Kaksi yötä lomaan on, laskin aivan itse juuri! Ja tiedättekö mitä se loman läheneminen ainakin minulla itselläni tarkoittaa? No ihan järjetöntä kiirettä ja stressiä tietenkin! Sitä aina kuvittelee, että pitäisi tehdä kaikki maailman työ ennen kuin voi jäädä lomalle hyvällä omallatunnolla. Ikään kuin se loma ei olisi ansaittu, jos ei viimeistä paria viikkoa riuhdo itteensä ihan väsyksiin. :D

Tällä kertaa on kuitenkin sanottava, että työkiireet ovat viime viikkoina olleet sieltä mukavimmasta päästä, sillä olen saanut monen tympeemmän koneella piipertelyhomman sijaan saanut tehdä todella paljon sitä itteensä, eli kuvata. Kameran edessä on ollut läjä upeita ylioppilaita, monia suloisia vauvoja, hehkuvia odottavia äitejä, rakastuneina toisiaan tuijottelevia hääpareja ja paljon muita ihania ihmisiä joita on ollut ilo kuvata.

Olen pitänyt työni melko pitkälti poissa täältä blogista, mutta nyt duunista kumpuavat ajatukset liippaavaat niin monelta osin tämän bloginkin keskeisiä teemoja, että pitänee avautua. Kuvituksena muutamia työjuttuja.

Yo-kuvaus ilta-auringon aikaan Porin Kallossa. Kesäassarini avustaa toimimalla valojalustana.

Olinpa kuinka väsynyt tahansa,  ja vaikka aamulla töihin lähteminen tuntuisi miten tahmealta, niin saan kerta toisensa jälkeen huomata, että aina siksi aikaa, kun minulla on asiakas kamerani edessä, unohdan itseni ihan täysin. Katson usein työpäivän jälkeen peilistä omaa kuvaani ja mietin, että "ei hitto mä olen taas ollut ihan hirveän näköinen, ihme ettei oo asiakkaat säikähtäneet".

Siellä sitä on tullut hiki otsalta valuen ryömittyä puskissa, kallioilla, hiekkateillä ja lattioilla jossain vaatteissa jotka on valittu aamulla puhtaasti mukavuuden vuoksi. Paidan helmalla tai hihalla on vielä päivän mittaan saatettu pyyhkiä puhtaaksi niin puistonpenkki kuin jonkun mukulan naamakin. Ja jos olen aamulla tehnyt sen virheen, että olen sutinut silmiini meikkiä, niin ainakin vasemmasta silmästä  ne on takuulla levinneet ympäristöönsä. :D

Ylioppilas-kaunotar studiossa

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon mm. sitä, että mitä minä oikein haluan tehdä työkseni ja mitkä ovat niitä asioita mistä nautin ja joissa olen hyvä. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään työssäni erityisen paljon siitä, että saan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kuvankäsittely ja muu yksinäinen näytön tuijottaminen ovat niitä hommani varjopuolia, mutta työn sosiaalinen puoli onkin sitten ihan hurjan kivaa.

On mahtavaa tavata koko ajan uusia ihmisiä eli haasteita. Voisin sanoa, että n. 8 tai 9 kymmenestä kuvattavasta (aikuisesta) on aluksi sitä mieltä, että "minusta ei kyllä saa hyvää kuvaa sitten millään!". Tämä on erityisen yleistä etenkin meidän naisten kohdalla. :D Onkin sitten suunnattoman mielenkiintoista alkaa luomaan tilannetta sellaiseksi, että asiakkaalle tulisi hyvä, rento ja luottavainen fiilis. Ja siitä ihmisten kohtaamisesta minä pidän suunnattomasti!

Thing for The Blingin Teemu oli aivan loistava ja eläytymiskykyinen malli

Olin pitkään ihan suunnattoman kriittinen omaa osaamistani kohtaan. Jopa siinä määrin, että valokuvaaminen tuntui lähes ahdistavalta asialta, koska ajattelin, että on niin paljon asioita joita en vielä hallitse.

Kokemuksen karttuessa olen kuitenkin oppinut hieman relaamaan ja tajunnut, että tekniikkaa, valaisua ym. voin kyllä opiskella lisää niin paljon kuin vain jaksan ja silti aina löytyy kehitettävää. Tällaisessa työssä ei ikinä ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. Samalla olen myös oppinut arvostamaan niitä asioita joissa tunnen olevani oikeasti hyvä ja sellaiseksi minä koen nimenomaan valokuvaamisen sosiaalisen puolen.

Miljööhääkuvaus Porin Kirjurinluodossa. Itikat pistivät assarin tanssimaan yhtäkkiä ripaskaa ja sekös sai sulhasen repeämään.

Ihaninta palautetta työstäni ei mielestäni ole se, kun joku kehuu ottamaani kuvaa vaan se, kun kuvattava kiittää kuvauksesta ja sanoo, että oli ihana tai hauska kokemus. Kuvien sijaan mieleen jäävät hetket kun esim. alussa ujostellut lapsi kipaisee vielä lähtiessä ovelta takaisin halaamaan tai kun kuvausta ihan hiki päässä jännittänyt sulhanen toteaa studiolta lähtiessä, että "nyt ei kirkkoonkaan meno enää jännitä yhtään, kun täällä oli niin mukavaa ja rentoa".  Tällaisen palautteen jälkeen voin olla melko varma, että asiakas pitää myös kuvistaan.

Myös kuvien ns. voimaannuttava ja itsetuntoa kohottava vaikutus on mielestäni yksi työni hienoimpia puolia. Hihkun mielessäni riemusta ja suunnattomasta onnistumisen tunteesta, kun kuvauksessa itseään kaikenlaisista ulkonäön "vioista" soimannut nainen laittaa koevedokset nähtyään viestä, että "herran jestas, oonko se tosiaan minä! Sieltähän löytyy vaikka kuinka paljon hyviä kuvia. Ajattelin, et jos yhden sais missä näytän ihmiseltä, mutta nythän mä en ollenkaan osaa tästä paljoudesta valita!"

Tämä pikkuruinen nyytti oli vasta 2 viikon ikäinen. Vauva-kuvaus asiakkaan kotona.

Ja tiedättekö mä olen itse ihan samanlainen kuin nämä kuvailemani "musta ei saa yhtään hyvää kuvaa" -asiakkaat. Etenkin viimeinen vuosi on ollut sellainen, että omaa peilikuvaa on ollut jotenkin hyvin vaikeaa sietää ja itsensä valokuvissa näkeminen on tuntunut aivan horrorilta. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä inha epävarmuus on ollut yksi syy, miksi esim. asukuvat ovat välillä loistaneet täällä blogissa poissaolollaan pitkiäkin aikoja.

On helpompaa ohittaa peili, unohtaa miltä itse näyttää ja keskittyä siihen, että saa toiset ihmiset tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta aloin nyt jokin aika sitten miettimään, että miksen itse voisi joskus asettua sen epävarman asiakkaan asemaan ja katsoa näkisikö joku muu kameran lävitse minussa kauneutta jota en itse meinaa peilikuvastani löytää.

Niinpä nappasin erästä kuvaajaystävääni Facebookissa virtuaalihihasta ja kysyin, että voisiko hän kenties hieman kameran kanssa kaivella josko sitä kauneutta olisi vielä jossain näiden silmäpussien takana. Ja nyt on sitten sovittu kuvaussessio yhdelle mun kesälomapäivälle. Apua! Jännittää ihan hulluna! Kuinka kamalaa olla valokuvattavana! :D

Jeii! Nyt on mun ottamia kuvia julkaistu Japanissa saakka. :D Nikke Woman lehden juttu käsitteli eripuolilta maailmaa kotoisin olevien naisten asumista ja siinä oli mukana nainen Porista.

Saan nyt ihan tosissani kokea sen jännityksen, jota monet asiakkaat kuvaan tullessaan tuntevat. Tämä voi olla työnkin kannalta ihan mielenkiintoinen kokemus. Siis onhan minua toki kuvattu  niin blogiin kuin vaikkapa lehtijuttuihin, mutta ainoastaan kerran olen ollut kameran edessä niin, että kuvaaja selkeästi ohjasi minua,. Kaipaankin juuri sellaista kuvauskokemusta, että tuntisin sen kuvaajan olevan selkeästi tilanteen herra johon voi luottaa.

Olin ajatellut jo talvella, että haluaisin jotain ns. 30 v kuvia itsestäni, mutta ajatus jäi sitten juurikin "apua mä oon ihan kamalan näköinen"-fiiliksen jalkoihin. Nyt mä sitten muistin erään n. kuuskymppisen muotokuvausasiakkaan sanat, kun hän tuli kuvaukseen: "kymmenen vuotta sitten jo tätä suunnittelin mutta näytin mielestäni vanhalta ja rupsahtaneelta, mutta nyt minä tajusin, että ei tämä tästä enää ainakaan parane ja sitten tulikin jo kiire kuvattavaksi!". Ihan täsmälleen pitää paikkaansa.

Kyllä se vaan on hyväksyttävä se tosiasia, että vuodet vierivät enkä enää ikinä tule näyttämään samalta kuin siinä jääkaappini oveen kiinnittämässäni kuvassa, jossa olen mielestäni hurjan kaunis 23 vuotias. Nyt on siis aika löytää se kauneus ihan tämän hetkisestä minusta. Paljon kivempaa kuin menneiden haikailu, olisi saada itsensä luottamaan siihen, että kaunis voi olla ihan koska vaan ja todella monella tavalla. Ja mahtavaa on se, että kun tekee asioita joista nauttii ja joista saa iloa, unohtuu ne hölmöt ulkonäkökompleksit ainakin siksi aikaa. :)

En tiedä oliko tässä ajatusoksennuksessa nyt päätä eikä häntää, mutta tällä mennään silti. Mä teen nyt vielä tämän illan ja huomisen päivän ihan hulluna töitä ja sitten se koittaa, kolmen viikon loma!!

Kommentit (14)

mää aina välillä haaveilen, että pääsisin johkin kuvattavaksi. NImittäin silloin tällöin tykkään tosi paljon siitä, miltä näytän peilistä kattoessa, mut sitten en millään saa sitä samaa kuvaa kameralla.

oon ollu vaan kerran kuvattavana, yo-kuvauksessa. se oli NIIIIIN paljon kivempaa ku tuskalliset koulukuvat, koska sinä oli oikeasti aikaa, ja voitiin ottaa erilaisia kuvia. ei aina vaan sitä "käänny vähän sivuttain, katse tänne, leukaa vähän ylös ja räps". Silläkin ootan jossakin tulevaisuudessa häämöttäviä häitä, että pääsee kuvattavaks.^^*

Hitsinpimpulat

Oi vitsit nyt oon ihan intoa piukassa kun näin nää upeat kuvat. Varasin yo-kuvauksen teille, ja taidankin päästä kesäassarisi käsittelyyn, kun sä lomailet :D

Vierailija

Ihana postaus, kosketti mua ja mukava että kerrot noin rehellisesti fiiliksistäsi.

Pakko kertoa vähän omiakin kokemuksia. Mielestäni en osaa todellakaan hymyillä kuvissa niin, että hampaat näkyvät, sillä näytän niin hymyillessä epäaidolta enkä todellakaan pidä hymystäni tai hymykuopistani, vaikka kaverini ja poikaystäväni sanovat niitä kivoiksi. Siksi yleensä hymyilen kuvissa vienosti, suu kiinni (yleensä mulla on aina se sama ilme, jossa tiedän näyttäväni hyvältä kuvissa :D). Yo-kuvaani inhoan, koska hymyilen siinä juurikin niin että hampaat näkyvät, mutta minun oli pakko valita se kuva, sillä kaikki muut olivat huonoja. Kuvauksesta on jo kolme vuotta, joten en ihan täysin muista mikä niissä oli vikana, mutta muistan kuvaustilanteen. Se oli kiireinen ja kesti varmaan 10 minuuttia (tai siltä se ainakin tuntuu). Tunsin itseni koko ajan rumaksi, eikä kuvaaja juurikaan auttanut minua. Hän vaikutti kiireiseltä ja kireältä eikä juurikaan puhunut tai neuvonut. Tuntui, että hän halusi vain äkkiä ottaa kuvat ja seuraava kuvattava kameran eteen. Minua ahdisti kuvauksen aikana, en tuntenut itseäni rennoksi tai nätiksi, enkä tiennyt mitä tehdä. Kuvauksen jälkeen edelleen ahdisti ja niin ahdisti silloinkin kun kuvat sain valittavaksi. Ja niin ahdistaa edelleen kun yo-kuvaani katson. Siksipä pelkään ihan älyttömän paljon joskus kaukausessa tulevaisuudessa tulevaa hääkuvaani, sillä senhän on oltava täydellinen, ja tiedän etten osaa rentoutua kameran edessä ja tiedän poikaystäväni olevan melkeinpä pahempi :D. Jotenkin se kamera ahdistaa mua, kun se tallentaa kaiken. On kiva kuulla, että sulla on halua ja intoa yrittää saada asiakas rentoutuneeksi ja toivon että tulevaisuudessa minullekin osuu sellainen kuvaaja.

Katselin tässä juuri eilen kuvia, joita olin ottanut vuosien varrella bileistä ystävistäni ja itsestäni, ja hyvin monessa kommentoin "oii kun tämä ja tämä ystäväni on tässä nätti, mutta hirveä kuva minusta!" Poikaystäväni sanoi, että miten niin, tuohan on nätti kuva susta, miten voit ajatella noin ystävistäsi mutta et näe omaa kauneuttasi? Niin, mikähän siinä on, että itseään kohtaan on niin kriittinen? Lisäksi on kummallista, että KAIKKIEN muiden mielestä kuin itseni mielestä hymykuoppani ovat kivat! Argh, ärsyttää!

Vierailija

Oijoi! Kiva postaus (: Mä rakasan kaikkia valokuvausjuttuja.. Siis etenkin niitä kameran takaisia fiiliksiä! (: Kerro toki enemmänkin! Missä olet muuten opiskellut valokuvaajaks? <3

Voiiii vitsi, mä ainakin odotan niin innolla et päästään sun kuvattavaksi. (Hääfotoon siis tulossa parin kuukauden päästä) :)

Marjukka

Ihana asenne, ihanaa lomaa sinulle Veera!

Kävimme n. kuukausi sitten kuvauttamassa tyttärelleni ajokorttikuvan tamperelaisessa Studio Carlingsissa. Ja vaikka kyseessä oli "vain" ajokorttikuva, jota sitovat tiukat säännöt, kuvaaja oli kiireetön, keskusteli siitä, pitääkö tyttäreni kauluspaidan topin päällä vai ei, ohjasi tytärtäni ja otti useamman kuvan, joista sitten valittiin paras.

Erinomainen kuva, en ole ikinä ennen nähnyt noin hyvää passikuvaa!

Eikä hintakaan ollut paha, ihan normaalihintainen. Tosin saattaahan tarjouksesta saada halvemmalla, mutta se on sitten sellainen istu tuohon-räps -kuva...

Marika

Voi Veera, ihania ajatuksia! Ja niin koskettaa itseäni..

Jos joskus minulla on vielä aihetta tulla kameran eteen, niin ajan varmasti täältä toiselta puolelta Suomea sinun kuvattavaksesi.

Ja itsekseni jään miettimään, että onko sitä aihetta..

Catti

Kivoja ajatuksia! Ja noista kuvista oikeen näkee, että oot hyvä työssäsi. Ja ehkä just siks ootkin niin hyvä, että pystyt samaistumaan asiakkaiden ajatuksiin, pelkoihin ja tunteisiin.

Itsekin opin muutama vuosi sitten, että vaikka aina näyttääkin ihan kurjalta kuvissa on kivempi silti myöntää, et haluaa niitä kuvia itsestään ja opetella haluamaan niitä. Jonain päivänä sitä sitten arvostaa niitä kuvia ja miettii, miten nätti silloin olikaan.

arjamaaria

Hääkuvaaja aikoinaan nauroi, kun mun olisi pitänyt hymyillä vähemmän. Ei onnistunut. Se on tai off.

Mutta haaveilen itsekin 30-vee kuvista itsestäni. Tiedän jo millaisen haluaisin. Vielä kun keräisin rahaa ja tulisin...

Niina

Luin tämän postauksen vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Osuit monessa kohdassa niin naulan kantaan että nyökyttelin vain ruudun tällä puolen. Itse koin samallalailla epävarmuutta neljä vuotta sitten ylioppilaskuvauksissani, mutta lopputulokset nähdessäni sain myös syödä sanani ja epävarmuuden hetket, sillä todella moni koevedoksissa minua tapittaneista otoksista olisi ollut itsellenikin mieleinen. Hassua miten ihminen osaa olla niin armoton itseään kohtaan, vaikka juuri omaa arvokasta kehoa, minuutta ja persoonaa tulisi rakastaa ja kunnioittaa.

Toivon sinulle mahtavaa kuvaushetkeä tai jos se on jo ohitse, toivon että sait nauttia siitä kaikin siemauksin ja opit uusia asioita ihanasta itsestäsi! <3

miuku

tämä taitaa olla ensimmäinen muotiblogi jonne ensimmäisen eksymisenkerran jälkeen löydän tieni toistekkin:) alunperin päädyin tänne ihan toisen aiheen blogista. Olen lukenut noita ajatuksiasi ulkonäöstä ja todella maanläheisesti ajattelet. On sitä painoa enemmän tai vähemmän niin tyytyväisyys itseen ei ole kiloista kiinni. Hoikkuus aina tuo onnea ja suurta tyytyväisyyttä itseen. Mulla ei paino-ongelmia ole koskaan ollut mihinkään suuntaan mutta arvostelulta ei välty. Vaikka paino olis normaali, joku aina kokee oikeudekseen huomautella, ihan kuin hoikkia olisi yleisesti luvallisempi arvostella kun "kaikkihan siihen kokoon 34 tai 36 pyrkivät. Välillä olo on kuin näyttelylehmällä kun on silmätikkuna naislauman katsoessa päästä varpaisiin ja suureen ääneen päivitellessä miten laiha olen. Että niin tai näin, arvostelijoita löytyy aina ja suurin arvostelija sitä on tottakai itse. Jos painoonsa on tyytyväinen niin jotain muuta löytyy aina joka tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä ongelmalta. Tuo onkin tärkeä tavoittelemisenkohde, olla tyytyväinen itseen. Muuttaa itsessä ehkä jotain, senverran kuin on mahdollista ja jossa kokee tyytyväisyyttä mutta ei pyrkiä täydellisyyteen. Jokaisessa ihmisessä on jotain erityisen kaunista ja se pitää vain löytää.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram