Monen päivän koneella istumisen ja kuvankäsittelyputken jälkeen eilinen työpäivä oli mukavaa vaihtelua. Ajelin Vaasaan kuvauskeikalle ja saatuani tarvittavat kuvat suuntasin auton keulan kohti Vanhaa Vaasaa ja kävin jäätelö ja kamera kädessäni ihmettelemässä muutamia Pyhän Marian kirkon raunioita. Rauhallinen turistireissuni muuttui kuitenkin yllättäen jännittäväksi vakoiluseikkailuksi lapsuuden Neiti Etsivä kirjojen hengessä. Aiheesta lisää hieman tuonnempana..

_MG_0567

_MG_0556

Haha, mä en edes tajunnut, että tukka oli tuossa vaiheessa iltapäivää jo noin huonosti ennen kuin katsoin kamerasta tuon kuvan. :D Tuota se hikisenä autossa istuminen ja aurinkolasien ylös-alas otsalle ja takaisin veivaaminen teettää. Mulla on lisäksi paha tapa ajatuksissani lähmiä ja haroa tukkaa käsilläni ajattelematta sitten lainkaan sitä miten se jää. Saatan ihan hyvin heilua ihmisten ilmoilla täysin tietämättömänä siitä mihin suuntaan karvani sojottavat ja sitten joku heijastus näyteikkunasta yllättäen kertoo kauhistuttavan totuuden. Nooh.. ei siihen ihminen kuole jos on tukka huonosti.

_MG_0552

Vaasassa kaikki on toisin, lehtihyllyt piukassa ruotsinkielisiä naistenlehtiä ja jäätelöaltaassa itselle ihan tuntemattomia herkkuja. Viiksekäs herra mehujään kyljessä hurmasi välittömällä olemuksellaan. :)

_MG_0577

Koska kuvaajaa ei mukana ollut itseni lisäksi, niin jälkikin on mitä on. Laajakulmalinssi, vitkalaukaisin ja kiven avulla pystyyn tuettu kamera kiviaidalla tuottivat yhdessä kuvan josta ei juurikaan erotu uusi Sokokselta löytämäni kaksikerroksinen liivi. Mutta ehkäpä ihanaisesta saadaan lisäkuvia myöhemmin.

_MG_0581

Mutta siis se jännittävä vakoilutarina siis. Kiertelin tuolla raunioilla ja huomasin yhtäkkiä kun silmäkulmassani vilahti pieni vaaleatukkainen poika joka katosi samontein jonnekin muurien taa piiloon. Kun olin ottamassa kuvia itsestäni, kuulin yhtäkkiä omituista viheltelyä, mutta en meinannut ympärilleni katselusta huolimatta paikkallistaa äänen lähdettä. Vasta kun tajusin katsahtaa ylöspäin, näin tuon samaisen, arviolta 10 vuotiaan (+ - 1) pellavapään seisomassa tuolla raunioiden päällä. Siis ihan tuolla korkeimmalla nurkalla tuon etuseinän päällä. Mutta heti kun käännyin katsomaan poikaa, hän kipaisi taas karkuun. En todellakaan tajua, miten jätkä oli päässyt kiipeämään tuonne saakka.

Jatkoin kuvailujani ja kun seuraavan kerran käännyin ympäri näin pojan yhtäkkiä hyppäävään tuolta lähes parin metrin korkeudella olvalta "ikkunalaudalta" maahan takaperin voltilla! Jäin vaan haavi auki tuijottamaan tuota uskomatonta ja yllättävää ilmalentoa ja alastulon jälkeistä ketterää kuperkeikkaa jonka jälkeen poika oli jälleen kadonnut varjoihin.

_MG_0590

Olin jo aiemmin tajunnut pojan leikkivän vakoiluleikkejä ja lähdin hommaan mukaan yrittämällä väijyä sopivaa hetkeä ikuistaa pojan temppuja kameralle. Valitettavasti poika oli hieman liian nopea ja ketterä minulle. Peliämme jatkui varmaan lähes puoli tuntia. Poika yritti väijyä minua huomaamatta ja säntäsi pakoon aina katseemme kohdatessa. Yllä olevassa kuvassa sankari on juuri pudottautumassa voltilla alas muurilta. :o

_MG_0587

Yhden kerran onnistuin piiloutumaan varjoihin ja ennakoimaan vakojaani liikeitä sen verran tehokkasti, että sain yllätettyä hänet kameroineni täysin ja ikuistamaan hänet juuri ennen kuin hän heitti jälleen voltilla alas ikkunalta. Yritin huudella pojan perään, että voisinko ottaa kuvan jostain hänen hienosta tempustaan, mutta keskusteleminen vakoojavihollisen kanssa ei tietenkään kuulu asiaan.

_MG_0584

Pojan touhuja oli uskomattoman hienoa seurata. Se oli parkouria parhaimmillaan. Poika hyppeli ja juoksi pitkin seiniä ja eteni muurien välissä uskomattomia kuperkeikkoja syöksyjä tehden. Enkä vieläkään pysty käsittämään miten hän kiipeili tuonne korkeiden seinien päälle. vaikka pieni poika ei kovin pelottava ollutkaan tuli tuollaisesta kiss-hiirileikistä silti melko jännittynyt olo. Hiljaiset vanhat rauniot ja omat varovaiset askeleet muurien takan kyyristellen sekä hermostunut olan yli vilkuilu pistivät mielikuvituksen laukkaamaan toden teolla. Koko ajan odotti mistä pojan lippalakki tai huppu seuraavan kerran vilahtaa ja jännitti pääseekö hän yllättämään minut täysin. Piileskelin sydän pamppaillen varjoisissa nurkissa ja pensaiden takana ja kirosin jokaista aiheuttamaani rasahdista joka voisi paljastaa pojalle olinpaikkani. Uppouduin mielikuvituksessani lapsuuden jännittävien vakoojaleikkien tunnelmiin ja yritin miettiä seuraavaa siirtoani.

_MG_0583

Poika ei puhunut sanaakaan vaan vihelteli välillä ja saattoi vain joskus hetken aikaa tuijottaa juuri ennen kuin kaatui suorin vartaloin kasvot edellä muurilta kohti tyhjyyttä. Ja joka ikinen kerta henkeni salpautui ja odotin jännittyneenä pääsekö hän jatkamaan matkaansa ehjänä hurjan pudotuksen jälkeen. Mutta sieltä se aina vaan nousi ja syöksyi uusiin seikkaluihin seinille kiipeillen.

Edessä oli kuitenkin vielä parisataa kilometriä kotiin, joten jossain vaiheessa minun oli vain luovutettava väijymiseni ja lähteä kohti kotia. Koko matkan raunioilta kohti autoa vilkuilin kuitenkin edelleen olkani taakse ja näinkin viimeiseksi vielä pojan seisomassa huppu päässä muurilla tuijottamassa perääni. Jännää ja jopa hieman karmivaa. Jos joku tunnistaa tuon taitavan pellavapään Vaasasta niin terkkuja vaan hänelle. Ellei hän sitten ollut puhtaasti mielikuvitukseni tuotetta.. ;)

Poika ei puhut sanaakaan, saattoi vain joskus hetken aikaa tuijottaa juuri ennen kuin kaatui suorin vartaloin kasvot edellä muurilta kohti tyhjyyttä. Ja joka ikinen kerta henkeni salpautui ja odotin jännittyneenä pääsekö hän jatkamaan matkaansa ehjänä hurjan pudotuksen jälkeen.

Kommentit (6)

Tuo mehujätski on vielä parempaa vadelman(?) makuisena, namiii! (: Muistan ku koulussa&tarhassa raahattiin kaikki aina tuonne raunioille ihmettelemään...Sairaalassakin varmaan vieraspaikkakuntalaiselle outoa, kun kaikki tekstit on ensin ruotsiks - ja kaikissa ei oo edes suomennosta.

Vierailija

Hahaa, mikä postaus! =D Ihana!

Ehkä se poika ei puhunut suomea, siksei se vastannut sulle.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram