Kyllä sitä taas saa ihmetellä kuinka nopeasti aika menee. Viimeiset kaksi kuukautta ovat menneet niin ettei edes tuntunut siltä että olen elännyt. Niin paljon tekemistä että tuntuu välillä suosiutuvansa vaan jotenkin. Viimeiset kuukaudet olen viettänyt Aleksanterin teatterilla ja ensi-illasta kova putki ilman vapaapäivää 7 näytöstä. Tämä on varmasti näyttelijöille aika suht. normia mutta meikäläiselle otti kyllä sekä fyysisesti että henkisesti. Vaikka olen ollut mukana vuosia sitten Mikä Elämä- näytelmässä, niin unohdin kokonaan kuinka tunteiden ja tarinan jakaminen livenä voikin olla tosi raskasta. Tämä on aika ristiriitainen tunne, sillä olen rakastanut ja nauttinut joka kerta lavalla kertoa tarinaa, joka on ajankohtaisempi kuin mikään tänäpäivänä inhimmillisyydestä.

Toki ehkä yksi myös rasittavista tekijöistä voi olla myös jatkuva kiire. En muista milloin viimeksi olen levännyt kokonaista päivää vaan olemalla. Silpomisen vastainen työ sekä kansalaisjärjestön johtaminen on myös viimeaikoina työllistänyt teatterin rinnalla lähes siitä jäävän ajan kokonaan. Perhe ja ystävät ovat kärsineet, mutta toivotaan että pian tämä kiireellä alkanut vuosi rauhoittuu ja pääsen ehkä jopa lomalle. 

Tänään oli ensimmäinen päivä että kurkusta otti ja hieman kipeinen olo. Määräsin itse itseni hetkeksi lepämään, sillä torstaina onkin jo seuraava näytös. Ja koska roolihahmoni on hyvin huutava ja agressiivinen eräässä kohtauksessa (mikä ihan eri kuin minä), niin ääntä on säästettävä.

Aurinkoista alkanutta viikkoa!

 

-Ujuni

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Ujuni Ahmed. Naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustaminen on intohimoni, koska räikeimmät ihmisoikeusrikkeet kohdistuvat vielä tänä päivänäkin erityisesti tyttöihin ja naisiin

Blogissani puhutaan oman polun luomisesta: kuinka löytää rohkeus tehdä erilaisia valintoja, toimia toisin kuin muut odottavat. Kirjoitan arjen pienistä ihmeistä, maailmasta sekä muodista ja sisustamisesta joka saa välillä ihmiset mun ympärillä hulluksi. Tämän kaiken kirjoitan naisena, tyttärenä, muslimina ja ennen kaikkea ihmisenä, joka taistelee lokerointia vastaa. 

Toimin kansalaisjärjestön Fenix Helsinki ry:n toiminnanjohtajana. Uskon, että menneisyys ei määritä tulevaisuutta, vaan onnellisuus on otettava omiin käsiin. 

Mielipiteet ovat blogistin omia. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram