Luin Pupulandia-blogista, että tänään vietetään epäonnistumisen päivää. En yleensä juurikaan noteeraa näitä milloin millekin aiheelle keksittyjä merkkipäiviä, mutta tämä aihe sai kyllä paljon ajatuksia mylläämään pääkopassa.

Epäonnistumisen päivälle omistetuilla nettisivuilla monet tunnetut henkilöt kertovat tarinoita omista epäonnistumisistaan ja suhteestaan mokaamiseen. Sivuita löytyy myös manifesti, jost tässä lyhyt ja mielestäni todella loistava pätkä:

Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppimiskokemus ja sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistumisen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa omaa elämäänsä ja yhteistä maailmaamme. Eikä epäonnistumisen saa missään nimessä antaa viedä tarmoa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen.

Itsensä haastaminen ja omien haaveiden tavoittelu johtaa auttamatta aika ajoin epäonnistumiseen.

Aihe on itselleni sillä tavalla erityisen läheinen, että olen kärsinyt nuoruudesta saakka todella pahasta epäonnistumisen pelosta. Pelko on ollut ajoittain jopa lamauttavaa ja se on vaikeuttanut niin opiskeluja kuin työtänikin.

Esimerkkejä epäonnistumisen pelon aiheuttamasta lamaannuksesta on vaikkapa lukio- ja opiskeluaikoinani toisinaan esiintyneet täydelliset jäätymiset tenteissä.

Minulle kävi useita kertoja niin, että pelkäsin tentissä mokaamista niin paljon, että en pystynyt puristamaan paperille sanaakaan. Istuin tunnin ja joskus toisenkin tuijottaen koepaperia kauhusta jäykkänä nieleskellen itkua saamatta sanaakaan paperille.

Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi tiennyt aiheesta mitään, vaan siitä, että pelkäsin ulosantini asiasta olevan niin surkeaa, ettei sitä voisi pistää paperille kuolematta häpeästä.

Minä jotenkin ajattelin, että tekstini tulisi olla heti ensimmäisestä lauseesta alkaen täydellistä ja koska se ei sitä mielestäni ollut, en voinut kirjoittaa mitään.

Tuon itsekritiikin ja mokien pelon vuoksi esimerkiksi AMK:n opinnäytetyöni ei valmistunut todellakaan suunnittellussa aikataulussa. Minun piti toden teolla ottaa etäisyyttä koko asiaan ja anoa opiskeluille jatkoaikaa ennen kuin pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että vähempikin kuin täydellinen riittää.

Sain törmätä samaan lamauttavaan mokaamisen pelkoon jälleen valokuvauksen opinnoissani muutamia vuosia sitten. Aloin ottamaan tehtävien ohjeitukset niin kirjaimellisesti, että tunsin musertuvani koulutöiden edessä. Päässäni pyöri vain, että "mä en pysty tähän, mä en osaa, koulussa tulee haukkuja, kaikkien muiden kuvat on parempia.. " jne.

Homma meni siihen pisteeseen, että taas piti sitä itseluottamusta kerätä jonkin aikaa ja suoritin näytöt vasta muuta ryhmääni myöhemmin.

Näitä kokemuksia ja kauhuntunteita vuosien aikana analysoidessani olen tullut siihen tulokseen, että pelkään mokaamista lähinnä itselleni tärkeissä asioissa ja aiheissa. Minä itse olen pahin kriitikkoni ja samalla viholliseni. Kukaan muu tuskin pystyy minua niin paljon kritiikillään satuttamaan kuin minä itse.

Mietin, että olenko alkanut pelkäämään epäonnistumista sen takia, että en ole vielä toistaiseksi elämässäni joutunut rypemään hirvittävissä mokailun jälkeisissä tiloissa. En yritä sanoa onnistuneeni kaikessa mitä olen tehnyt, mutta en toisaalta muista mitään todella isoa ja tärkeää ihan täysillä ryssineenikään. Tai olen vaan ollut aina niin tyhmä etten ole aina edes tajunnut koska on mennyt ihan penkin alle. :D

Tietenkin nuo opintojen venymiset voisi ajatella jonkinlaisena epäonnistumisena, mutta loppupeleissä niidenkin kanssa on käynyt todella hyvin. Kaiken olen jostain selkärangasta revityllä sisulla sitten runtannut loppuun saakka vaikka ensin kauhu epäonnistumisesta olisikin minun työskentelyäni tärvellyt.

Random-kuvituksena kesällä kuvaamiani otoksia Tallinnan KUMUsta.

Silloin kun olen omasta mielestäni epäonnistunut, on vierelläni onneksi aina ollut sellaisia ihmisiä joiden avulla ne kaatumisetkin ovat kääntyneet parhain päin. Kyyneleet ja räät on pyyhitty rakkaiden ihmisten kaulukseen ja heidän kannustamanaan on menneet unohdettu.

Sellaista itsensä nolaamista, jonka voi tietenkin mokaamiseksi laskea, mulle sattuu ihan vähän väliä, mutta iistä häpeän tunteista olen oppinut jo ajattelemaan, että "hävettää, olen siis olemassa". :D

Se mitä yritän tässä sanoa, on se, että pahinta ei varmastikaan ole itse epäonnistuminen vaan sen pelkääminen. Sen pelon takia voi jäädä paljon asioita tekemättä ja kokematta ja siihen kauhun tunteeseen voi sairastua.

Olisi myös muistettava se että muut eivät edes kiinnitä huomiota asioihin joita itse pitää epäonnistumisena. Haasteita kohti pitäisi siis mennä innolla ja rohkeana ja olla liikoja murehtimatta sitä mahdollisuutta että mokaa.

Mietitäänpä nimittäin kaikki ihan pienen hetken ajan, että kuka on se ihminen jonka epäonnistumiset sinä muistat kaikista parhaiten?

Niinpä.. minä ainakin muistan lähinnä omat mokani. Ja niin se on kuulkaa ihan jokaisella muullakin. Tämä on asia jonka haluaisin upottaa omaan kallooni. Ja sen, että aina on parempi tehdä ja yrittää kuin jättää virheiden    pelossa kokonaan kokeilematta.

Mitä ajatuksia epäonnistuminen sinussa herättää? Pelkäätkö niin kuin minä?

Kommentit (13)

ellenelle

Epäonnistumisen pelko on kyllä väähn liiankin tuttua minulle. Mulla oli muutama vuosi sitten vähän syömishäiriön oireita (ok- sanotaan suoraan: bulimia) kun stressasin yliopistoa niin paljon ja pelkäsin epäonnistumista aivan liikaa. Vieläkin tuppaa välillä ajatukset menemään överiksi ja aina silloin kun lataan itse itselleni ihan tuhottomasti paineita ja manaan itseni epäonnistumaan jo ennenkuin edes olen aloittanut.

Vaikein asia oppia on ollut se, että itselleen pitää olla armollinen. Kaikki mitä itse pitää katastrofeina ei todellakaan näytä niiltä muiden silmissä. Muidenkaan kohdalla ole yhtä kriittinen kuin olen liian usein itseni kanssa. Oppia ikä kaikki ja toivon tosiaan, että opin tämän armollisuuden paremmin vielä joskus.

toi itselleen armollisuuden opettelu on täällä kans työn alla. Jospa sitä sitten joskus isona osais vähän lempeemmin itseään kohdella. Tsemppiä siihen hommaan meille molemmille! :)

Miumi

Pelkään paljon esim. opinnäytetöitä, yritän jo toista kertaa suoriutua kandin opinnoista. En uskalla edes ajatella gradua. Tenteistä olen vielä suoriutunut ihan hyvin, niissä tilanteissa en pelkää jostain syystä. Pelkään mokaamista ystävien kesken, töissä, parisuhteessa, joka paikassa. Pekka Himasen sanoin pyrin moitteettoman oleskelun tilaan. Etten sano tai tee mitään outoa ja suoriudun tilanteista sulavasti.

Mokaamisen pelko aiheuttaa ikäviä ahdistuksenhallintamenetelmiä, kuten ahmimista, pakonomaista shoppailua, viiltelyä. Pitäisi varmaan mennä takaisin terapiaan...

mulla toi mokaamisen pelko ei onneksi ulotu ihmissuhteisiin. Se on enimmäkseen työ- ja opiskeluympäristöihin liittyvä juttu. Mutta aiheuttaa kyllä suuresti ahdistusta. Ja mullakin ainakin syömishommat liittyy ahdistukseen ja turhautumiseen, eli tunnesyöppö täälläkin. :P

Kiitos tekstistä ja sen viestistä! Itse tasoittelen juuri päänsisäistä myrskyä erään erittäin väärän valintani suhteen. Todellinen emämunaus jota moni nokkii riemuissaan.

Mutta oppia olen nyt ammentanut kauhalla, ja haaskalinnut lopettavat kyllä kun raadosta on enää luut jäljellä. No, oliko tuo nyt kovin lohdullinen ajatus...

Kyllä, olen erittäin vahvasti olemassa. Ähäkutti.

Upeat kuvat tässä jutussa - tukevat tekstiä ja ruokkivat ajatuksia.

Mahtavaa Veera, että rohkenit tarttua aiheeseen! Olen täysin samaa mieltä siinä, että epäonnistumista paljon pahempaa ja lamauttavampaa on nimenomaan se epäonnistumisen pelko, joka tosiaan aiheuttaa usein sen, että ei uskalla tehdä yhtään mitään. Olen itse keräillyt joitakin päätöksiä ja muutoksia varten elämässä rohkeutta useiden vuosienkin ajan ennen kuin ole uskaltanut heittäytyä. Vaikka kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee ja toivoo, niin en jälkikäteen muuttaisi mitään, koska kaikki nuo epäonnistumiset ja onnistumiset tekevät minuta juuri minut. :)

joo toi on kyllä totta, että en mäkään osais lähteä mitään menneessä muuttamaan vaikka se olis mahdollistakin. Enhän mä voi lainkaan tietää miten asiat olis menneet jos en vaikka oliskaan tehnyt oipintoja pitkän kaavan kautta epävarmuuteni vuoksi. Eli jaan kanssasi tuon "kaikki menneet tekevät minusta minut" -ajatuksen.

Soffe

Ehdottomasti pelkään! :D Eniten pelkään tilanteita joissa pitää esiintyä ihmisjoukolle. Meillä täällä amk:ssa ei olekaan kuin esityksiä esityksen perään, joten kai minun on tulevina vuosina vain pakko oppia elämään tämän mokaamisen pelkoni kanssa. :D Ja tästä on loistava esimerkki edellisestä esityksestä jossa kaverini esitti. En huomannut hänen jännitystään esityksestä, hän sanoi asiansa kunnolla. Ainut asia mistä sen huomasin (eikä kukaan muu varmasti huomannut, mutta itse katsoin tarkoituksella) oli kun hän siirsi pöydällä papereita ja paperit tärisivät. :D Kukaan muu ei huomannut mitään jännitykseen viittaavaakaan.

Pelkään ryhmätöitäkin, mitä myös meillä on koulussa hirveästi. :D Mutta olen jo alkanut päästä siitä pelosta, koska meillä on ryhmätöitä viikoittain.

Pitää vain opetella olemaan rennommin! :D Helpommin sanottu kuin tehty.

pitäis vaan koittaa muistaa se, että hyvin suurella todennäköisyydellä ne toisetkin jännittää niitä esiintymisiä ainakin jossain määrin. Joten kukaan tuskin ihan hirveen pahalla katsoo vaikka vähän tärisyttäisikin. :)

Hei Veera! Blogissani on Sinulle tunnustus:)

Tämäkin kirjoitus on yksi syistä, miksi haluan nostaa blogisi tunnustuksen arvoiseksi. Ajattelevaa ja avautuvaa.

Itse olen alkanut suhtautua pettymyksiin omalla kohdallani viilipyttymäisesti, mutta läheisten kohdalla ne satuttavat. Toivoo sitä tietenkin kaiken menevän sujuvasti ja ilman kamalaa stressiä.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram