Edellisessä postauksessa tuli kerrottua tämän hetkisen elämäntilanteen negatiivisesta lastista, siitä että tunnen itseni hyödyttömäksi. Tätä hyödyttömyyden tai itselleni välillä lyömääni huonon ihmisen leimaa mietiskellessä onneksi ajatukset kulkeutuvat usein myös positiivisemmille urille.

Kun hyödyttömyyden miettimisen vie riittävän pitkälle, niin voi todeta, että isossa mittakaavassa me jokainen olemme ihan tasan yhtä tarpeettomia. Kukaan ei ole korvaamaton minkään toimintansa vuoksi. Sitten voikin miettiä, että eikö riitä, että on olemassa? Minä olen korvaamaton ainoastaan juuri omana itsenäni. Kaiken mitä minä olen tehnyt työkseni, voi tehdä joku muu, mutta kukaan muu ei voi olla minä, eikä ottaa paikkaani minua ympäröivien ihmisten elämässä.

Niinä hetkinä, kun onnistun vapautumaan tuosta "pitäisi olla hyödyllinen ja tuottava yksilö" -ajatuksesta, riittää huomiokykyni tavoittamaan kaikki ne positiiviset asiat tässä ns. löysemmässä elämäntilanteessa. Tämähän on aivan kuin koneeni buutattaisiin uudelleen käyntiin ylikuumenemisen jälkeen. Ohjelmia käynnistellään uudelleen ja tehoa riittää huomata pienempiä asioita kuin aiemmassa arjessani.

Kuvankaappaus 2014-2-25 kello 15.56.49

Viime aikoina on tuntunut niin kuin olisin oppinut paljon normaalia enemmän kaikkia pieniä uusia asioita ja olen saanut uuden oppimisesta ihan suunnatonta onnistumisen iloa. Esimerkkeinä vaikkapa viimeisen reilun viikon ajalta mm. rintauintitekniikka, riisipuuron keittäminen pohjaan polttamatta, karjalanpiirakoiden rypyttäminen ja painonnostotekniikoiden kehittyminen viikko viikolta. Olen ihan varmasti tällaisia pieniä asioita oppinut koko ajan aiemminkin, mutta en ole ymmärtänyt kiinnittää niihin huomiota tai tai tajuta niiden hienoutta mieleni ollessa niin täynnä työtä ja suorittamista.

Elämä on ollut pitkään nimenomaan suorittamista. Suoritin töitä ja koin koko ajan silti olevani ihan paska siinä mitä tein. Suoritin koulua tutkintoa toisen perään, koska kollegatkin niin tekivät. En kokenut saavani viimeisimmästä tutkinnostani mitään irti, koska olin niin poikki etten onnistunut ylittämään itselleni asettamaani rimaa ammatillisen kehittymisen suhteen. Kun sitten syksyllä itkun kanssa tein päätöksen jättää viimeisen näyttökokeen väliin, koska en kokenut pystyväni tuolloin antamaan siinä parastani, oli kuin järjetön paino olisi pudonnut harteilta.  Minä ihan itse annoin itselleni luvan (no, tarvittiin siihen vähän myös äidin tsemppausta ja tukea) jättää jonkin suorittamisen kesken tai ainakin tauolle. (minä siis ajattelen vielä tekeväni tuon näytön jossain vaiheessa)

Suurin osa ihmisistä oli tietenkin sitä mieltä, että olisi vain kannattanut puristaa homma loppuun sillä kyllä mä olisin sen helposti läpi päässyt. Niin olisinkin, kyllä mun kuvat olisivat kelvanneet ihan mainiosti arvioitsijoille, mutta mun omasta mielestä olisi ollut ihan tyhjää ja typerää saada jokin uusi titteli ja tutkinto ilman, että mä itse koen kehittyneeni ja oppineeni uutta. Se, että tekee jotakin tasolla johon ei itse tyytyväinen, mutta sillä pääsee läpi, on muiden vuoksi suorittamista. Ihan vain jotta voi sanoa suorittaneensa sitä ja tätä.  Mutta minä haluaisin mieluummin olla itse tyytyväinen tekemisiini ja kokea onnistumisen tunnetta sisälläni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alan siis pikku hiljaa löytää sisältäni omaa ääntäni. Se on vielä aika hiljainen, mutta mä yritän oppia kuuntelemaan. Haluaisin löytää itsestäni vastaukset siihen mikä minut tekee onnelliseksi ja missä mä olen hyvä. Olisi hienoa oppia luottamaan enemmän omaan fiilikseen siitä mikä on tärkeää ja mitä "kuuluu" tehdä. Ja kaikista tärkeintä olisi päästä irti siitä ajatuksesta, että se on työ joka määrittelee ihmistä ja ajatella sen sijaan, että mä olen tärkeä jo ihan ilman mitään suorittamista. Tästä mä muistan ystäväni Yrjön mulle jo vuosia sitten puhuneen ja vasta nyt mä alan ymmärtämään hänen viisauksiaan.

Mä sain ns. elämäntaitovalmentajaltani tehtäväksi pohtia, että mistä mä haaveilen. Miltä mä haluaisin elämäni näyttävän muutaman vuoden päästä. Huhhuh, se onkin sitten ehkä maailman vaikein kysymys just nyt. Olen ollut viime aikoina jotenkin niin ns. matalalla perustasolla, että olen osannut ajatella korkeintaan huomiseen. En ole yhtään osannut haaveilla. Ja se on oikeastaan aika pelottavaa, kun huomaa, ettei ole haaveita tai unelmia. En mä tiedä onko niitä ollut pitkään aikaan, mut nyt mä huomaan niiden puutteen. Mut nyt se pitää sit varmaan taas aloittaa. Pitänee laatia joku elämän aarrekartta. Mut tuntuu kyllä ihan älyttömän vaikealta hommalta. Mutta se on mun kotitehtävä, joten täytyy vaan ryhtyä hommiin ja pistää unelmatehdas käyntiin!

Kommentit (9)

Mielenkiintoista lukea ajatuksiasi liittyen uuteen elämäntilanteeseesi. Itselläni on samanlainen vaihe menossa, töitä ja elämänsuuntaa etsiessä. :) Minulla on unelma tulevaisuudesta mutta keinot sen toteuttamiseen on vielä hukassa. Tsemppiä omien unelmiesi löytämiseen, Veera. :)

kiia

Ikävä tosiasia elämässä on, että suuressa mittakaavassa me ihmiset olemme tasan tarkkaan hyödyttömiä otuksia. Tulemme ja käymme täällä ja olemme täysin luonnon armoilla - vaikka muuta kuvittelemme.

Siinä syntymän ja kuoleman välissä voimme miettiä yhtä sun toista tarkoitusta ja merkitystä, mutta harvoin asioissa mitään suurta merkitystä ja tarkoitusta lopulta on. Sattuman sanelemaa kauppaa!

Kun tekee balanssit oman hyödyttömyytensä kanssa, onkin jo yksi askel parempaan.

Löydät vielä paikkasi työssä, sitä kohti vain, ne paikat tulevat ajallansa ja tavallansa. Ja yllättäen huomaat, millaisessa pyörityksessä olet taas.

Ei muuta kuin nokka pystyssä kohti uusia nöyryytyksiä, kuten vanha kansa tapasi sanoa :)

elaine

Mulla on sanaton olo, mutta silti haluan kommentoida. Itellä oli etenkin syksyllä samanlaiset fiilikset. Olin ilman töitä muutaman kuukauden, kunnes pakotin itseni aloittamaan uudet työt. Vaikeaa on edelleenkin, mutta pieniä haaveen poikasia jo löytyy. Tsemppiä elämänmatkalle, toivon sinulle onnea ja rauhallista tasapainoa!

Täältä suunnalta annetaan niin paljon tsemppiä kuin vaan mahdollista! Mulla taas on hiukan erilainen tilanne, kouluun haku on tänä keväänä mutta oon ainakin vuodella päättänyt taas lykätä sitä koulua vaikka paikan saankin. Homma on niin, etten ole ihan varma mitä haluan - siksi koulun penkille paluu ei vielä houkuta kun kerta työpaikkakin on. Ja tykkään työstäni, se on riittävän monipuolista ja antaa riittävästi haastetta - varsinkin kun vastuualueet kasvaa koko ajan. Olen oppinut hiukan hölläämään ja elämään hetkessä, joka ei aiheuta yhtään harmaita hiuksia enää - nykyään voi kouluttautua uudelleen jos ei tunne alaa omakseen joten ei ole niin suuria paineita. Edelleenkin, tsemppiä sinne, selviät kyllä! :)

hannamaria

www.hannamariav.com

Mari

Tunnistan itseni täysin tuosta suorittamisesta. Olet rohkea kun olet uskaltanut ottaa aikaa itsellesi. :) Todella hyvä pointti tuo, että ketään ei pitäisi määritellä työnsä kautta, vaan henkilö itse on tärkeä. Joillekin se voi olla itsestään selvyys, mutta minulle ei. Pitäisi olla vähemmän ankara itselleen ja välillä keskittyä enemmän juuri noihin pieniin juttuihin, eikä ahdistua siitä, saako nyt varmasti hyvän uran, tarpeeksi tutkintoja ym. Kiitos Veera tästä. :) kirjoitus laittoi pohtimaan omaa ajattelutapaa. Tästä lähtien yritän olla itselleni vähän armollisempi. ps. Tein alkuvuodesta Pinterestiin aarekartta-kansion. Lätkin sinne ihan mitä tahansa kuvia ilman sen kummemmin miettimättä. Ainoa kriteeri on, että sen kuvan pitää jotenkin säväyttää. Hauska seurata sitä, että alkaako kuvista muodostua joku kokonaisuus. Tällä hetkellä rantakuvat, kivat mekot ja puutarhajuhlat pyörivät kuvissa. Kai ne on sitten niitä haaveita? :) Helppo tapa ainakin aarrekartan tekoon. Kannattaa kokeilla! :)

mia

Suorittamiskeskeinen kulttuuri,sen keskiössähän tässä ollaan.Kaikilla pitää olla kiire,seitsemän asiaa kesken ja hirvee hönkä ja uuden aloittaminen päälle.

Loppujen lopuksi moni kaatuu kaikkeen siihen suorittamiseen,muka-riman alitukseen ja täysin keksittyihin näennäispakkoihin.

Elämästä saa myös nauttia.Se olisi ihan suotavaakin.Pysähdys on monille sitten todella paha kun sen tekee mielen tai kropan rikkoutuminen.Ja sitähän sitten aletaan tietysti korjata järjettömällä treenillä,etsimällä henkeviä (lue yleisesti hyväksyttyjä) harrastuksia jne.Ei haeta sitä mikä sulautuu omaan sieluun.

Jos joku sanoo nauttivansa siitä että saa vain olla,saa laiskan maineen päällensä.Miksi hemmetissä?Sitä mä en ole tajunnut.Onha se ihan hirveetä kun antaa itsensä kuunnella maailmaa,yrittää löytää sen kaikenpuhuva hiljaisuus kaiken tän möykän ja infomässyn alta.

Itsensä lataaminen,jaksaminen arjessa,nautinnot arjessa.Hyvän olon ei pidä olla kalenteriin pykätty pieni yhteinen hetki tai ensi kesäksi suunniteltu "nyt minä lepään hetken"-aikataulutus.

Pysähtyminen johtaa väistämättä pakkoon katsoa itseään,tarkastella maailmankuvaansa ja tapaansa toimia elämässään.

Onnekkaimmat hoksivat nyppiä piikit lihastaan ja elää vähän iisimmin.

Tuttuja pohdintoja, ja niin tuttu on myös tuo hyödyttömyyden tunne, joka iskee helposti silloin, kun varsinaisia töitä on vähemmän, siitä huolimatta että työ ei ole se asia joka minut määrittää. Niin vain syvälle on juurtunut luterilainen ajatusmalli siitä, että olen yhtä kuin se (palkka)työ jota teen. Olen kutenkin huomannut selvän korrelaation noiden ajatusten sekä kuun- ja vuodenaikojen kiertojen välillä. Tiettyyn aikaan kuusta kaikki ahdistaa, ja kevät on vuodesta toiseen taistelua olemassaolosta ja sen oikeutuksesta, vaikka elämässä kaikki on oikeasti tosi hyvin.

Voimia kevääseesi! :)

Evita

Heippa, saisko vähän näin off-topiccina kysellä, että missä tuo ensimmäinen kuva on otettu? On meinaan sen verran tutun näköinen paikka, että kiinnostaisi tietää, olenko oikeassa. :)

ei kuule mitään hajua! Junan tai bussin ikkunasta otettu joskus matkalla jostain jonnekin. :D

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram