Siitä on nyt aika lailla tasan vuosi, kun multa loppui kokopäiväduuni, jossa olin työskennellyt viimeiset kolme ja puoli vuotta. Olin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tilanteessa, että en tiennyt mitä tehdä ja mistä töitä. Opiskeluaikoina ja valmistumisen jälkeenkin oli tilanne tuohon saakka ollut se, että aina oli ollut töitä, parhaimmillaan kolme duunia päällekkäinkin.

AMK-aikoina työskentelin opiskelujen ohessa ja sieltä valmistuttuani puolestaan opiskelin työnteon ohessa. Vuosikausia minulla oli ollut monta rautaa tulessa ja yhtäkkiä olinkin tilanteessa, jossa minulla ei ollut harmainta hajuakaan millä elättäisin itseni. Samalla kun loppui työsuhde jäi kesken myös yhtä näyttöä vaille valmiina ollut ammattitutkinto, jota suoritin oppisopimuksella. Olin siis vuosi sitten keskellä "mitä helvettiä mä nyt teen" -kauhua.

 postaus työtön vuosi2

Pahinta paniikkia siirsi alkuun parin kuukauden tuurauspesti kätensä pahasti loukanneen kollegan studiolle. Toisen epäonni oli tässä kohtaa todellakin toisen onni, sillä tuon työpätkän ja blogin Re:fashioniin muuton ansiosta pärjäsin loppuvuoden ilman suurempia taloudellisia hankaluuksia ja sain aikaa miettiä tulevia siirtojani.

Viime syksynä ja talvena blogiani lukeneet ehkä muistavat millaisissa synkissä tunnelmissa velloin, kun pelkäsin etten löydä töitä. Tunsin itseni hyödyttömäksi ja työttömiin päiviin oli vaikea saada rakennetta ja rutiineja. Olin hetken aikaa sitä mieltä, että en todellakaan haluaisi enää valokuvata. Reilun kuuden vuoden putki 1v-kuvausten ja hääkeikkojen parissa tuntui täysin riittävältä ja mietin polttavani kaiken kamerakalustoni. Ajattelin meneväni mieluummin vaikka kaupan kassalle kuin kyttääväni enää yhtenäkään kesälauantaina kakunleikkausta jossakin seurojen talolla tai puhaltelevani saippuakuplia kameran takaa jollekin kuolaavalle rääpäleelle.

Luin maanisesti työpaikkailmoituksia ja tulin siihen tulokseen, että minunkaltaiselleni ihmiselle ei ole olemassa työpaikkaa. Työpaikkojen vaatimukset eivät koskaan tuntuneet kohtaavan oman CV:ni kanssa ja mietin jo katkerana, että miksi helvetissä tuli aikoinaan lähdettyä opiskelemaan joksikin sössönsöö medianomiksi, joka osaa vähän kaikkea, muttei kunnolla mitään. Ihmiset tyrkyttivät yrittäjyyttä kuin jonain oikotienä onneen, mutta yrittäjäperheen kasvattina ja työssänikin pienen firman asioita pyöritelleenä realismintaju oli sitä luokkaa, että tiesin, etten todellakaan halunnut alkaa ns. pakkoyrittäjäksi, vaan harkita asiaa huolella mikäli siihen junaan joskus hyppäisin.

Alkuvuosi menikin sitten aika puhtaasti hyödyttömänä hengaillessa. Oli mahdollisuus viettää aikaa Helsingissä blogitapahtumissa, matkustaa äidin kanssa Roomaan ja Refa-tyttöjen kanssa Ylläkselle. Aina niissä väleissä kun onnistuin unohtamaan huoleni tulevaisuudesta ja taloudellisesta pärjäämisestä, mietin miten ihanalta se vapaus tuntui. Se tuntui vuosien 5 päivää viikossa puurtamisen jälkeen ihan huumaavalta.

postaus työtön vuosi3

Kokopäivätöiden etsimisen sijaan aloinkin pikku hiljaa haaveilla jostain osa-aikaduunista, joka toisi sen verran rahaa, ettei tarvitsisi nälissään olla. Parin kuukauden lähes totaaliero kamerasta oli saanut ärsytyksen sen verran laantumaan, että kuvaaminenkin alkoi tuntua taas ihan mahdolliselta. Tajusin, että sitähän mä osaan tehdä ja sen tiimoilta mulla on valmiita kontakteja ja potentiaalisia asiakkaita, joten miksipä heittää niitä hukkaan.

Aloin tekemään laskelmia tarvittavasta kalustosta ja mietin millaisilla hinnoilla työ olisi kannattavaa ja mielekästä. (Kollegani kerran heittämä hinnoitteluneuvo "veloita niin, ettei vituta" on osoittautunut todella toimivaksi. :D ) Pohdin toiminimeä ja tein laskelmia, aloin varovasti taas kertomaan tutuille, että "jees, valokalustoa tässä juuri hankkimassa, joten pian onnistuu taas kuvaukset". Ja sitten maaliskuussa soitettiin Satakunnan Kansasta, jonne olin lähettänyt avoimen hakemuksen jo tammikuussa. Parin kyselyn jälkeen olin jo ehtinyt luovuttaa toivoni sen suhteen, joten soitto tuli iloisena yllätyksenä.

Siitä se sitten lähti pikku hiljaa aurinko paistamaan mun risukasaan. Huhtikuussa solmin SK:n kanssa TTT-sopparin (tarvittaessa töihin tuleva) ja kesäksi sai kalenteriin kirjata jo sellaisen määrän työvuoroja, että uskalsin hengähtää helpotuksesta. Tuli varmuus, että ainakin muutaman kuukauden pysyisi hengissä ja annoin itselleni luvan ottaa kesän rennosti. Ajattelin, että ihanaa, nyt olisi edessä eka kesä kymmeneen vuoteen, kun ei tarvitsisi koko ajan paahtaa töissä, vaan minulla olisi aikaa myös vain olla. Tein myös päätöksen, että en ainakaan toistaiseksi halua perustaa omaa yritystä, vaan tekisin kuvauskeikkoja Ukko.fi-laskutuspalvelua käyttäen sillä se tuntui parhaalta tavalta yhdistää free-keikat ja SK:n palkkatyö.

No, mikäs on tilanne nyt, vuosi kokopäivätyön loppumista myöhemmin? Se on varsin loistava. Mulla on vapaus, mutta mulla on myös riittävästi töitä. Niitä on itse asiassa paljon enemmän kuin mitä keväällä odotin. Keikat tulevat usein hyvin lyhyellä varoitusajalla ja juuri, kun ehdin fiilistellä tulevan viikon vapaapäiviä, jostain tärähtää kalenterintäytettä. Viime viikolla mut buukattiin luennoimaan tän viikon perjantaiksi, tänään tuli kolme työvuoroa ensi viikon alkuun ja erilaisia friikkukeikkoja tippuu syliin toisinaan päivänkin varoituksella.

postaus työtön vuosi1

Rahantulo on epätasaista, mutta koko ajan on laskutuksessa jotakin ja SK:n palkkapäivä on sopivasti lainanlyhennyspäivänä. Olen oppinut elämään tyhjän tilin kanssa eikä se enää ahdista minua niin kuin alkuvuodesta. Viime kuukaudet ovat osoittaneet, että aina sitä jotenkin selviää. Toki tähän on ollut apuna myös vanhempani joilta olen voinut tiukoissa paikoissa pyytää apua ja jotka ovat osittain auttaneet myös välttämättömien työkalujen hankinnassa, joita ilman en voisi töitäni tehdä. Kokonaistulot ovat jonkin verran tippuneet, mutta se vapaa-ajan määrä, onni ja hyvinvointi mitä olen sillä menetetyllä rahalla saanut on korvaamatonta.

Tulevaisuus näyttää... en oikeastaan yhtään tiedä miltä se näyttää! Ja se on ihanaa! Vakiduunissa ollessa tulevaisuus näytti päivästä toiseen ihan samalta. Samoja töitä päivästä toiseen ja haaveissa siinsi vain seuraavan kesän muutaman viikon loma. Nyt tiedän tulevat tapahtumat yleensä n. 1-2 viikon päähän ja sen jälkeen on kalenterissa tyhjää. Ja sehän tarkoittaa sitä, että mitä tahansa voi tapahtua! Nenän eteen voi tipahtaa jokin mahtava ja mielenkiintoinen työkeikka tai sitten välissä voikin olla ihanan rento viikko ihan vain kotona omassa loistavassa seurassani, tai mitä vain.

Olin asettanut itselleni ns. tarkastuspisteen tähän kesän päätteeksi, että voinko edelleen jatkaa tällä kuviolla vai pitääkö koittaa etsiä jotain pysyvämpiä töitä. Tällä hetkellä näyttää, että tällä meiningillä jatketaan. Seuraavan check pointin olen asettanut itselleni vuodenvaihteeseen, jolloin tarkoitus on tehdä tämän vuoden perusteella laskelmia, että josko olisi aika alkaa virallisesti yrittäjäksi. Mutta, ennen sitä voi tapahtua mitä vain. Ehkäpä jostain tippuukin eteeni jokin unelmien työpaikka- tai projekti. Kuka sitä tietää.

Aiemmin ajattelin vakityön olevan turva, nyt myöhemmin näen sen ennemminkin kahleena. Toki asia olisi toisin, jos haaveisiini lukeutuisi vaikkapa suuren lainan vaativa omakotitalo, mutta sellaisesta en onneksi haaveile. Aiemmin minulla oli kamala ahdistus siitä, että en mielestäni ollut jotenkin tarpeeksi menestynyt ja mietin ettei minusta koskaan tule "mitään". Nyt puolestaan mä ajattelen olevani itse asiassa hyvinkin menestynyt ihminen, sillä olen onnellinen. En enää koe, että minun pitäisi onnistua työelämässä kiipeämään jollekin tietylle tulotasolle tai tiettyyn asemaan ollakseni menestynyt, vaan tunnen, että menestys on sitä, ettei aamuisin herätessä vituta lähteä paiskimaan hommia.

postaus työtön vuosi

Siitä mä olen edelleen samaa mieltä kuin viime talvena, että samanlaiseen työnkuvaan mä en enää haluaisi palata. Se kokopäiväinen muotokuvaajan työ ei ole mua varten, enkä todellakaan enää haluaisi palata tuijottamaan päivästä toiseen näytöltäni lapsikuvia. Mutta tällaisena varsin sekalaisia hommia tekevänä valokuvaajana mä kyllä viihdyn. Lehtikuvausta, yrityskuvauksia, erilaisia koulutus- ja luennoimishommia ja sitten sopivasti aina toisinaan myös muotokuvauksia, niin pysyy mielenkiinto yllä. Kokopäivän hääkeikallekin menee mielellään, kun ei niitä tarvitse tehdä kesäkaudella joka ikinen lauantai. Kaikkia ennen ärsyttäneitäkin juttuja tekee nyt mielellään, koska tietää, ettei samoja hommia tarvitse toistaa joka päivä hamaan loppuun saakka.

Yksi pieni ongelma mulla kyllä nyt on. Mä en oikein tiedä mistä mä haaveilisin. Niin pitkään mä haaveilin siitä, että elämä olisi muutakin kuin 5 pv viikossa yhtä ja samaa työtä, mutta pelkäsin olisiko siten mahdollista pärjätä. Nyt, kun elän keskellä tuota unelmaani eli arkeni on aiempaa vaihtelevampaa, en ole keksinyt mistä seuraavaksi haaveilisin. Kuten sanoin, minua ei kiinnosta omakotitalot, myöskään lapset eivät ole toistaiseksi kauppalistallani eikä mulla ole häähaaveitakaan. Siinä siis tuo peruspaletti, mitä ikäiseni ehkä odotettaisiin päässään pyörittelevän. Mutta kun ei kiinnosta. Ehkäpä mä keskityn toistaiseksi nyt vaan tähän vallitsevaan tilanteeseen ja olotilaan, kyllä niitä haaveita ehtii vielä löytyä.

Tämän postauksen julkaistuani mä alan hieman stressaamaan ja kasaamaan ylihuomisen Olympus-luentoa, sitten mä sujahdan trikoisiin ja käyn nostelemassa rautaa salilla ja illalla on ohjelmassa hieman kuvankäsittelypuuhia. Huomenna puolestaan käy tie taas Helsinkiin reissulle, jossa yhdistyy blogihommat ja oikeat työt. Ei kahta samanlaista päivää. Se on parasta.

PS. Tätä postausta kirjoittaessani sain puhelun, joka poiki taas lisää työvuoroja ja tieto, että mun SK-sopparia jatketaan!

Kommentit (32)

Siilikissa

Jee, onnea hirmuisesti! Tajusin itse jokin aika sitten vähän samantapasen jutun kuin sinäkin: oon tällä hetkellä kahdessa työssä (ja no vähän koulussa "siinä sivussa"...) ja musta olisi ihan ideaalitilanne, jos saisin jatkossakin tehdä noita kahta ihan erilaista duunia. Tällä hetkellä koko opiskelu tuntuu tosi turhalta, koska en kummassakaan työssä tulevaa tutkintoa sinänsä tarvitse, mutta puserretaan nyt tuokin loppuun kun tuli alettua...

mullakin on just sam a fiilis, että kyllä se tutkinto pitää jossain vaiheessa loppuun pusertaa vaikkei sitä tarttiskaan, mut kun on kerran aloitettu.. Ei anna pää periksi, että jättäis kesken kokonaan.

Onnea hyvästä työtilanteestasi :) Itse valmistuin humanistiselta puolelta yo:sta 2011 joulukuussa. Työkkäri kyykytti mua pari vuotta, juoksin työhaastatteluissa ja istuin kaupan kassalla välillä. Ketutti ihan suunnattomasti. Vihdoin juhannuksen jälkeen sain ensin osa-päivätyön ja sitten kokopäivätyön. Yritin ensin hoitaa ne molemmat, kunnes tajusin, ettei kalenterini ja jaksamiseni riitä. Kotityöt jäi tekemättä ja sosiaalinen elämä kuihtui. Raskain mielin luovuin osa-aikatyöstä ja nyt olen onnellinen kokoaikatyön puurtaja. Ei tosin nk. oman alan töitä, mutta kaikki on tällä hetkellä kivasti ja työilmapiiri huippu.

Itse kysyn suunnilleen puolen vuoden välein itseltäni, mistä haaveilen. Tällä hetkellä haaveilen, että saisimme viettää parin viikon päästä eeppiset häät ja kaikilla olisi siellä kivaa ja että häämatka olisi huippu. Kaikki näyttää nyt ihanalta.

Onneksi olkoon työpaikasta! Mun mielestä tärkeintä on tosiaan se, että töissä viihtyy eikä se onko duuni just sitä nk. omaa alaa.

Ihania häitä ja mahtavaa häämatkaa!

marja

Tiäkkö sä oot ihan mahtava! Ihan mahtava kirjoitus, upeita ajatuksia ja viime aikoina sä oot kyllä näyttäny tosi kauniilta ja jotenki säteilevältä. Ihanaa <3

Marjukka

Ihan mahtava kirjoitus!

Tää pitää panna talteen, öh, en osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta kirjoituksesi on oiva esimerkki siitä, että:

A) Elämä kantaa

B) Asioilla on taipumus järjestyä.

Kaikkea hyvää!

no niinhän se on äitikin tavannut aina sanoa, että asioilla on taipumus järjestyä, mutta sekin pitää todeta itse ennen kuin sen uskoo.

Dis

Melkein tuli tippa linssiin tätä lukiessa, olen tosi onnellinen puolestasi! Mahtavaa, että asiat ovat järjestyneet. Olen lukenut blogiasi nyt reippaat kuutisen vuotta ja aina vaan palaan tänne. Olet upea nainen, jolla on asenne kohdillaan. Kiitos hienosta blogista, luen kirjoituksiasi jatkossakin mielelläni. <3

kiva kuulla, että olet viihtynyt blogin parissa jo niin pitkään! Ihan outoa, että joku jaksaa lukea näitä juttuja vuodesta toiseen. :D

Olipa inspiroiva ja jotenkin rohkaiseva kirjoitus! Upeaa että asiat ovat järjestyneet ja että voit sanoa eläväsi unelmaasi.

Miriam

Ihana, että olet löytänyt "paikkasi". Se, kuinka pitkään, näkee selkeesti sitten, kun se ehkä loppuu :D

Mulle kolahti sun juttu ja pohdinnat aika hyvin, koska olen samoja juttuja valitettavasti pohtinut. Miettiny omaa kykyäni ja pätevyyttäni ja jaksamista. Sitä, että osaanko sittenkään ja jos ei tätä, mitä **** sitten? Kun elääkin pitäis.

Jotenkin luo uskos tulevaan myös mulle, että oot löytänyt tasapainoa just tosta tasapainottomuudesta, minäkin löysin työn, joka ainakin näin aluksi vaikuttaa hyvältä: sisältää niitä puolis, joista työssäni tykkään mutta ainakin osa niistä, joista en, ei kuulu mulle.. :D

joo, ei kai sitä tarviikaan löytää mitään pysyvää "omaa paikkaa" mitä työhön tulee. Itse ainakin haluankin, että asiat vaihtelevat ja tilanteet muuttuvat, niin pysyy vireänä. Yhtään en voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä teen vaikka vuoden päästä, mut nyt on ainakin ihan jees tilanne.

Karvalasten mamma

Tiistain automatkalla just mietin, et miten ootkaan vapautuneemman ja rennomman oloinen kuin monesti aiemmin. Sussa on myös, juuri menestyvän ihmisen, itsevarmuutta hyvällä tavalla. Eikä puheista kuulu enää se ahdistus seuraavasta työkeikasta, ja käsittelemistä odottavista kuvista. Kuului kiinnostus ja motivaatio. Oon onnellinen sun menestymisestä, eli siitä onnesta <3

moni on sanonut tätä samaa, että olen nyt päällepäinkin rennomman ja iloisemman oloinen ja se on kiva kuulla. :)

Salirotta

Ihanaa! Olen todella onnellinen puolestasi (vaikkei tunnetakaan mitenkään).

Mä olen aikonut sun asukuviin kommentoida, että prhana kun näytät hyvältä, mutta se tuntuu jotenkin niin... tökeröltä. Se sun hyvä olo selvästi säteilee ulospäin eikä sitä millään vaatteilla tehdä. (Toki vaatteet ja muut sellaiset on aina sulla vimpan päälle, emmä sillä :D)

Niin maar on olemassa erilaisia ihmisiä: Mä nautin kun saan tehdä hommia kasista viiteen joka ikinen työpäivä ja aina samassa paikassa. Kyllä, nautin rutiineista, ja sinun kuvailemasi tilanne, josta nyt itse nautit, olisi minulle painajainen. :D Mutta ihanaa, että olet löytänyt oman tiesi ja tyylisi, pointsit sille ja varsinkin sulle!

Ja heh heh, kylläpä kirpaisi viime lauantain muistot, kun luin kuvailujasi vähemmän ihanista muotokuvista ja lapsiasiakkaiden viihdyttämisestä... En itse tekisi sitä hommaa edes kerran kuussa, vaikka maksettaisiin! Nämä kerran vuodessa otettavat kuvat (me siis asiakkaina) ovat aina riittävän traumatisoivia. Ehkä ne helpottavat siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat pois kotoa ja ollaan taas miehen kanssa kaksin..? ;)

kyllä minäkin kaipaan tiettyjä rutiineja elämääni ja koitan niitä kovasti saada luotua, mutta työn puolesta tää on nyt just hyvä.

Haha, ei kuule mitään kirpaisevaa ollut viime lauantaissa, varsin normaalia meininkiä! :D Itse tosiaan jaksan lapsikuvauksiakin nyt ihan eri tavalla, kun niitä ei ole enää joka päivä. Aikoinaan vaikkapa neljän lapsikuvauksen päivänä saattoi kyllä vähän kerääntyä painetta kattilaan, mutta nyt ne on ihan viihdyttäviä. Teitäkin oli tosi kiva kuvata! :)

Aivan mahtavaa, että kaikki lopulta kolahti! Voi perskeles, kun tuli niin hyvä mieli tätä tekstiä lueskellessa.. :)

Tiedän liiankin hyvin miltä tuntuu, kun on varma siitä, että itselleen sopivaa työtä ei ole olemassa, eikä tule koskaan olemaan "mitään". Sitä vastaan yritän tässä taistella ja etsiä omaa suuntaani.

Naimisiin menosta tai perheestä en itsekään haaveile, joten pitää täyttää elämä harrastuksilla ja muilla mieleisillä asioilla. Oli ne sitten valokuvaus, kirjoittaminen tai vaikkapa nenänkaivuu.. ;)

Juu, eiköhän meille löydy ihan mielenkiintoisia juttuja elämää täyttämään vaikkei lapsikatraista haaveillakaan. :)

KK

"... mietin jo katkerana, että miksi helvetissä tuli aikoinaan lähdettyä opiskelemaan joksikin sössönsöö medianomiksi, joka osaa vähän kaikkea, muttei kunnolla mitään."

Tuo lause sai minut nauramaan ääneen, koska tunnistan niin itseni siitä (nimim. 3. vuoden medianomiopiskelija)! Tämä koulutus on juuri tuota! Vaikka itse en ole vielä valmistunut, välillä ihan hirvittää kuunnella juttuja koulussa kuinka kaikkien tulisi lähteä yrittäjiksi ja tehdä ihan hulluna hommia elääkseen. Mutta haluan uskoa, että kyllä elämä kannattelee ja kaikki tapahtuu tarkoituksella, ehkä mekin opimme joskus opimme tekemään jotain kunnolla!

thelma

Muistan varsin hyvin kuin luin niitä sun vähän synkempiä (:D) postauksia, joten tosi kiva kuulla että työtilanne on parempi ja olet onnellinen! Tulin itekin iloiseksi tätä postausta lukiessani :)

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram