Nyt se kuulkaa taas iski, hillitön stressi tulevasta. Ahdistus siitä, että ei ole mitään suunnitelmia, tavotteita eikä päämääriä. Mun viimeinen töitä tietävä kalenterimerkintä töröttää allakassa 5.9. ja se on sitten taas ihan herran haltuun. Yritän sanoa itselleni, että tähän epävarmuuteenhan ehti jo reilussa vuodessa tottua ja kaikki sujui oikein hyvin ja hommia putkahteli kyllä tasaisesti, mutta jostain syystä tämä 5 kk kokopäivätöitä ja hyvää liksaa pisti pakkaa sen verran sekaisin, että tyhjään hyppääminen hirvittää jälleen.

Olenkin nyt sitten taas viime päivinä A) selannut epätoivoisena työpaikkailmoituksia, B) miettinyt voisinko alkaa opiskelemaan jotain ja C) laskenut kuinka pitkälle säästöni riittävät jos tienestit loppuvat. Kohtaan A) olen todennut, että ois kiva osata muutakin kuin kuvata. Asia B) eli opiskelu on käynyt mielessä lähinnä siksi, että en ole vielä koskaan ennen ollut tilanteessa jossa minulla ei olisi mitään tutkintoa tähtäimessä. Siitä saakka, kun astuin koulutielle vuonna 1988, on minulla ollut jotain opintoja kesken tai tähtäimessä aina menneeseen kevääseen saakka. Tuntuu, että kehitykseni pysähtyy, jos en opiskele. Mutta sitten taas toisaalta en kyllä enää jaksaisi mitään kovin pitkäjänteisiä opintoja. Ennemminkin mielessä pyörii erilaiset lyhytkurssit asioista jotka tukisivat jo olemassa olevaa osaamistani.

Ja mitä tuohon kohtaan C) eli rahaan tulee, niin iloitsen siitä, että tämän sijaisuuspätkän ansiosta olen saanut koottua puskuria muutamaksi kuukaudeksi. Ja minä kun jo niin ehdin herkutella ajatuksella, että käyttäisin rahat vaikka reissaamiseen ja saisin vihdoin hankittua yhden kaipaamani objektiivin, mutta mitä enemmän on paniikki nostanut päätään, sitä varmempi olen ollut, että joudun käyttämään kasaan saamani säästöt kaikkeen tylsään ja arkiseen kuten vuokraan ja lainanlyhennyksiin.

Mistä sitä ihminen aina saa kehitettyä itselleen ahdistuksen ja stressin? Siis juurihan minä viime talvena olin oikein tyytyväinen vapaaseen, epävarmaan ja yllätykselliseen elämääni. Epäilen, että tulen pitämään siitä taas pian kovastikin, mutta jotain pieniä merkkejä toimeentulosta ja jonkinlaisia tavoitteiden poikasia se kyllä vaatii. Mutta mistä mulle tavoitteita ja elämän pieniä maaliviivoja? Mä haluaisin löytää jonkin jutun mistä innostua ja missä kokea onnistumisen tunteita, mutta mä en yhtään tiedä mitä se vois olla. On vaan olo, että jokin innostuksen ja ilon liekki tarttis saada sytytettyä valaisemaan omaa arkea.  Se on näitä first world problemseja kun kaikki on ihan hyvin, mutta silti jotain puuttuu.

Näillä sekavilla ajatuksilla on hyvä palata pienen tauon jälkeen tänne blogiin. Toivottavasti ruudun sillekin puolelle joku palaa. Jos teitä siellä on, niin kertokaa mulle millaisia tavoitteita teillä on tällä hetkellä? Mitä kohti te ponnistelette?


Kommentit (12)

Veera
Liittynyt2.9.2015

No visuaalisella alallahan mä valokuvaajana jo olenkin. Kivaahan tuollainen stailistin työ varmaan olisi, mutta kyllä mä itse tunnen paikkani olevan ennemmin siellä kameran takana kuin kuvausjärjestelyjä tekemässä ja stailaamassa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Johanna

No mutta step out of the box! Oisko nyt tilanne kokeilla omia mukavuusrajoja ja lähteä ihan toiseen suuntaan pysyen kuitenkin samalla alalla? Tiiä mitä se tuo tullessaan!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Juu toki sieltä boksista kannattaa koittaa astua ulos, mutta ei nyt kuitenkaan tuohon suuntaan. Tuohon edellä linkattuun työhön haetaan käsistään kätevää askartelijaa ja tuunajaa = ei minä. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Eiko

Itselläni on lokakuusta eteenpäin vain 16 työtuntia viikossa. Sinällään hyvä, koska viimein kaikkien toivomieni vuosien jälkeen olen alkanut kirjoittaa kirjaa. Eli aion käyttää vapaa-aikani siihen, koska normityöläisen arjessa kirjoituspuuha ei aina kuitenkaan täysin toimi.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mahtavaa! Tota mä just tarkoitan, että kun olis joku intohimo, jokin asia johon oikeasti haluaa aikaansa käyttää.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Tunnen tuon ahdistuksen, mutta silti omalle kohdalle ei onneksi vielä ole näin käynyt. Poikakaveri jäi työttömäksi ja yhden ihmisen tulojen varassa (jotka ei nekään suuret ole) eläminen jännitti ja pelotti mua pitkään, mutta hyvin tässä on selvitty. Itselläni on tällä hetkellä tähtäimessä Markkinointiassistentin koulutus oppisopimuksen alaisena, joka tuntuu ikävä kyllä vaan junnaavan paikallaan. Pitäisi alkaa lopputyötä väsäillä, mutta puolet siihen tarvittavista kursseista on vasta tulevana syksynä ja soppari loppuu vuodenvaihteessa. Kiire siis tulee, vaikka työn pitäisi olla laaja. Inhoan tehdä asiat puolivillaisesti, mutta tässä täytyy näköjään joustaa :) Oon suhteellisen hyvin oppinut relaamaan rahan ja töiden/opiskelujen kanssa, mutta silti mut valtaa samalla tavalla tälläinen ahdistus aina välillä. Ehkä se kuuluu jokaisen käydä joskus nämäkin tunteet lävitse jotta tietää todella mikä on elämässä tärkeää ja mitä haluaa.

Tsemppiä sinne ja oon aika samaa mieltä, tuo työnkuva ei välttämättä ole sua varten ;D

hanna
www.hannamariav.com

Veera
Liittynyt2.9.2015

Itsekin opin tuossa viimeisen 1,5 vuoden aikana aika rennoksi raha-asioiden suhteen ja opin sietämään epävarmuutta. En vaan tajua miksi se paniikki nyt iskee taas!

Kuulostaa hyvältä toi sun oppisopimus, se on ainakin itselleni ollut tosi hyvä tapa suorittaa tutkintoja. Tsemppiä loppurutistuksiin!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Mä jollain tavalla unelmoin juuri tuollaisesta elämäntilanteesta. Olen alalla jossa työpaikka ja toimeentulo on turvattu varmasti eläkepäiviin saakka. No sekös turhauttaa. Tätähän mä juuri halusin, mutta entäs nyt sitten? Tällä koulutuksella en voi enää juurikaan enempää edetä nykyisellä alalla. Kuulun myös niihin jotka kaipaavat jatkuvasti jotain uutta projektia ja päämäärää. Sen lisäksi en panisi pahakseni lisää vapaa-aikaa (vaikka tulotaso tippuisikin) ja mahdollisuutta suunnitella arkea ja töitänsä vähän joustavammin.

Että terve, täällä(kin?) yksi kolmekymppinen akka jolla ei vielä ole hajuakaan mitä/miten haluaa isona tehdä.

Veera
Liittynyt2.9.2015

se on kyllä jännä miten sitä ihminen saa revittyä ahdistuksen jostain oli tilanne sitten mikä hyvänsä. Itsellä oli kans, silloin kun oli vielä vakityö, ahdistus siitä, että mitä jos tää on tätä samaa hamaan loppuun saakka. Ja sit kun osoittautui et ei oo, niin sitten ahisti taas. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Veera
Liittynyt2.9.2015

niinhän ne viisammaat on aina sanoneet. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram