Viime viikolla jäi sporttihommat ihan harmillisen vähälle, kun yhdistelmä normityöt + vapaapäivien freekeikat + kemujen järjestely, juhlinta ja jälkityöt pusersivat kalenterin jo ihan piukkaan. Sen verran kuitenkin sain väänneltyä aikatauluja ja psyykattua itseäni kaiken väsymyksen keskellä, että suuntasin elämäni toiselle tankotanssitunnille.

Osallistuin Studio Moven Pole Start -tunnille, jossa harjoitellaan perusjuttuja kuten pyörähdyksia ja esimerkiksi tangolla seisomista ja istumista. Alkeistasosta huolimatta homma oli itselleni todella haastavaa, mutta eka kerta parisen viikkoa sitten jätti todella positiiviset fiilikset ja intoilin, että "tätä lisää jee!". Toisella tunnilla ei tunnelmat sitten ollutkaan enää yhtä korkealla, ei edes puolitangossa.

Kerroin joskus viime vuonna Rapakunnossa-blogin puolella, miten painonnostotreeneissä pyrki ilmoille hirmuinen itkukohtaus, kun iski epätoivo, häpeä ja paniikki. Nyt puolestani pääsen kertomaan miten kyyneleet valuivat poskilleni tangon ollessa tällä kertaa pystysuunnassa.

Kun ei vaan onnistunut. Ei mikään. Olin ihan nolla. Mun kädet hikoaa niin hemmetisti, että pidosta ei ollut tietoakaan käsien ja tangon toistuvasta kuivaamisesta huolimatta. Yhdistelmä onnettomat käsivoimat, litimärät tassut ja yli 90 kiloo lihaa kannateltavana ei varsinaisesti tee pyörähdysten opettelemista helppoa. Ämmä putoo tankoa pitkin alas kuin säkki sementtiä. Ja kun riittävän pitkään katselin miten muut saivat itsensä pyörimään kepeästi tangon ympärillä pääsemättä itse edes alkuun, lähti se tuttu häpeän ja ahdistuksen sekainen sporttipaniikki hiipimään vatsan pohjasta ja pian sainkin nolona pyyhiskellä kyyneliä treenitoppini helmaan.

Se tunne, kun ei pääse edes pieneen alkuun asiassa jota todella kovasti haluaisit oppia, on ihan hirvittävä. Olen saattanut aiemminkin kertoa, mutta minulle ei ikinä ole ollut tärkeää olla missään asiassa paras, mutta jos tunnen itseni kaikista huonoimmaksi, menen ihan palasiksi ja tuntuu, että kuolen häpeästä. Tää on pätenyt niin kouluun, työhön kuin liikuntaankin. Mulle toiseksi viimeiseksi jääminen koulun hiihtokisoissa oli aina ihan voitto ja valokuvaajan duunissa mä koen hirveää helpotusta, kun näen lehdissä sen tasoista matskua jota en itse ikinä luovuttaisi asiakkaalle.

Kerroin näistä tankotanssi-iktuista heti samointein Instagramissa ja sain kommentin, jossa kehotettiin keskittymään sellaiseen liikuntaan, joka on itselle luontaista ja sujuu. Eli kuten candylander_ sen hyvin ilmaisi niin "Eli tanko poikittain ja akka sen ylle tai päälle ja romua kyytiin ja sit ylös ja alas.". :D Ja täytyy kyllä myöntää, että tällä hetkellä se taitaa olla ainoa liikuntamuoto, jossa koen edes toisinaan onnistumisia ja niiden onnistumisien avulla mä sitten kestän ne treenien nöyryyttävämmätkin hetket. Mutta, kun asiassa on sellainen puoli, että toi tankotanssi kiinnostais mua ihan hirvittävästi. Ja just siitä syystähän se itkukin tuli. Se tulee, kun en osaa vaikka kovasti haluaisin.

Mutta mä en haluais antaa tälle häpeälle ja ahdistukselle valtaa, joten aion mennä tunnille vielä kolmannenkin kerran. Ohjaaja neuvoi, että aivan kuten tangon ollessa poikittainkin, niin myös pystytangon kanssa voi otetta parantamaan käyttää esimerkiksi nestemäistä mankkaa. Siispä meinaan kokeilla pääsenkö hommassa yhtään eteenpäin, jos saan hikitassuprobleemaan hieman apua. Sitten on seuraavana kompastuskivenä olemattomat voimani, mutta nehän lisääntyy, kun treenaa. Joten perkele, menen vielä uudelleen.

Pahoitteluni kaikille niille, jotka odottivat tältä postaukselta jotain mielenkiintoista raporttia siitä mitä tankotanssitunnilla tapahtuu. Nyt ei ollu muuta kerrottavaa kuin ahdistusta ja pillitystä. Mut ehkä sit ensi kerralla jotain muutakin!

Kommentit (13)

I feel you. Voi kin on tutun kuuloista tekstiä. Käyn Crossfitissä, jossa aina välillä tehdään asioita, joita en vaa osaa enkä pysty. Ei vaikka kuinka yrittää. Se on joku häpeän ja avuttomuuden ja alkukantaisen vihan yhdistelmä mikä saa itkemään. Mutta toisaalta se puskee mua eteenpäin. Joskus mä vielä pystyn ja osaan. Tsemppiä tankotanssikurssille!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ihanaa tietää, et en oo yksin itkuineni. Tää on vaan siksi jotenkin hämmentävää, että itken keskimäärin kolmesti vuodessa ja sit se tapahtuu jossain punttisalilla tai tanssitunnilla.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

ellenelle

Mä nostan sulle hattua!

Mulla on moni kiinnostava harrastus tyssänny alkuunsa kun en ole päässyt sen ahdistusnoloushäpeän yli, en sitten millään. Ja vielä kaupan päälle alkanut kuvittelemaan kuinka muutkin muka huomasi jne. ja häpeä jatkunut vielä viikkokausia (kamalaa bullshittiä, tiedän sen itsekin. Sitä vaan ei aina tunne niin vaikka älyäisikin).

Mä toivoisin löytäväni samanlaisen otteen liikuntaan kun sulla on, uskallusta kokeilla uutta ja kans sitä perkele, minä menen uudelleen fiilistä silloin kun ei joku homma heti pelitä. Juu-u, sä kyllä olet aikalailla meikäläisen esikuva: sulla on upea tyyli, loistava suhtautuminen itseesi ja, pardon my French, sulla on sopivasti munaa :)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Itsestä kyllä tuntuu, et sitä munaa ei just oo, kun en helvetti saa itseeni liikkeelle riittävän usein. Ihan liian helposti jää treenit väliin jos ei päivä oo ihan täydellinen. Mut hienoo, jos oon silti ees vähän inspiroinu!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Tiia A.

Mene ihmeessä kolmannenkin kerran! Olen itse harrastanut tankotanssia 70 kiloisena ja olemattomilla käsivoimilla alku oli todella haastavaa ja itkukiukut tuli multakin, kun en vaan edistynyt samoin kuin muut kurssilla :D Haastavaahan se on mitä enemmän on kannateltavana, mutta siinä kehittyy kyllä, jos vaan on sisua ja innostusta. Tsemppiä hirmuisesti!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Jes, on muitakin itkukiukkuajia kuin mä! Helpottavaa. :D kyllä mä vielä meinaan mennä, uus tunti jo varattuna.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Satu

Älä missään nimessä luovuta vielä! Olen nyt puolisen vuotta harrastunut tankotanssia ja alussa muistan miten kädet hikosi niin, että koko ajan sai olla pyyhkeellä kuivaamassa. Varsinkin, kun tehtiin jotain täysin uutta liikettä. Mutta sitä mukaa kun liikeet alkoivat tulla tutummiksi, ei kädetkään hikoilleet ihan samalla tavalla. Ja ne voimat todellakin kasvaa ja paljonhan tankotanssissa on kyse myös tekniikasta. :) Valtavasti tsemppiä jatkoon!

Veera
Liittynyt2.9.2015

En mä ihan vielä luovuta, uus tunti jo varattuna!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Milenna

Isot tsempitykset täältäkin! Vaikkei onnistuiskaan niin eipähän voi sanoa ettet olis yrittänyt, yrittänyt ihan tosissaan, kaikilla voimillasi.

Veera
Liittynyt2.9.2015

kiitti! Kyllä mä tosiaan vielä käyn koittamassa. Kasvattaa luonnetta. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Fantti

Oot kyllä ihan mahtava!! Uudestaan vain kunnes onnistuu :) Tiedän tuon treenikiukun ja häpeän tunteen, sitä kuvittelee että kaikki katsoo ja haluaisi vajota maan alle. Mut tosiasiassahan kukaan tuskin ehtii keskittyä toisen suoritukseen, kyllä tuo tankotanssi on varmasti vaikeaa muillekin noviiseille.

Veera
Liittynyt2.9.2015

ei mulla oo välttämättä edes sitä, et mua ahdistais se et muut kattoo, tää on enemmänkin sellasta itseensä pettymistä. Mut joo, uudelleen vaan hepan selkään, tai siis kiinni tankoon, pitää se nyt vielä muutama kerta ainakin koittaa ennen kuin teen lopullisen tuomion.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram