Kirjoitukset avainsanalla #add #keskittymishäiriö # tarkkaavaisuushäiriö #väärinymmärrettylapsi #tyttö #häpeä

Muistan ala-asteella koulumme viestinkilpailussa joukkueemme hävinneen mun takia. Olisimme voittaneet ellen olisi lähtenyt juoksemaan ylimääräistä juoksua. Se oli ensimmäinen ja viimeinen joukkuekilpailu peruskoulussa johon osallistuin tosissani. Tuo muisto palasi vahvasti mieleeni ensimmäiseksi kun neuropsykologi eilen kertoi mulla olevan keskittymisessä ja tarkkaavaisuudessa häiriö. Monta tuntia kestävien tuntien jälkeen, hän kävi mun kans läpi käyrät, jossa suoriutumiseni oli monessa kohtaa huomattavasti keskitasoa alhaisempi. Se tuntui tosi pahalta vaikka odotinkin että ensimmäinen reaktio olisikin ollut parempi. 

Kouluajat tuli vahvasti mieleen. Mulla oli tosi vaikea oppia ja kuunella niin että ymmärrän tunneilla, erityisesti jos aihe ei ole mielestäni mielenkiintoinen. Ylä-asteella opin aika nopeasti lintsaamaan ja toimimaan välikätenä koulun ja vanhempieni välillä.

Siihen aikaan yritin kovasti olla hyvä käytöksinen tyttö jota minulta odotettiin. Kuitenkin luokassa saatoin istua tunnin, ilman että mulle jäi mitään loogista päähän koko tunnista. Siitä huolimatta olin uupunut, ikään kuin mun aivot olisi olleet ylikuormittuneet. Siksi tavallaan helpotti kuulla että mielen ja ajatustenharhailu on hyvin tyypillinen oire.

Oppimisvaikeuteni ei jäänyt vain kouluun vaan kärsin siitä myös koraanikoulussa. Kävin siihen aikaan pasilan moskeijassa viikonloppuisin koraanikoulussa ja muistan hyvin kuinka opettajani oli ärsyyntynyt kun en vaa millään oppinut ulkoa ne koraaninjakeet. Mua hävetti ja ahdisti joka kerta kun polvistuin opettajan eteen istumaan samalla odottaen milloin se läksyttää mua ja ilmoittaa äidillenkin kuinka en taaskaan ole oppinut. Nyt kun ajattelen, olisi ollut helpointa että opettajat mun ympärillä olisivat reagoineet muhun, mutta siihen aikaan oli tyypillisempää kiinnittää enemmän huomiota poikiin jos kyseeseen tuli käyttäytymishaasteita. Lisäksi mä uskon että kulttuurilliset normit saattoivat vaikuttaa mun tilanteessa negativiisesti oireiden huomaamisessa. 

Multa jäi monet opinnot kesket. Mun tahotila ja tekeminen ei välttämättä ole aina kohdanneet. Onneksi sain kuitenkin oppisopimuksella itselleni tutkinnon. Se oli aika suht helppoa, kunnes kuvioihin tuli näytöt tai teoriaviikot. Mun silloiset kollegat ja opettajat ansaitsee kiitokset siitä ettei ne ole menettäneet hermonsa mun suhteen. Olin tosi vaikea tapaus. Erityiset kiitokset menee kyllä mun silloiselle tutorille, joka jostain syystä auttoi ja halusi että valmistun. Nyt tarkemmin ajateltuna, oli suorastaan ihme että oon saanut tutkinnon sen kaiken kaaoksen keskellä mun pään sisällä. 

Mulla on Add- eli tarkkaavaisuus ja keskittymishäiriö. MINÄ. Joka on puolet elämästään opetettu kontrolloimaan itseään, omaa käytöstään selkeiden odotusten mukaan. Tää selittää niin monta asiaa ja syytä, miksi mä tänä päivänä olen kuka olen, ja teen mitä teen. Monet läheiseni ovat ennenkin arvailleet ettei mulla saattaisi olla ongelmia keskittymisen kanssa, mutta mun kans arkea jakavat ja nykyinen työni on syy miksi lähdin tutkituttaa itseäni. Usein ihmiset mun ympärillä on tottuneet tähän ja siksi olen tottunutukin kuulemaan aina välillä "no mut sä ootkin uju, tollanenhan sä oot". Se on ollut kuitenkin tosi raskasta, niin itselleni ja vamasti mun läheisille. Turhaudun yllättävän nopeasti, käytökseni saattaa olla arvaamatonta, en osaa suunnitella ja mikä pahinta, usein asioiden loppuun vieminen ei onnistu multa. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Lapsena ja nuorena mua läksytettyyn siitä että mä en osaa. Se satutti ja tuntui tosi pahalta jo ihan siksi että mä aidosti oikeasti yritin ja omasta mielestäni osasinkin kunnes joku huomautti että kaikki meni päin seinää. Nuorisotyötä tehdessäni muistan tapauksia missä jotkut vanhemmat kielsivät eivätkä hyväksyneet lastensa oppimisvaikedet tai käyttäytymishäiriöt syystä tai toisesta. Useammat häpeän ja kultuurillisen normin vuoksi. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä että on erillaisia tapoja oppia, että kaikilla on erillaisia tarpeita niin nyt puhun kokemuksen äänellä. Pahinta mitä lapselle voi tehdä on antaa lapsensa tuntea itseään tyhmäksi ja salailla käytöksensä siinä pelossa että siitä rangaistaan. Niinkuin minä tein. 

Tämän kaiken jälkeen, mä olen tosi helpottunut. Helpottunut siitä että voin ymmärtää itseäni paremmin ja olla itselleni armollinen. Ymmärrän omaa reagointikykyä sekä mistä tietyt tunteet ja vajavaisuuden olo johtuu. Uskon että opin varmasti elämään ja nauttimaan kaikesta samalla tavalla kuin ennen diagnoosia, ehkä jopa vielä paremmin nyt. Siitä huolimatta en voi valehdella ettenkö olisi hieman pettynyt. En vielä tiedä johtuuko se tunteesta, että tavallaan virallisesti mussa onkin "jotain" vikaa. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tulleessaan, toistaiseksi lääkkeet ei kyllä ole mulle vaihtoehto mutta sen sijaan neuropsykologista kuntoutusta varmasti kokeilen. Niin tai näin, erityisesti olen siitä helpottunut ettei mun tarvitse enää kysyä mun ystäviltä että onko mussa vikaa tai olenko hullu kun reagoin asioihin voimakkasti myös niihin mihin muut reagoi olankohautuksella. 

-Ujuni

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Ujuni Ahmed. Naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustaminen on intohimoni, koska räikeimmät ihmisoikeusrikkeet kohdistuvat vielä tänä päivänäkin erityisesti tyttöihin ja naisiin

Blogissani puhutaan oman polun luomisesta: kuinka löytää rohkeus tehdä erilaisia valintoja, toimia toisin kuin muut odottavat. Kirjoitan arjen pienistä ihmeistä, maailmasta sekä muodista ja sisustamisesta joka saa välillä ihmiset mun ympärillä hulluksi. Tämän kaiken kirjoitan naisena, tyttärenä, muslimina ja ennen kaikkea ihmisenä, joka taistelee lokerointia vastaa. 

Edistän työkseni lapsen oikeuksia World Vision -järjestön asiantuntijana. Tämän lisäksi toimin kansalaisjärjestön Fenix Helsinki ry:n toiminnanjohtajana. Uskon, että menneisyys ei määritä tulevaisuutta, vaan onnellisuus on otettava omiin käsiin. 

Mielipiteet ovat blogistin omia. 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat