tyttöihin. Luokka oli jaettu tyttöihin ja poikiin ja jotta kuulin sanaakaan mitä tytöt puhuivat, joduin menee ihan heidän viereen istumaan. Puhuessaan he peittivät kankaalla suunsa. 

En ole varma, mutta uskallan epäillä että kankaalla peittäminen puhuessaan liittyy äänen volyymin käyttöön mistä minulle tuli mieleen mun omasta nuoruuden kokemuksesta. Häpeän tunteella pyritään vaikuttamaan ja kontrolloimaan naisia ja tyttöjä ympäri maailmaa. Tämä samainen häpeä estää ihmisoikeuksista puhumisen ja nujertaa myös uhreja.

Nenäkulmassa keskustelemssa tyttöjen sukuelinten silpomisesta osana Nenäpäivää Ylen Puheella. 

Eilisessä Ylen Puheen haastattelussa, toimittaja kysyi häpeästä mikä liittyy hyvin vahvasti myös tyttöjen sukuelinten silpomiseen. Kerroin taannoin kohtaamisesta tutun miehen kanssa, jota en ollut vuosiin nähnyt. Hän kysyi multa suoraan että "vieläko puhun tyttöjen alapäästä häpeilemättä". Itseasissa mun on tunnustettava että mua hävetti hetken miehen kanssa keskustelessa ennen kuin osasin kysyä itseltäni kysymyksen. Miksi mun pitäisi hävetä puhua tyttölapsiin kohdistuvasta väkivallasta vaikka se olisikin intiimialueella? 

Häpeän tunne on kamala ja siitä kasvaminen ottaa aikaa. Pahimillaan mun henkilökohtaisen kokemuksen se saarraa kyseenalaistaa omaa identiteettiä ja itseluottamusta vääristäen oikeuden. Itse voin avoimesti ja rehellisesti sanoa, että kohtaan vieläkin kysymyksiä siitä, miksi en häpeä. Tää on musta kummallista. Kun kyse on ihmisoikeuksista, häpeällä ei pitäisi olla sijaa. Siitä huolimatta juuri häpeä on tunnetila, joka estää myös ihmisoikeuksien edistymistä.

Kuten Teemu Potapoff kirjoitti:

"Häpeän tunnen juontaa kierteiset juurensa syvälle yhteisöön ja sen arvossa pitämiin ihanteisiin sekä normeihin."

Musta ihmisoikeusloukkauksista täytyy nimenomaan puhua paljon niin kauan kuin sitä ympäröi häpeäkulttuuri. Eikä mikään normi, arvo tai ihanne saa mennä sen edelle.

-Ujuni
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Ujuni Ahmed. Naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustaminen on intohimoni, koska räikeimmät ihmisoikeusrikkeet kohdistuvat vielä tänä päivänäkin erityisesti tyttöihin ja naisiin

Blogissani puhutaan oman polun luomisesta: kuinka löytää rohkeus tehdä erilaisia valintoja, toimia toisin kuin muut odottavat. Kirjoitan arjen pienistä ihmeistä, maailmasta sekä muodista ja sisustamisesta joka saa välillä ihmiset mun ympärillä hulluksi. Tämän kaiken kirjoitan naisena, tyttärenä, muslimina ja ennen kaikkea ihmisenä, joka taistelee lokerointia vastaa. 

Edistän työkseni lapsen oikeuksia World Vision -järjestön asiantuntijana. Tämän lisäksi toimin kansalaisjärjestön Fenix Helsinki ry:n toiminnanjohtajana. Uskon, että menneisyys ei määritä tulevaisuutta, vaan onnellisuus on otettava omiin käsiin. 

Mielipiteet ovat blogistin omia. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat