Päähän sattui ja laiskotti, mutta ei auttanut, vaan kiskoin trikoot jalkaan, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin salille. Tänään oli vuorossa Lastaamon starttikurssia, josta edellisessä jo postauksessa mainitsinkin. Mutta niin se vaan itsensä pakottaminen toimi ja tunnin jälkeen kotiin palasi mimmi, joka oli todella iloinen, että tuli taas mentyä ja tehtyä. Päivän lemppariliikkeeksi osoittautui pystypunnerrus. Kauhuntunteita tai oikeastaan ennemminkin huvitusta puolestaan aiheutti leuanvetoihin joskus tähtäävät harjoitukset. Ei voi olla mahdollista, että ikinä milloinkaan pystyisin vetämään yhtäkään leukaa tämän 90 kiloisen ruhoni kanssa. Mutta se on kuulema pitkälti tekniikkalaji ja asia on mahdollista oppia, kun vaan ahkerasti harjoittelee. Lähtötaso on itselläni siis pyöreä nolla ja leuanvetoharjoittelu aloitettiin etsiskelemällä lapaluita lähentäviä lihaksia pienen pienillä liikkeillä tangossa roikkuen. Seuraava askel on sitten negatiivinen leuanveto, eli hallittu laskeutuminen sieltä tangon päältä. Huhhuh, ei oo meitsin heiniä kyllä nää jutut. :D Mikäli leuanveto tuntuisi itseäsi kiinnostavalta haasteelta, niin esimerkiksi tästä Huippukuntoon.fi -sivuston artikkelista löytyy vinkkejä harjoittelun aloittamiseen. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

trikoot-Adidas/pusero-Reebok

Mä yritän olla vertaamatta itseäni kanssatreenajiin ja koitan olla miettimättä sitä kuinka onnettomia painoja mä mielestäni nostelen vaikkapa punttikoulussa, mutta toisaalta mulle on hirveän tärkeää tsemppiä se, jos huomaan, että en ole porukan heikoin lenkki. Tämä "kunhan en vaan ole viimeinen" -ajatus on ollut päässäni oikeastaan aina. Muistan jo ala-asteella kuinka helpottavaa oli, jos en jäänytkään hiihtokisoissa viimeiseksi, vaan päihitin edes yhden luokkatoverin. Minulle toiseksiviimeiseksi yltäminen oli melkoinen voitto. Koitan siis tulla ryhmätreeneissä löytää edes jonkin asian jossa huomaan että en ollut kaikista rapakuntoisin ja jaksamattomin. Tämä vertaaminen kuulostaa ehkä tylyltä, mutta kyseessä ei ole se, että dissaisin päässäni jotakuta toista, vaan siitä, että iloitsen siitä, että jaksoin jotakin joka olisi voinut mennä vielä huonomminkin. En siis mieti, että "hähhää, toi Mirjapa ei jaksakaan noita pystypunnerruksia samalla tangolla kuin mä", vaan ajattelen, että "huh, kaikki muutkaan ei ole täällä huippukuntoisia, mä pärjään tässä joukossa ihan siinä missä muutkin".  Toki suurin vertailu kohdistuu ihan vaan itseeni ja omiin suorituksiin. Se tunne on aivan huikea, kun tajuaa jaksaneensa tehdä jotakin mistä ei uskaltanut puoli vuotta sitten edes haaveilla. Mietinkin nyt, että uskaltaisiko sitä asettaa itselleen punttikoulussa jonkin kilotavoitteen jouluun mennessä, vai tuoko se sitten vain epäonnistumisen tunteen, jos tavoite ei toteudu. Kun sen onnistumisen tunteen saa kuitenkin jokaisesta lisäkilosta, jonka sinne tangon päähän saa lisättyä. Hmm.. onko tavoitteet kannustavia vai pelottavia? Kas siinä pulma. Mites siellä, tunnustautuuko kukaan muun "kunhan en olisi viimeinen" -ajatuksen vaalijaksi?

Kommentit (3)

En kuulu tällä saralla tuohon samaan ajattelumaailmaan sillä yleensä se olen minä (pienen ja pullean ruhoni kanssa) joka jaksaa kaikista kauiten ja isoimmilla painoilla meidän porukassa. Mulle sen sijaan tulee sellainen että 'kattookohan kaikki miten tuo pullukka oikeen muka voi jaksaa noin paljon ja miten hemmetti se hyppää noin korkealle' ja tämä nimen omaan kääntyy negatiiviseksi mun päässä, sillä 'eihän kukaan pullukka voi oikeasti jaksaa samalla tavalla tai paremmin kun normaalipainoiset'. En tiedä mistä tää tulee ja se on perseestä. Täytyy varmaan lähtee ammattiauttajan puheille. (facepalm).

carusca

Mä ajattelen ihan samalla tavalla. Tai ehkä enemminkin vertaan itteäni koko tunnin johonkuhun satunnaiseen vieressä jumppaavaan tyyliin: "mä kyykkään vielä, mutta tuo pitää jo tauon, jes!" ja "ai perhana, mä en jaksa näitä vatsoja, mut toi vaan tekee ja tekee". Onhan se vähän tyhmää, varsinkin kun se toinen tyyppi on tosiaan ihan random. Mutta jotenkin tämmöinen ajattelu auttaa mua samalla hahmottamaan omaa kuntoani, kun vertaa vähän muihin. Jos kyse olis jostain muusta kuin ryhmäliikunnasta, siis jostain missä jokainen tekee omalla vuorollaan, niin viimeisenä olemisella tai ei-olemisella olis huomattavasti isompi merkitys. (Ja koulussa sillä vasta merkitystä olikin!)

Oxalis

Käsi nousee pystyyn täälläkin... kyllä se vaan lohduttaa jos ei ihan joka jutussa oo viimenen :) Ekat toiminnalliset voimareenit on nyt takana, kiva ryhmä, ohjaajat ja sopivan maltilla alkoi tekniikkaa mietiskellen. Vedin jopa elämäni ensimmäiset leuat (monikossa!!!), kuminauha-avusteisesti tietty, mutta oli se silti niin siisti fiilis! :D Taidanpa hankkia kotiinkin tangon ja kumpparin, ehkä vielä joskus menis ilman avustusta. Nyt kyllä tuntuu koko kropassa, mutta hymy huulilla siitä huolimatta. Kamalasti jännitti mennä! Kiitos tosta leuanvetolinkistä, jospa se auttas vielä tavoitteessa eteenpäin! Ei todella ole mitään helppoo kauraa 90+ kiloisen naisen elämä tangolla, maan vetovoima tuntuu paljon kovemmalta kun oma :D

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram