Kotona ei ole lähiaikoina ollut aivan ruusuista. Kymmenen vuoden mittaiseen parisuhteeseen mahtuu väkisinkin ylämäkiä ja alamäkiä. Joskus se toinen vaan tuntuu maailman idiooteimmalta apinalta ja silloin nettiselaimessa on avoinna kaikkien mahdollisten vuokranvälittäjien sivut.

Lähiaikojen parisuhdeturbulenssissa olen koonnut listaa otsikolla 'lähteä vai jäädä' ja jälleen olen saanut huomata, että hyviä asioita löytyy hirvittävästi enemmän kuin niitä huonoja. Täytyy kuitenkin miettiä myös, että minkälaisia miinuksia olemassa olevilla plussilla pystyy kumoamaan.

Sellaiset seikat kuin 'hyvä pylly ja muutenkin hiton kuuma', 'laittaa hyvää ruokaa', 'pesee vessan ja muutenkin parempi siivoamaan kuin minä' ja 'nauhoittaa minulle kaikki ohjelmat joissa on söpöjä eläimiä' paikkaavat kevyesti sellaiset pikkumiinukset kuin 'toisinaan ärsyttävä inttäjä', 'työpäivän jälkeen haisevat jalat', ja 'tietyissä asioissa saamaton (mahtaisko ne tauluhyllyt joskus löytää sinne seinälle saakka???). Mutta mites tosiaan sitten, kun on kyse hieman isommista asioista..

Tällaisia mietteitä näiden aurinkoisena yhdessä vietettynä päivänä napattujen kuvien saatteeksi. Mieleen tulee taas eräs Viivi ja Wagner -strippi jonka Tommi joskus leikkasi meille talteen. Siinä Viivi tuskasteli, että Mitä me oikein teemme yhdessä? Me olemme aivan erilaisia! Meillä ei ole mitään yhteistä! johon Wagner vastasi, että "Eikö riitä että rakastaa?". Sitä tässä sietää miettiä. Mihin saakka se riittää, että rakastaa?

20130602-222845.jpg

'Pitää huolta, että syön vitamiinini', 'on tosi hellä ja meillä on paljon läheisyyttä', 'kannustaa mua kaikessa mitä teen ja on aina ylpeä saavutuksistani', 'tulee toimeen mun ystävien kanssa ja on valmis auttamaan heitäkin', 'meidän perheet on keskenään ystäviä' ja sitten tietenkin myös ne kaikki ne pienet rakkautta huokuvat asiat joita tekee lähes päivittäin mun vuoksi. Ja onhan niitä. Mä tiedän pariskuntia jotka on yhdessä vaikka eivät tahdo pystyä sanomaan oikein yhtäkään hyvää asiaa puolisossaan. Sellaisiin tapauksiin verrattuna mulla on käsissäni varsinainen kultakimpale.

Olisi naivia odottaa löytävänsä parisuhde jossa ei ikinä koskaan milloinkaan ole minkäänlaista kränää, ongelmaa tai kriisiä. Mekin ollaan ehditty vuosikymmenen aikana kokea yksi jos toinenkin myrsky joista oikeastaan kaikista lopputulema on ollut aina se, että 'tällaisen asian ei anneta meitä erottaa'. Joskus on kuitenkin ehkä hyvä miettiä, että lakaistaanko ongelmatilanteet maton alle liian herkästi vai olisiko oikeasti pysähtymisen ja tarkemman harkinnan paikka. '

20130602-222833.jpg

Välillä jopa toivoisin, että oltais kovempia riitelemään, mutta ei me oikein osata. Mun suurin ja agressiivisin riita"saavutus" ikinä on se, että heitin Tommia kerran konfliktitilanteessa niinkin vaarallisella esineellä kuin rintaliiveilläni. Se varmaan antoikin hirveästi pontta sanoilleni. :D

En mä sillä, että mitään kukkavaaseja tarttis alkaa viskomaan, mutta kyllä sitä joskus vois puhdistaa ilmaa ihan kunnolla räyhäämällä ja vähän ovia paiskomalla. Me vaan ollaan silleen, että "sä oot nyt ollu hirvee paskapää ja mä en jaksa. Mitä muuten syödään tänään?" :D

20130602-215946.jpg

Parisuhdetuskastelun jälkeen asukuvia? Kyllä, sillä nämä kuvat ovat osoitus yhdestä uudesta plussamerkinnästä herran "kerhokorttiin". Tommi on nimittäin viime aikoina osoittanut jo varsin oivia asukuvaajan otteita. Hän malttaa kuvata aiempaa enemmän ja monipuolisemmin ja kertoo jos näytän kuvassa raskaana olevalta tai laukku ei näy hyvin.

Myös kuvauskorkeudet ja epäsuotuisat valo-olosuhteet tai ylimääräiset varjot ja heijastukset osataan ottaa huomioon. Ilahduttaa kovasti tällaista bloggaajaa, kun puoliso suhtautuu asiaan kannustavasti ja positiivisesti ja vieläpä auttaa voidessaan.

20130602-215955.jpg

pilkkumekko-H&M/kengät -Swedish Hasbeens for H&M (saatu blogin kautta)/laukku-second hand

20130602-220001.jpg

Tämä Tommin nappaama kenkäkuva on mielestäni ihan hirmu nätti! Kyllä siitä pojasta vielä huippu blogikuvaaja tulee. :)

20130602-222826.jpg

Kesässä ihaninta on lämpimät ja laiskat päivät jolloin voi vain hengailla ympäri kaupunkia törmäten terasseilla kavereihin. Viime kesänä olin koko ajan niin väsynyt, etten muista lomaa lukuunottamatta tehneeni juuri muuta kuin töitä ja nukkunut, mutta tänä kesänä haluan nauttia auringosta ja olostani enemmän.

Toivelistalla tälle kesälle on ainakin useampi puistopicnic kavereiden kanssa, yöuinnit,  ainakin yhdet festarit, edes yksi päivä rannalla löhöillen, reissu johonkin kivaan kaupunkiin kotimaassa (Porvoo vaikutti Indiedays pikavisiitillämme ihanalta!), valvominen auringonnousuun saakka ja paljon paljon muuta mitä viime kesänä jäi jonnekin nuutuneen olon jalkoihin.

20130602-222814.jpg

Mitenkäs teillä? Onko parisuhteenne yhtä ruusuilla tanssimista vai onko tiellä ollut konflikteja jotka ovat pistäneet miettimään jopa lusikoiden jakoa? Miten teillä riidellään? Sivistyneesti keskustellen vai lautasia paiskoen?

Kommentit (45)

tylymuija

Kyllähän niitä lusikoita on varmasti kumpikin meillä jakoon mielessään laitellut,ihan tavanomaiseen avioparin malliin..

Yhteistä taivalta on 11 vuotta ja ollaan aivan liian huonoja riitelemään.

Mä olen sellanen mököttäjä ja sanansäilällä viiltäjä kun mies taas ilmoittaa heti että hän ei kuuntele vi**uilua.

Kunnolla ei oo raikastettu parisuhteen nurkkapölyjä koskaan.Pelkäänkin siis että kun/jos se tapahtuu niin sitte ne lusikat todella menee jakoon =)

Ja toivon että KUN se tapahtuu.Vaarana on se "paskan kertyminen sietämättömäksi kasaksi mielenperukoille" ja aletaan hiljalleen jopa inhota toisiamme..

Hah, kuulostaa vähän meidän touhulta. Mä auon päätäni ja miehellä menee jossain kohtaa siihen hermot ja lähtee jäähylle. :D

Olemme miehen kanssa olleet yhdessä 4 vuotta, josta naimisissa vajaan vuoden. Välillä nykyään tuntuu, että jos emme olisi naimisissa, olisin hyvin lähellä kyllästymistä =D Emme myöskään pahemmin tappele (lähinnä jostain pienestä silloin kun jompi kumpi on nälkäinen), mikä välillä huolestuttaa. Omat vanhempani erosivat juuri lähes 30 aviovuoden jälkeen, ja varmasti yksi iso ongelma siellä oli selvittämättömät erimielisyydet, riitatilanteissa kumpikin poistui paikalta ja myöhemmin olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Omassa parisuhteessani isoja konflikteja ei kyllä ole tullut (vielä) vastaan, ja toivossa on hyvä elää ettei koskaan tulisikaan.

Onneksi ystäväni ovat itseni ohella =D järki-ihmisiä, ja tajuamme kaikki että parisuhde vaatii myös toimiakseen työtä. Ystäville voi siis rauhassa haukkua miestä tarpeen tullen, ilman että tarvitsee pelätä että sieltä tulevat neuvot kehottaisivat vain eroamaan :D

Rauhaisaa kesää sinne päin, kyllä Pori vain on upea kesäkaupunki <3 (missä baarissa tuollainen mielettömän houkutteleva sangria-mainos on?)

Tuo on kyllä tärkeetä että on sellaisia kavereita joille voi tarpeen tullen vähän napista siitä kumppanista. :D

Sangriakannumainos on kotoisin jokirannassa olevalta Barco-ravintolalaivalta. :)

bubbs

Lauantaiyönä baarin jälkeen puolisoa kiukutti, ja sain kuulla kunniani muunmuassa pomotustaipumuksestani, argumentointi tasolla "SUN on aina pakko valita mitä musiikkia me kuunnellaan, IKINÄ ei kelpaa kun mä yritän soittaa jotain, sun musiikkimaku on sitäpaitsi ihan PASKA ja muutenkin HAISTA VITTU". Enimmät kiukut purettuaan annoin vähän palautetta tyhjänpäiväsestä kiukuttelusta, jolloin toinen tuumasi, että välillä pitää purkaa patoutumat ja kenelles hän kiukuttelisi, ellei minulle. Pakko siis varmaan tyynesti ja suosiolla jatkossakin vastaanottaa kiukkupuuskat välillä, niin voidaan olla sitten seesteisiä muun aikaa. Itse ärhentelen lyhyesti ja ytimekkäästi ja tiheästi, mutta lepyn sekunneissa. Kun riitelytavat eroavat toisistaan aika paljon, saadaan suht harvoin mitään isoja kriisejä aikaiseksi (ainakaan enää - alkuvuosina tuli kyllä dramaattisesti eroiltua noin puoleksi päiväksi milloin mistäkin syystä). Kohta 7v takana ja kovasti tarkoitus jatkaa hautaan saakka. :)

just rakentavan kuuloinen riitatilanne! :D

Mä myönnän kyllä olevani joskus samanlaisella tasolla ja tyydyn vaan suoltamaan syytöksiä ja rumia sanoja toiselle.

piukku

mä en siis kestä enää tota kiukuttelua! mun poikaystävä tekee kans lähes päivittäin jostain täysin turhasta: siitä että joutuu menee iltavuoroon, ei jaksais pyöräillä, leipäpala putosi lattialle jne jne. ja nämä ovat tommosia tyhjänpäiväsiä kiukutteluja. en jaksais olla aina se joka joutuu ne ottaan vastaan, kun muille ollaan sitten kiukutellessakin puhelimeen vastattaessa yks helkkarin dalai lama.

Arja

Kaksitoista vuotta yhdessä ja paranee vanhetessaan tämä liitto. Tai pitäskö sanoo niin että akka alkaa tasaantua - vihdoin.

Mä olen täysin parisuhdeihminen.

Mun vieressä pitää olla, kun nukahdan. Se on eka syy, miksi haluan asua (ja elää) jonkun kans. Olen jopa miettinyt, että jos en olisi mieheni kanssa niin voisiko vuokrata sellaisen nukkujan mun viereen.

Toinen pointti on se, että hän käy kaupassa ja meillä on ruokaa. Nimimerkillä entinen lievä syömishäiriöinen.

Ja tasainen kuin pohjanmaa. Minä en :)

Mäkin oon joskus miettinyt et pitäis olla joku unikaverivuokraamo! Tommin asuessa turussa töiden takia sanoin monesti sille, että jos unikavereita vois vuokrata niin sellaisen aina välillä ottaisin sen pois ollessa. :D

nasu86

kohta 9 yhteiseen vuoteen on mahtunut paljon hyvää ja myös karikoiltakaan ei olla vältytty. meidän riitely on enemään sellasta arkipäivästä nitinää ja natinaa erilaisista asioista...ollaan me pari kertaa vuosien aikana otettu yhteenkin. itse kullakin varmasti tulee se toiseen kyllästyminen hetkellisesti, mutta en minä tuota äijäänikään ilman osaisi enää olla <3 ei sen elämän kuulukkaan olla yhtä auvoa! :)

Me taas ei oikein tapella mistää arjen perushommista. Ne riidat tulee sitten vastavähän isommista jutuista. :(

nasu86

no ei mekään varsinaisesti tapella...mä nalkutan ja mussutan yleensä :/

Emmi

Olen ollut ensimmäisessä vakavassa parisuhteessani kohta 1,5 vuotta ja tähänkin matkaan on mahtunut kriiseilyjä. Kaava on yleensä se, että mä suutun ja mökötän tai sanon pahasti ja mies lähtee samantien pois tilanteesta jäähyilemään keskenään. Ei siis myöskään osata riidellä "kunnolla".

Kaikki positiiviset asiat kyllä kumoaa meillä ne negatiiviset, vaikka välillä on harkittu vakavastikin erilleen muuttoa ja eroamista. Sitä on yks jos toinen välillä loppu ja puhki, mutta kun sitä se on jokaisen ihmisen kanssa, niin kuin itsekin samankaltaisesti totesit. Vaikka välillä tuntuu ihan p*rseeltä, niin mulla on myös loppujen lopuksi kultakimpale käsissäni.

Jotta tästä tulisi kauhia romaani, niin astiasta kattilaan: mulla on kovasti samankaltanen kroppa kuin sulla, joten löydän monesti vaatteita sun vinkkien perusteella :D esimerkiksi H&M:n korkeavyötäröiset farkut ja nuo pari postausta sitten esitellyt pilkkuhousut Lindexistä on myös kotiutuneet mun vaatekaappiin. Eli iso iso kiitos inspiroivasta ja ihanasta blogista. Oot ihana!

Toisaalta musta aina tuntuu, että jos olis aina kauheen tasaista niin ehkä osais arvostaa sitä miten "hyvin" menee. Mä kaipaan vähän draamaa ja vuoristorataa ja sitten kun on ollut joku hirvee kriisi niin sen jälkeen tuntuukin taas ihan superilta se yhdessäolo. Hullua, mutta totta. :D

Ja ihanaa kuulla, että mun vaatevinkeistä on ollut iloa! :)

H

Ihanaa kun joku "uskaltaa" puhua näinkin henkilökohtaisista asioista. Tai musta ainakin tuntuu että jos sanon joillekin ihmisille että nyt on "vähän vaikeaa", niin vastaus on että "kyllä se ohi menee, tehän ootte ollu niin kauan yhessä ja ootte muutenki niin täydellinen pari" . Hirmu turhauttavaa tommonen.... Meillä on sama juttu, ei koskaan riidellä mistään, ellei sitten tuu joku _ihan oikeesti_ iso asia. Yksi sellainenkin on ollut, tai ehkä pari. Tämän viiden vuoden aikana siis. Vaikea miettiä niitä plussia ja miinuksiakin..kun niitä plussia on oikeesti ihan kauheesti, enemmän kuin miinuksia. Mutta mites se sellanen TUNNE siitä parisuhteesta, onko se vaan jotain mikä pitäis ohittaa? Toki ei nyt tarvitse jokaisesta pienestä tunteesta pelästyä, mutta ehkä ymmärsit... Mä menettäisin ihan hirveän paljon asioita, jos me erottais..mutta onko sekin joskus vaan välttämätöntä? Mistä sen tietää. Ja miten tälläisen asian, mitä itse on pohtinut päänsä sisällä jo pitkään, niin voi ottaa puheeksi sen toisen kanssa? Äh, ei mitenkään...ei se ymmärtäisi, vaan ajattelisi heti suorilta, että haluan heti erota. Anteeksi tämä avautuminen, tuli vain hyvään saumaan. Kiva tietää että on olemassa niitäkin, ketkä ehkä jotenkin ymmärtää tälläisen olon.

Tää on aivan ihana postaus! Niin aito ja kertoo oikeasta elämästä, ah, tällaisten postausten takia jaksaa lukea blogeja! :)

Minä ja avomieheni ei oikein osata riidellä. Välillä toinen vaan möksähtää, jota seuraa pienoinen mykkäkoulu ja sitten myöhemmin asiasta keskustellaan mahdollisimman järkevästi. Olisi "ihana" joskus päästellä höyryjä ja oikeasti riidellä huutaen, mutta ehkä silloin tulisi sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoita :P

Tällaisia postauksia vaan aina vähän pelottaa kirjoittaa vaikka haluaiskin. Tällaisessa kun ei kerro pelkästään itsestään.

Pulla

On tullut kyllä monesti täälläkin päässä pohdittua, että riittääkö se rakkaus. Se on tärkein, mutta kyllä tunteiden tueksi on toki oltava jotain "järkisyitäkin". Ehkä olennaisin pointti on se, onko toisen kanssa enemmän onnellinen vai onneton. Tai helpottaako vai vaikeuttaako parisuhde elämää. Olisiko mahdollista löytää joku itselle enemmän sopiva kumppani? Henkimaailman hommiahan noi rakastuminen ja seurusteleminen on joka tapauksessa. Itselläni ainakin paha tapa on jonkun kriisivaiheen kohdatessa takertua juuri niihin pikkujuttuihin, joita tietenkin riittää. Mutta kukaan muu ei kestäisi mun temperamenttia tai herkkyyttäni niin kuin tuo yksi. Kukaan muu ei ole yhtä paljon tukena tai herätä niin paljon tunteita. Kriisejä tulee ja menee, ja jos ne ei mee niin sitten on ehkä syytä tehdä jotain radikaalia! Mutta useimmiten avoimuus ja puhuminen auttaa kaikkeen, niin kliseistä kuin se onkin. Tsemppiä, ei oo helppoo olla nainen ku mietitään kaikki pilalle, heheh.

hyviä pointteja kyllä nuo kirjoittamasi. Etenkin tuo enemmän onnellinen vai onneton -kysymys. Näitäpä siis aion pohdiskella itsekseni ja tuon herran kanssa.

nipsuu

Sinä se uskallat aina puhua vähän näistä vaikeammastakin aiheista :).

Meillä tulee kesällä täyteen neljä vuotta, ja kyllä niitä kriisejä riittänyt, ja muuttoja suunniteltu. Suurin ongelma taitaa olla melko erilaiset elämäntilanteet: itsellä on vielä opiskelut kesken kun miehellä on omistusasunto ja vakityö. Ja suuria ongelmia aiheuttaa se, että opiskeluni ovat toisella paikkakunnalla, jonne kuljen miehen kaupungista, vaikka en kyllä yhtää pidä kaupungista. Jännittää jo valmiiksi, miten käy, kun parin vuoden päästä valmistus. Alistunko jäämään epämmieluisaan kaupunkiin, vai uskallanko muuttaa yksin jonnekin muualle, mies kun ei näillä näkymin ainakaan ole töiden takia muutosta kovin innoissaan.

Ja tuo riitelemättömyys on ilmeisesti aika yleinen "ongelma". Mekin riidellään melko harvoin, ja silloinkin se on valitettavasti vain mykkäkoulua ja mököttämistä. Ei sellaisella riitelyllä ilma puhdistu. Toki yleensä mököttämisen jälkeen puhutaan riidan aiheuttajista, mutta saatetaan olla puhumatta 2-3 päivää, niin kunnon riitely olisi ehkä mukavampaa. Varsinkin itsellenikin, koska nyt olen viime aikoina muutaman kerran siirtynyt sohvalle nukkumaan mielenosoitukseksi :D. Mutta kun molemmat ovat niin helvetin kovia jääräpäitä, ettei kumpikaan halua olla se, joka aloittaa sopimisen...

mulla on ongelma, etten osaa edes mököttää!!! Haluisin joskus selkeesti osata näyttää, että nyt v***ttaa, mutta mä oon niin hellyyden kipee, että en mä voi olla vihainen ja mököttää, sillä sitten se olis itseltäkin pois. :D

Mammu

Meidän parisuhde on kestänyt reilut 1,5 vuotta, eikä meilläkään oikein riidellä. Joskus mies saattaa tiuskaista minulle jotain kun on muuten stressaantunut, mutta kun otan neuvosta vaarin ja jätän hänet omat rauhaansa hetkeksi, tulee hän jo kohta luokseni anteeksi pyydellen. Ainoat isommat selkkaukset suhteemme aikana ovat liittyneet lähinnä omaan epävarmuuteni ja semmoiseen turhaan "mutta mitä jos sitten joskus yhyy yhyy" märehtimiseen epävarmoissa elämäntilanteissa, ja kerran kun sanaisen arkkuni ja kyynelkanavani avaan, niin niitä ei sitten meinaa saada suljettua ei sitten millään. Mies onkin useimmiten se osapuoli, joka ottaa lohduttajan roolin. Joskus oikein toivoisinkin, että häneltä tirahtaisi edes pieni kyynel, että minä pääsisin lohduttamaan enkä olisi aina se itkupilli! Nyt minusta tuntuu siltä, että minä olen aina se joka kehittelee mielessään ongelmia ja ylianalysoi kaikkea...

........naiset. ;)

no sama homma täällä, että mä oon se joka märehtii ja murehtii ja ukko on se joka silittää ja lohduttaa ja sanoo, että "no mikä hätä tässä nyt on?". Mut onneks niin, eikä siten että oltais molemmat jotain katastrofiajattelijoita ja märisijöitä. :D

em

Mä olen ihmisen kanssa kenen mielestä kaikki pitää puida aina läpi. Kaikki. Aina. Ja totaalisen halki. Sekin käy välistä raskaaksi... Eipä kyllä jää käsittelemättömiä asioita roikkumaan.

Meillä kyllä huudetaan ja railakkaasti. Tai minä huudan,miehellä on lehmän hermot ja kuuntelee tämmöistä tiuttupäätä. Sitten kun mies ärähtää, niin olenkin ihan hissuksiin. Lusikoiden jakoa on mietitty joskus,mutta alttarille ollaan astumassa elokuussa kaikkien ylä- ja alamäkien jälkeenkin.

musta ei ole kyllä lainkaan huutajaksi. Mutta olen mä vähän kuitenkin oppinut riitelyn taitoja tässä suhteessa, sillä exän kanssa en uskaltanut sanoa lainkaan, jos jokin asia ärsytti tai ahdisti vaan olin aina itse anteeksipyytelemässä. Tässä suhteessa tiedän, että toinen ei mene rikki vaikka sille joskus sanoo, että se on ollut mun mielestä paskiainen.

.hanna.

Meillä on takana reilun kolmen vuoden suhde ja matkalle on mahtunut kaikenlaista. Lusikat on jopa kerran laitettu hetkellisesti jakoon. Emme kuitenkaan eronneet, vaan ratkaisimme sen "ollakko vai eikö olla" -ongelman sillä, että pysyimme yhdessä, mutta muutimme erilleen. Kovin kauaa ei tarvinnut eri osoitteissa asua kun jo tiedettiin, että eroksi asti ei asia etene, halusimme olla yhdessä. Tästä on nyt yli vuosi ja asumme jälleen saman katon alla. Tottakai edelleen mietiskelee lusikoiden jakoon laittamista, mutta tiedän, että ainakin 80% halustani lähteä johtuu asuinpaikkakunnasta, ei miehestä. Oma haluttomuuteni tällä kyseisellä paikkakunnalla asumiseen valitettavan helposti kaatuu mieheni päälle, koska hän on ainut syy täällä pysymiseen ja silloin kaikki pienetkin ärsyttävät asiat miehessä paisuvat isoksi.

mullakin on vähän sitä, että haaveilen maiseman vaihdosta, mutta mies on täällä. Sitten tuleekin toisinaan jonkun konfliktin tuoksinassa ajateltua, että "hitto, mä muutan kauas täältä, ja yksin!"

Ilona

Parisuhteen plussia ja miinuksia on oikein terveellistä välillä miettiä. Tällaisena kohta 30-v saman miehen kanssa olleena (ja edelleen onnellisena tuosta miehestä) annan yhden vinkin, joka ainakin meillä toimii, kun ollaan kanssa huonoja riitelemään. Kirjoittakaa toisillenne kirjeitä. Vaikeat asiat on paljon helpompi kirjoittaa, väärinymmärryksen riski pienenee, kirjoittaessa kun tulee mietittyä enemmän kuin sanoessa ja poispakenemisen mahdollisuutta ei ole:)

Meidän suurimmat kriisit ovat olleet mun omaan kipuiluuni liittyviä, syyllinen omiin ongelmiin on niin mahdottoman helppo löytää tuosta vierestä ;)

Aurinkoista aikaa sinne Poriin!

Hyvä idea nuo kirjeet!

Itselläkin on kyllä välillä käynyt mielessä, että kirjeitse olisi helpompi sanoa kaikki, kun toinen ei olisi keskeyttämässä omaa ajatuksen juoksua. :D

Me olemme se ärsyttävä pariskunta, joka ei koskaan riitele - siis ei koskaan 11 vuoden aikana. Emem ole aina samaa mieltä asioista, ja toki saatan välillä huomauttaa jostain ja näen hänestäkin, että joskus jotkut asiat vähän ärsyttävät, mutta riidaksi tai edes mökötykseksi asti asiat eivät etene.

Kun kaikkien vaiheiden jälkeen aloimme viimein seurustella (vaiheet löytyvät täältä http://lumolifestyle.blogspot.fi/2013/04/8.html), päätin tietoisesti, että tätä ei sitten mokata. Näin vähän aikuisempana voin todeta, että rakkaus kun on myös tahtoasia (tosin ei se tässä liitossa ole onneksi paljoa ponnisteluja vaatinut). Kun tahtoo nähdä ne päivittäin hyvät puolet ja arvostaa toisen parhaita ominaisuuksia, huonot asiat eivät pääse pintaan, jos suhteen perusta on muuten kunnossa.

Luin suhteen alkuaikoina kerran jutun, jossa vanhat pariskunnat kertoivat onnellisen liiton salaisuuksia. Yksi pareista kertoi, että he ovat aina tulleet ovelle vastaan, kun toinen tulee kotiin. Pienellä asialla voi osoittaa toisen olevan odotettu ja arvostettu. Hassu arkinen ohje, mutta toimii! Meillä on vedetty vielä vähän överiksi, syöksymmme usein päätäpahkaa ovelle kun kuulemme toisen tulevan kotiin.

Vastapäisestäkin on kokemusta... tulin aiemmassa suhteessa kotiin kahden viikon työmatkalta. Mies ei noussut television äärestä. En tainnut olla kovin odotettu.

En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka uhkaavat erolla riidellessä, se on aika lailla itse itsensä toteuttava ennustus.

aww, ihana tuo teidän stoori! :)

Nuo pienet asiat on kyllä tosiaan tärkeitä. Meillä niitäkin kyllä onneksi riittää. Mies esimerkiksi peittelee minut lähes joka ilta, kun menen ennen häntä nukkumaan. Se on musta ihana asia. :)

Sande

Meillä on yhteistä taivalta 12 vuotta takana ja ylä- ja alamäkiä jatkuvasti suht nopeallakin tempolla. Eikä mekään osata riidellä, meillä mökötetään, kunnes mä kyllästyn ja nostan ns. kissan pöydälle, että mikä mättää. Erostakin on puhuttu ja kertaalleen jo tehtykin yön pimeinä hetkinä päätös laittaa lusikat jakoon tippa silmässä. Vajaa vuorokausi sitä kesti, kunnes päätettiin vielä yrittää. Lapsiakin on kaksi ja ylläripyllärinä kolmas tulossa, että ei tässä nyt niin vaan edes erota. Joskus olen miettinyt, että jos lapsia ei olisi, niin oltaisko enää edes yhdessä vai onko ne nämä elämän ruuhkavuodet, jotka niitä ongelmia on aiheuttaneet; ei vaan ole aikaa toisilleen tarpeeksi.

sohvI

Olipas ihanan "raaka" postaus, sisälsi paljon elämää<3

7 vuotta on takana miekkoseni kanssa, ja ehkä riitaisin vuosi menossa...IKINÄ.

Ja nimenomaan pikkuasioista.

Kyllä se välillä pistää miettimään.

Pistän tilanteen hurjia elämänmuutoksia sisältäneen vuoden piikkiin, kummallakin on ollut totuttelun vuosi uuteen kaupunkiin plus työ-ja opiskelukuvioihin yms.

Stressitasot on myös aika uusissa sfääreissä!

Ehkä myös ukkokultani on alkanut paremmin ja suoremmin ilmaisemaan itseään, välillä on tuntunut, kuin hällä olis "suodatin" päällä. Mutta kattellaan, kuinka tämä tilanne jatkuu... Miekkoseni on kyllä hieno mies, ja arjessa on paljon hyvää&kivaa.

Mie olen aina ollut sellanen nollasta sataan -tyyppi niin hyvässä kuin pahassa, ukolla on paremmat hermot, eikä se pikkuasioista hätkähdä. Joka onkin oikein hyvä, koska sitten mieki lauhdun :)

Aina ollaan silti tapeltu oikein "kuuluvasti" suhteen alusta asti, jos on jotain painavaa mielessä.

Aina ollaan myös sovittu nätisti.

Useimmiten riidoista päädytään myös hyviin keskusteluihin. Mutta olisi joskus kivempi skipata se älämölö ja ovien paiskonta, ja mennä suoraan siihen hetkeen, kun puhutaan rauhallisesti ja kuunnellaan oikeasti toista.

Mutta ei, ensin tuuletetaan ja sitte puhutaan... :D Ei ne asiat koskaan sillä riitelyllä ole ratkenneet, mutta sen jälkeisillä rauhallisilla keskusteluilla kyllä.

E vain

ei liity mitenkään kaikkien rakkauskertomuksiin (tällä hetkellä inttileskeilen, riidellään toki mekin, kohta kaksi vuotta takana yhteistä taivalta... mutta asiaan) IHANAT KENGÄT<3 saako noita enää mistään... heh..

Maija

Kohta 15 vuotta yhteisiä vuosia takana, ja ollaan kyllä niin hitsauduttu yhteen, että olis vaikea ajatella elämää erillään. Se on kiva tunne, kun tietää toisen ajatukset, ja toinen tietää sun. Tietenkin välillä ärsyttää toisen sanomiset, tekemiset ja kaikki muukin :D, mutta tosiaan plussat hakkaa ne miinukset. Ja mielestäni yks ehdottoman tärkeä seikka on se että ei olla koskaan kuitenkaan oltu mikään paita/peppu-pari, vaan molemmat menee välillä omia menojaan. Näin meillä ainakin rauha säilyy paremmin. Hyvää kesänjatkoa teille!! :)

Emlia

Viiden vuoden jälkeen sain vihdoinkin toisen virallisesti samaan kaupunkiin. Enemmän ja vähemmän oltiin eripuolilla palloa ja kinasteltiin siitä ettei saada olla tarpeeksi yhdessä, vaikka silloin työkuviot vei minne vei. Hetket erillään sai ajattelemaan voiko niin hyvää ollakaan että tätä jaksaisi, mutta ne ihanat yhteiset päivät tai harvat viikot pisti kattomaan pelin loppuun asti, kun kuitenkin tiedettiin ettei eri aikavyöhykkeet olisi meitä aina kiusaamassa.

Onkohan liioiteltua sanoa, että arki on maailman ihaninta saadessani vihdoinkin jakaa sen toisen kanssa kokonaan. En osaa harmistua edes pesemättömistä pyykeistä tai roskapussista eteisessä, sohvalla torkkuva pörröpää on vain niin suloinen että viereen on pakko mennä.

Kerran kyllä yritettiin vähän riidelläkin, mutta se loppui lyhyeen kun tuo purskahti nauruun mun yrittäessä olla kovinkin vihainen.

Ansaitset tästä kirjoituksesta kyllä isot probsit, ihanaa kesää sekä sinulle että Tommille. Love <3

Meillä juuri uunituoreessa blogissa pohdittiin riitelemistä: http://arijalaura.blogspot.fi/

Riiteleminen ei siis ole meidän juttumme, ei vaan viitsitä, haluta eikä oikein osatakaan. Panostamme kaulimen viuhuttamisen sijaan hyvään ja asialliseen keskusteluun. :)

Annie

Mä en ole parisuhteessa (sen toisen osapuolen onneksi varmaan), mutta voin vain kuvitella itseni noihin tilanteisiin. Olen tosi tempperamenttinen, ja jos jo siskoni kanssa ollaan oltu sotatantereella ja heitelty milloin mitäkin toistemme päälle, on helppo uskoa että niin tulee käymään myös tulevan parisuhteen aikana. En ole ylpeä siitä, että riitatilanteissa turvaudun väkivaltaan (lähinnä juuri tuo tavaroiden heittely), ja haluaisinkin sen hallintaan, mutta tiedä sitten olisinko enää oma itseni jos pitäisi jotenkin olla vähemmän tempperamenttinen.

Oma äitini on samanlainen, ja sisareni tosiaan myös. Ja kun pitkään asuttiin kolmestaan naisporukalla opin äidin todella tarkoille tavoille, ja minä oikeasti vedän ne herneet nenään jos astiat ja aterimet on astianpesukoneessa laitettu väärin. Räyään siitä äidin avokille ja tulen räyhäämään omallenikin sitten joskus. Osaan siis aloittaa riidan hyvinkin pienestä, eli meillä olisi varmaan enemmän näitä pieniä riitoja ja sitten joskus sellainen isompi.

Järkyttävää spekulointia tämä tälläinen, että miten sitä mahdollisesti tulee käyttäytymään riitatilanteissa. 8D Toivottavasti ei tule hetkeen tapahtumaan, ja tietysti riippuu siitä toisesta puolestakin että miten hän tulee asioihin ja mun raivokohtauksiini suhtautumaan.

Ihana muuten katsella tuttuja maisemia Porista ja vielä tietääkin mistä suurin osa on. (: Joskus lapsena siellä asuttiin ja aina välillä tulee sielläkin käytyä.

Kuukkeli

Meillä on takana lähes 14-vuotta yhteistä taivalta. Luonteiltamme olemme aivan erilaiset mies on ärhäkkä sanomaan asioista ja toisaalta myös hyvinkin vekkuli ja kujeilija. Minä taas en osaa oikein riidellä enkä sanoa asioista ja muutenkin todella rauhallinen. Menimme naimisiin neljä vuotta sitten ja ensimmäisen avioliittovuoden jälkeen iski pahin kriisi. Kriisissä kieriskeltiin ja molempien ärsyttäviä juttuja puitiin varmaan yli vuoden verran. Minä olin valmis laittamaan lusikat eri osoitteisiin, mutta mies ei halunnut luovuttaa, onneksi. Elämä pyyhkii nyt hyvin, tuiskahdellaan toisillemme, rakastetaan ja hyväksytään toisemme sellaisena kuin olemme.

Itseäni ärsyttää tuo että oma mies ei osaa riidellä kunnolla. Jos miestä ärsyttää jokin, mies hautaa sen sisälleen eikä näytä sitä juuri sillä hetkellä, mutta sitten myöhemmin (joskus paljonkin myöhemmin) kun on isompi riita, mies räväyttää pöytään kaiken mikä sitä on ärsyttänyt aiemmin, ja voidaan puhua niinkin vanhoista kuin vuoden takaisista asioista. Yleensä olen siinä huuli pyöreänä että miten noin vanha juttu edes liittyy riitaan siitä että mies unohti ripustaa pyykit toissapäivänä ja nyt ne haisevat ummehtuneilta?

Riitatilanteissa haluan keskustella, mies taas pitää mykkäkoulua ja lähtee ulos kävelylle, ja takaisin tultuaan on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Meillä on muutamia asioita joista aina valitan (kuten se että miehellä ei ole oikein omia kavereita, vaan hengaa aina minun / minun kavereideni seurassa), ja mies lupaa joka kerta että asiaan tulee muutos, mutta tässä on jo useampi vuosi mennyt eikä mitään ole tapahtunut. Siksi välillä mietityttää olisinko sittenkin onnellisempi yksin tai edes itsenäisemmän miehen kanssa.

En kuitenkaan haluaisi lopettaa suhdetta, koska mieheni on paras ystäväni ja ymmärtää minua ihan eri tasolla kuin kukaan muu. Mutta aina välillä minua jäytää että olisimmeko sittenkin onnellisempia vain ystävinä, koska seksikään ei enää toimi kunnolla - minun on vaikea tuntea intohimoa miestä kohtaan joka ripustautuu minuun.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram