Missä kohtaa se käännös yhtäkkiä tapahtuu? Se kun edessä avoinna olevat kaikki maailman ovet alkavatkin tuntua täysin ohitetuilta ja taaksejääneiltä mahdollisuuksilta. Kun sosiaalinen, avoin ja innostunut tyttö tajuaakin olevansa enää stressaantunut, alati väsynyt ja sohvalle erakoituva möykky, joka on täysin unohtanut pitää huolta tärkeimmästään eli itsestään.

En pysty sanomaan mitään päivämäärää, en kuukautta tai edes vuotta koska ne kuvissa iloisina tuikkineet silmät vaihtuivat näihin nykyään aamulla vessanpeilistä sameina ja vakavina takaisin tuijottaviin, mutta jossain siellä kaiken sairastamisen lomassa ja opintojen vaihtuessa aikuisten työelämäksi se kai tapahtui.

En minä opintojakaan onnistunut mitenkään kepein mielin suorittamaan. Päinvastoin. Minä olen juuri se tyttö, joka aloitettuaan opiskelemaan ahneena toista tutkintoa ennen kuin ensimmäinenkään oli läpi koluttu soitti 25 vuotiaana itkusta täristen ja räkää tursuten matikan kokeen jälkeen isälle ja äidille varmana siitä, että on maailman suurin katastrofi, kun tentti meni huonosti koska olin ollut sairaalareissujen vuoksi poissa tunneilta.

Näin jälkeen päin ajateltuna en kyllä keksi mitä hirveää olisi muka voinut tapahtua, jos olisi tentin reputtanut, mutta jostain syystä se tuntui jälleen kerran yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Ja kuten kymmeniä kertoja muulloinkin elämässäni, paniikkini oli täysin turhaa. Taisin saada tentistä kakkosen, eli ei hiponut edes rimaa. Jostain se järjetön epäonnistumisen pelko vaan aina nostaa päätään.

Opiskeluaikana se oli aina kuitenkin vaan oma elämäni jonka aina kuvittelin pilaavani, kun en mielestäni suoriutunut milloin mistäkin omasta mielestäni riittävän hyvin. Oikein paskana päivänä saattoi vetää peiton korviin ja skipata koulutunnit ja mennä illalla parantamaan oloaan kavereiden seuraan.

 Työelämään siirryttyäni olen kuitenkin kasvattanut suorittamisen paineet sisälläni aivan valtaviin mittasuhteisiin. Tunnen, että koko ajan pitäisi olla tuottavampi, parempi ja menestyvämpi kuin ikinä pystyn olemaan. En uskalla antaa itselleni lupaa oikein edes sairastaa, sillä tunnen olevani kamala petturi jos minun vuokseni jouduttaisiin perumaan tai siirtämään jotain työrintamalla jo sovittua.

Tun pettymyksen tuottamisen pelon vuoksi olen vuosien saatossa tehnyt töitä vasemmalla kädellä oikean ollessa paketissa, olen noussut sairasvuoteeltani töihinsuolistotulehduksen rippeissä, olen itkenyt kipujani viikonloppuisin ja nukkunut kellon ympäri vapaapäiväni, hakenut lääkäriltä kipu- ja kortisonipiikkejä voidakseni hoitaa velvollisuuteni ja samalla kieltäytynyt tarjotuista sairaslomapäivistä.

Ja kaiken tuon keskellä loppujen lopuksi olen kuitenkin ollut ihan suunnattoman helpottunut esimerkiksi silloin kun minulle suunniteltu tähystysleikkaus muuttuikin avoleikkaukseksi ja muutos pakotti lepäämään muutaman päivän sijaan viikkoja. Ei tarvinnut puntaroida, että jaksaisiko jonkin tropin avulla tehdä duuninsa, vaan totuus oli, että oli pakko ottaa rauhallisesti.

Viime aikoina olen vihdoin alkanut ymmärtämään, että en löydä onnea enkä saavuta itseni hyväksyntää varomalla aina, etten vain aiheuttaisi harmia kenellekään toiselle. Olisi melkoisen tärkeä pistää joskus merkille myös se, että aiheuttaa käyttäytymisellään harmia ja vahinkoa itselleen. Ei voi myöskään olla oikein, että kuvittelee, että ainoa oikeus lepoon on silloin jos on pää kainalossa ja lepositein kahlittu sairaalasänkyyn.

On hirvittävää huomata ajaneensa itsensä niin piippuun, että elämä tuntuu pelkältä stressiltä ja väsymykseltä. On lohdutonta ratketa itkemään keittiön lattialle, kun väsymyksen viimeisen niitin lyö sellainen arkinen tosiasia, ettei kaapista löydy leipää.  On noidankehän vahvistamista, kun kerta toisensa jälkeen kieltäytyy näkemästä ystäviään, koska on liian väsynyt, tai edelleen töissä vaikka ei todellakaan olisi pakko. Ja on typerää pyörittää päässään mantrana jotain kauheaa to do -listaa, sillä toisinaan olisi hyvä olla vaikkapa ajattelematta yhtään mitään.

Olen nyt alkanut varovaisesti hieman muuttamaan asioita. Olen ottanut epäterveen työorientoitumiseni puheeksi työpaikalla ja olemme tehneet sen vuoksi tiettyjä sopimuksia kuten esim. sen, että minun on kiellettyä vaihtaa jo kerran sovittuja vapaapäiviäni sen vuoksi, että pystyisin ottamaan vastaan jonkin tarjotun työkeikan (ja siten taas kerran olemaan muka hyvä, aikaansaava ja suorittava ihminen). On siis väkisin pistettävä itsensä toisinaan työn edelle.

Yritän siis pikku hiljaa löytää terveempää suhtautumista työntekoon. Eli sellaista, että hommat hoidetaan just niin hyvin kuin kuuluukin, mutta itseään ei pidä sen vuoksi rikkoa. Mun pitäisi ymmärtää, että maailma pyörii ihan hyvin vaikken minä joka ikinen minuutti miettisikään velvollisuuksiani. Ja mä olen arvokas ihminen vaikken joka ikinen sekunti olisikaan aikaansaava suorittaja.

Olen todella iloinen siitä, että olen onnistunut edes hieman taas aloittamaan liikkumista salitreenailun myötä. Sille olisi vaan vieläkin löydettävä lisää aikaa. Mutta yritän nyt olla mollaamatta itseäni siitä, että "no niin, et ole onnistunut treenaamaan kolmesti viikossa, niin kuin pitäisi!", vaan yritän iloita kuinka iso juttu on esimerkiksi se, että nyt parin sairasviikoni (tappavan tuntoinen allergia + selkäongelmat) olen jopa huomannut ikävöiväni salille. Se on hieno muutos parempaan!

Olen myöskin ottanut hirvittävän väsymykseni, ainaisen alakuloni ja monet muut oloa huonoksi puskevat oireeni puheeksi lääkärin kanssa ja sen vuoksi viime vuonna lääkäriepäselvyyksien vuoksi kesken jääneitä mahdollisten kilpirauhasongelmien selvittämistä jatketaan. Ehkä mä en oikeasti ole väsynyt ja sumussa kulkeva väkisin suorittaja, vaan ehkä mä olen oikeasti sairas.

Niin synkältä kuin tämä kirjoitus ehkä kuulostaakin, niin tämä on silti mun yritykseni tsempata itseäni. Asiat ei oikeasti ole niin kamalia kuin ne silloin unettomana sängyssä pyöriessä tuntuvat. Ja itseään ei pidä leimata luuseriksi, kun ei elämä aina tunnu kulkevan höyryjunan lailla kohti uusia saavutuksia.

Koska kesä on ihanaa valon ja jäätelön aikaa, julistankin tämän kesän ilon, energian ja itseä kohtaan suunnattujen vaatimusten hölläämisen kesäksi. Mä aloitan se heti just nyt ja ainaisen "mitä kaikkea en tänäänkään saanut aikaiseksi" -listan sijaan pyöräytänkin mielessäni, "mitä kaikkea sain tänään aikaiseksi" -listan ja muistutan itseäni siitä kuinka moni ihminen rakastaa minua täysin siitä riippumatta mitä kaikkea ehdin ja jaksan suorittaa ja menestynkö työssäni tms.

Muistutan itseäni ja samalla kaikkia muitakin. Tää elämä on sun. Eikä kaikki ovet ole suinkaan sulkeutuneet. Kun oppii kuuntelemaan itseään, pystyy varmasti vaikka mihin.

Voi kuinka mieli keveneekään kun antaa näppäimistön laulaa. Mä vedän nyt lisää lääkettä nassuun, jatkan karmeaa niistämistä ja parannan siitepölyjen runtelemaa oloani kesän ekalla pallojätskillä.

Kommenttiboksi on avoinna avautumiselle. Se helpottaa. Myös vertaistukea otetaan vastaan.

Kommentit (31)

Vierailija

Pelottavaa, miten täysin, siis TÄYSIN tämä juttu osui nappiin mun tämänhetkisen tilanteen ja ajatusten kanssa. Ei muuta kuin että voimaa, sisko ja ollaan oikeasti vähemmän reippaita jatkossa.

Lähtökohtaisesti tilanne on nyt se, että on syytä alkaa elää parasta kesää tähän mennessä. Malja pallojätskille ja kiitos tästä postauksesta! :)

Täälläkin jo 22-vuotiaana opetellaan olemaan itselle armollisempi. Maailma ei kaadu, vaikka viimeisen kandiin kuuluvan kurssin palauttaa vasta syksyllä ja ottaa tutkinnon ulos silloin. Tämä siksi, että kevään tiukan opiskelun jälkeen olo oli niin puhki, että enää ei kyennyt, vaikka suorittaja minäni yritti väkisin painostaa tekemään vielä sen ja liikuttamaan minua lähemmäs katkeamispistettä. Tarvittiin kaksi läheistä ihmistä vakuuttamaan minut, että kurssin lykkääminen ja tutkinnon lykkääminen ei haittaa. Kun ei se haittaakaan, jatkan suoraan maisteriin ja kandin tutkinnolla en tee mitään. Koin vain itseni huonoksi, kun en saanut tutkintoa tavoiteajassani.

Mutta enää yksi tentti ja yksi kypsyysnäyte ja sitten on kesä, jolloin aion olla huolettomampi, vähän holtittomampi, unohtaa kaikki opiskelut, tehdä vaan kivaa kesätyötä ja muistaa olla nuori. : )

Avautuminen on aika kivaa.

Lukija

Koskaan en ole mihinkään blogiin kommentoinut, mutta nyt on pakko. Uskomatonta, ihan samoissa fiiliksissä olen ollut jo kauan.

"Missä kohtaa se käännös yhtäkkiä tapahtuu? Se kun edessä avoinna olevat kaikki maailman ovet alkavatkin tuntua täysin ohitetuilta ja taaksejääneiltä mahdollisuuksilta. Kun sosiaalinen, avoin ja innostunut tyttö tajuaakin olevansa enää stressaantunut, alati väsynyt ja sohvalle erakoituva möykky, joka on täysin unohtanut pitää huolta tärkeimmästään eli itsestään."

Tuo lause pysäytti niin, että olin purskahtaa itkuun. Tuntui kun olisin päiväkirjaa lukenut. Töissä olin taas niin järkyttävän väsynyt, että keskittyminen vaati suunnattomia ponnistuksia. Silti paahdoin kahta kauheammin, tuskin istahdin lounaalle. Ajattelin silti, että kerrankin voisin oikeasti nähdä kavereita illalla. Ja kuinka ollakaan.. heräsin juuri sohvalta, enkä jaksa taaskaan tehdä mitään tai lähteä minnekään.

Nyt se saa luvan loppua. Lupaan huolehtia paremmin itsestäni ja soittaa huomenna lääkäriajan itselleni. Jo viikkoja perhe, kaverit ja työkaverit ovat siihen usuttaneet. Olen yrittänyt työskennellä kahta kauheammin ja yrittää unohtaa alati pahenevan olon ja epämääräiset, sietämättömät oireet. Kilpirauhasarvoni ovat sahanneet vuosia epäilyksen rajamailla ja nyt kaikki oireet viittaavat siihen, että lujaa mennään ja se taitaa olla sitä itseään.

Miksi pitää vetää itsensä ihan piippuun, ennen kuin voi antaa itselleen luvan pysähtyä? Yritänkö todistaa jotain itselleni? Nyt se todella loppuu. Aion hankkia taas elämän! Olen liian arvokas saamaan burn outin kolmekymppisten juurella. :) Toivon sinulle, Veera, kaikkea hyvää ja kaunista elämääsi. Kiitos tästä.

Vierailija

täällä kanssa 23 vuotiaana painiskellaan orastavan työuupumuksen kanssa. kiitos tästä postauksesta!

Rosa

Voi vitsi miten kirjoitit mun ajatuksiani! Paitsi että minä olen juuri opintojani päättämässä ja työelämään siirtymässä, joten työuupumus ei ole (vielä?) iskenyt. Sen sijaan tunnistan itseni tuosta, että en halua tuottaa toisille harmia ja vaivaa. Olen juuri solmimassa elämäni ensimmäistä oikeaa, koulutusta vastaavaa työsopimusta ja yritän kerätä tässä rohkeutta sanoa ääneen, että palkka on liian pieni. Mutta kun se on niin vaikeaa... Tahtoisin että minusta tykättäisiin!

Yksi itsensäorjuuttaja ilmoittautuu! Olen myös pariin kertaan onnistunut ajamaan itseni burnoutin partaalle, kun on ollut niin paljon odotuksia ja tekemistä, ettei itsestään ehdi huolehtia millään. Munhan pitäisi aina olla paras ja tehokkain eikä kenellekään saa tuottaa pettymystä.

Pari kuukautta sitten otin projektiksi opetella pois perfektionismista. Mun ei ihan aikuisten oikeasti tarvitse aina olla oikeassa, mun ei tarvitse olla koko ajan suorittamassa, mun ei tarvitse aina olla paras. Edelleen meinaa välillä lipsua, mutta sitten pitää vaan jaksaa muistutella itseään, että älä nyt hyvä ihminen vedä taas itseäsi ihan piippuun. Elämä on kumminkin kivempaa ihan täyspäisenä ja suhtkoht terveenä.

Voimia jaksamiseen! :)

Anni M.

Tsemppiä!!

Kirjoituksesi kuulostaa liiankin tutulta..kun yrittää liikaa, kroppa sanoo, että hidasta, kun sitten sairastuu, on huono ja laiska ihminen...niinpä..olen itsekin pyrkinyt antamaan hölliä itselleni ja yritän olla stressaamasta/ylisuorittamasta kaikkea ja antaa aikaa myös itselle!

Ihana avautuminen, vertaistuki <3

Päivi

kiitos tästä henkilökohtaisesta postauksesta, tuntui kuin olisit kirjoittanut juuri minun tuntojani tällä hetkellä,

voimia sinulle tulevaan ja nautitaan ilon, energian ja itseaään kohtaan suunnattujen vaatimusten hölläämisen kesästä!

Mimusi
Liittynyt8.1.2014

Täällä myös yksi kohtalotoveri, aikalailla samanikäisiä ollaan ja tämän viikon maanantaina mulle annettiin 2 viikkoa sairaslomaa, aluksi puhuttiin viikosta ja jo sen ottaminen tuntui tosi vaikeallle ja nyt tuli vielä 2 viikkoa, itku kurkussa menin pomon puheille lapun kanssa. Ei se oo elämää että arkipäivät odottaa viikonloppua että saa nukkua, talvet odottaa kesälomaa että saa nukkua. Muut elää täysillä elämäänsä ja itse on aina "sumussa" ja väsynyt. Mulla ei ole taustalla "kuin" unihäiriöitä, mutta kun ei moneen vuoteen lepää kunnolla niin alkoi muistikin huonontumaan ja työteho heikkeni, en mä itsestäni ollut huolissani vaan töistä! Mitenhän sitä sais muutettua omaa ajattelutapaansa. Voimia sulle ja muillekin kommanneille, näköjään ei olla yksin, toivottavasti kaikille vielä avautuu maailma ilman ainaista väsymystä :)

arjamaaria

Pysähtykää ihmiset. Oikeesti. Olen Veeran kans samanikäinen, pari vuotta kestänyt työuupumusta alettiin purkaa viime talvena (vihdoin). Sitä ennen en suostunut edes jäämään sairauslomalle. Työterveys pysäytti minut ja oli pakko tehdä jotain, kun otettiin työpaikalle yhteyttä. Työuupumisen takana tietty pitkä tarina, jota nyt puran ammattilaisten kanssa.

Ja se avainsana on rajat. Pitää osata rajata. Jos ei itse osaa, sen tekee muut. Minä olen nyt puolivuotta opetellut. Ja kas, olen tajunnut, mitä sana 'harrastaa' tarkoittaa. Ennen oli kaikki työnulkopuolinen aina elämäntapa, tehtiin täysillä. Ja uuvuttiin niistäkin vaikka piti olla kivaa. Nyt ymmärrän siis, mitä tarkoittaa 'harrastaa' eli nauttia, mutta ei tehdä liikaa.

Nyt menee siis hyvin. Vielä on vuosia työtä edessä ja todennäköisesti talvella olen taas huonommassa kunnossa. Mutta nyt toivon että edes vähän paremmat mahdollisuudet selvitä minulle vaikeasta vuodenajasta.

Eli nyt en toivota tsemppiä ja jaksamista, vaan enemmänkin niin, että älkää jaksako. Sanokaa, että ei. Ei kaikkeen tarvi suostua, eikä joka puheluun vastata.

aila

itsetutkiskelun paikkahan se taitaa nyt olla. kannattaa miettiä niitä syitä, jotka johtivat tuollaiseen "itsetuhoiseen" käytökseen..ettei sitten käy uudelleen samalla tavalla sen jälkeen, kun on hetken levännyt. ihan oikeasti, oot vielä nuori ihminen :) hyvä kun olet hoksannut löysätä tahtia, siitä se lähtee. joka paikkaan ei kenenkään tarvitse revetä, liian kiltti ei tarvitse olla, oma itse ja oma mielenrauha on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä. jos ei itsestään huolehdi, ei jaksa huolehtia muistakaan. tsemppiä sinulle ja vietä ihana levollinen kesä ja mielellään levollinen loppuelämä :)

Tuttuja asioita kirjoittelet, mulla noista uupumuksen tuntemuksista on jo toistakymmenta vuotta - silloin kiltti lääkäritäti laittoi kilpirauhaskokeisiin ja lääkityksen saatuani elämä kirkastui.

Mutta tärkeää oli myös se että oppi priorisoimaan asioita: ei yhden naisen tarvi tehdä kaikkea - ainakaan samanaikaiseti...

ihana teksti! vaikka se vähän harmaana alkoikin. välillä pitää pysähtyä itse kunkin miettimään elämän prioriteettejä, ja se on pahin hälytysmerkki, kun oma kroppa alkaa sanomaan vastalauseita elämän hektisyydelle. kummasti asiat aina vaan loksahtelee kohilleen ja ne saa oikeat mittasuhteet :) voimia, sinnikkyyttä ja mielenrauhaa! kyl se siitä. elä ressaa.

Ellenelle

Joku sen jo sanoikin, mutta itselle pitää muistaa olla armollinen. Samaa ylevältä kuulostavaa lausetta olen hokenut itselleni aina kun päivät meinaavat mennä siihen, että murehdin sitä että kaiken olisi voinut (muka) tehdä niin paljon paremminkin.

Se mikä on minua auttanut on kun olen yrittänyt ajatella sitä mitä neuvoja antaisin ystävälleni samassa tilanteessa. Vaatisinko häneltä samoja asioita kuin vaadin itseltäni? Vaadinko täydellisyyttä kun se perinteinen hemmetin hyvä ei kelpaa (kun se mitä tekee ajatuksella yleensä ihan oikeasti on hyvin tehty, turhia kehumatta)? Vaatisinko häntä muistelemaan kauan sitten tehtyjä pieniä mokia?

Tuo on helpottanut suorittamista, tai sitä pakkosuorittamista minulla. Toinen on se, että kun olen saanut itseni kiinni mollaamasta itseäni tai aliarvioimassa tekemääni työtä olen tietoisesti ruvennut ajattelemaan jotain vallan muuta. "Tuonkin olisin voinut tehtä paremmin ja nopeammin.... EI tätä vaan ompa kaunis ilma, oi mehiläinen- apua, mitenkäs se New Kids on the Blockin Step by Step menikään..." ;)

TanjaT
Liittynyt4.2.2015

Todellakin, niin kuin olisi omia kevättalvisia ajatuksia lukenut..

Kiitos hyvästä tekstistä ja voimia!

Patamaija

Amen!

Muista olla armollisempi itsellesi. Tiedän, kuinka vaikea sitä on opetella...

Ja ne rajat työnteolle. Muista tehdä niinä kökköinä aamuina se vesilasitesti. Työnnä sormesi täyteen vesilasiin ja jos jää kuoppa, olet korvaamaton...

Terv. Työuupumuksen sairastunut, nykyinen Onnellinen

Tunnistin sieltä joitain kohtia itsestäni muutaman vuoden takaa. Nyt "jo hieman vanhempana" olen tajunnut, että mihin sitä nuorempana oli niin kiire? Jossain vaiheessa otin tietoisesti tai tietämättäni, who knows, hieman rennomman otteen elämään ja yksinkertaisesti lopetin itseltäni vaatimisen. Huomasin olevani täydellinen omana itsenäni (just as I am) ja jos en sellaisena riitä niin se on muiden ongelma. Olen kova tekemään myös töitä, mutta en pidä enää kiirettä uralla etenemisen kanssa, asia kerrallaan. Opittuani myös tuntemaan omaa itseäni paremmin, olen löytänyt oman tyylini ja paikkani tässä maailmassa. Olen tyytyväinen itseeni näin ja imen mm. näiden blogien kautta muiden samanhenkisten ideoita lisää. Jos kuitenkin jokin asia pitää sanoa mikä on muuttanut suhtautumistani elämääni, on lemmikkini (katsokaa blogini, jos ette usko). Se hetkessä eläminen mitä kissojeni kanssa saan kokea on jotain todella rauhoittavaa. Ja tiedän, että jos haluan rauhoittua ja rentoua, menen kotiin, laitan hyvän musiikin soimaan ja vietän aikaa kissojeni kanssa - ne ainakin pitävät minusta juuri tälläisenä (kunhan vain annan ruokaa). :)

Johan nyt... Piti vain vähän kommentoida ja tosiaan käsi lipsahti kirjoittamaan enemmänkin. Ehkäpä sain samalla idean omaan blogiinikin! Aurinkoisia päiviä sinulle, muista viettää niitä myös poissa töistä läheisten seurasta nauttien!

Anna

Ihana, että olet osannut pysähtyä ja analysoida tilannettasi. Ilman sitä ei voi lähteä toipumaan väsymyksestä.

Ja onnittelut rohkeudesta tämän postauksen kirjoittamiseen!

Vierailija

Ihan kuin olisin lukenut tarinaa omasta elämästä..

Viime vuonna olin pari kuukautta pois töistä uupumuksen takia, merkkejä uupumuksesta kroppa antoi jo pitkään, mutta en välittänyt niistä. Mutta toisaalta uupumus oli ehkä pelastus, olen joutunut urakalla muuttamaan ajatus- ja toimintamallejani. Mutta voin nyt paljon paremmin, osaan olla onnellinen, nauttia pienistäkin asioista.. :)

Mutta väsymys ei ole vieläkään kokonaan helpottanut, itselläni on kilpirauhasen vajaatoiminta. Kymmenen vuotta olen jo lääkkeitä syönyt, mutta olo heijailee. Pahinta on se, että sitä syyllistää itseään väsymyksestä vaikka tietääkin, että sairaus tämän aiheuttaa. FB:ssa on ihana vertaistukiryhmä nimeltä kilpirauhanen. Kannattaa liittyä, itselleni ainakin ryhmästä on ollut suuri apu ja tuki.

Jenni

Tutulta kuulostaa tekstisi. Itse uuvuin ihan täysin ja syksyllä kun viimeinen määräaikainen työpätkäni päättyi, jäin suosiolla työttömäksi. Aika raju ratkaisu mutta elämäni paras.

Viimeiset puoli vuotta olen ollut onnellinen, levollinen ja toipunut. Tällä hetkellä hoidan puutarhaa eli tekemistä löytyy. Töihin menemisen ajatteleminenkin ahdistaa suuresti, pyrin olemaan ajattelematta sitä, koska luulen, että kun aikaa on kulunut tarpeeksi niin työhalut kasvavat takaisin, toivottavasti osaan sitten ottaa jo rennommin.

Ja kilpparia sairastan minäkin...

Itse olen työnarkomaani. Asiasta vitsailee niin työkaverit, kaverit kuin minä itsekin. Äiti ja "ammattihenkilö" (jonka luona käyn säännöllisesti muista syistä) olivat huolissaan jaksamisestani kun vuosi sitten tein kesällä ensin 60-tuntista työviikkoa, sen jälkeen 70h, sitten 80h ja lopulta kahden viikon ajan työtuntimäärä oli ekalla viikolla 102 ja toisella viikolla 101 tuntia. Sehän on ihan SAIRASTA! Kesälomani ajan tein töitä, kuinkas muuten...

Oikeastaan ihmettelen, kun en ole sairastunut. Teen yötyötä, nukun miten sattuu (tosin nukun kyllä yövuoron jälkeen sen 8h, mutta päiväsaikaan), syön sitäkin huonommin.. Kuinka kauan ihmisen kroppa mahtaa kestää tällaista elämäntyyliä?

Päätin talvella, että tänä kesänä pidän päätyöni kesälomat ihan lomana enkä suostu töihin vaikka olisin viimeinen toivo siellä. Varasin syksyllä äitini kanssa Espanjan matkan, koska totesin että kesällä täytyy olla viikko niin, etten ole maisemissa, muuten saatan suostua töihin jos on tylsää..

Olen tällä hetkellä 2 viikon kesälomalla ja arvaas mitä? Eilen tuli viesti, pääsenkö lauantaina töihin. Olin tuntia aikaisemmin lukenut tämän kirjoittamasi postauksen... Ja sain voimia laittaa viestiä takaisin, että ei, en tule. KIITOS!

Eveliina

Tunnistin avautumisestasi monia omakohtaisia asioita. Tilanteesi ei ole lainkaan "toivoton", koska osaat noin terävästi analysoida elämääsi. Sinua 10 vanhempana elämänsuorittajana annan juuri sen neuvon, jonka jo itsekin tiedät ja jota jo toteutatkin; itselle on annettava aikaa, on pidettävä työasiat ja oma aika terveessä tasapainossa, on levättävä, on latauduttava ja on liikuttava. Itse asustan kanssasi samassa kaupungissa, ja olen hiljattain löytänyt upean Kirjurinluotomme lenkkipolut ja sauvakävelyn! Salillakin yritän piipahtaa, mutta ilman mitään paineita. Niin, ja yöunien merkitys vain korostuu, kun vuosia tulee lisää.

Hoivaa, Veera, itseäsi hyvin! Malta antaa itsellesi aikaa parantua ja levätä!

Vierailija

Tarkistuta todellakin ne kilpirauhasarvot!

Mulla viime syksy meni ihan itkiessä, vaikka kaiken piti elämässä olla hyvin. En vaan saanut kunnolla nukuttua, väsytti ja olemus oli tehoton. Verikokeissa sitten löytyi selkeä kilpirauhasen vajaatoiminta. Sain siihen lääkityksen ja kuukauden päästä elämä näyttäytyi jo ihan eri valossa.

Hanna

Hyvä, että hokasit tuon ja suunta on fiksummaksi!

Itse olen kuitenkin niin hidas oppimaan ja kun edellisestä burniksen rajalla heilumisesta oli jo rapiat seitsemän vuotta, yllättävästi meinasi lähteä taas mopo käsistä töiden ja koulun suhteen. Mutta onneksi sitä voi yrittää hokea itselleen, että rajoja on asetettava ja vaikka töissä olisikin tarjolla juuri se maailman kivoin projekti, ei se välttämättä olekaan niin kivaa ja siistiä, jos oma jaksaminen alkaa pragata ja kuukauden himotyöputkesta saa sitten kuntouttaa itseään vastaavasti 11 kuukautta, että pääsee jollekin järelliselle tasolle oman olemisensa kanssa.

Mutta niin, <3 ja tsemiä kuntosalille kapuamiseen jälleen! :)

Tunnistin itseni minäkin tuosta kirjoituksesta. Sen verran on ikä tuonut kokemusta että oikeastihan se asioiden murehtiminen ei auta yhtään. Olen jo saanut itseni opetettua että aamuyöllä neljän ja kuuden välillä maailma on mustimmillaan. Kunnon unien jälkeen asiat asettuvat paremmin oikeisiin mittasuhteisiin ja maailma näyttää taas ihan kivalta paikalta elää.

tylymuija

Suorittaminen ja tunnollisuus ovat paha yhdistelmä.Siitä miltei poikkeuksetta seuraa apatiaa,väsymystä,riittämättömyyden tunteen kierre ja siitä onkin helppo joutua masennuksen salakavalan viitan upotukseen.

Työuupumuksesta (tai mistä tahansa) johtuva vakava masennus ei ole leikin asia,se on pahimmillaan kuolemaan johtava sairaus..kyllä se on,ei kannata puistella päätään.

Olet hyvällä tolalla koska tunnistat itsessäsi monia mielen ja jaksamisen mustia aukkoja joihin arjessa ja sen tuoksinnassa helppo upota ja hukata itsensä.

Jaksamista,ole armollisempi itsellesi.Ikinä et voi kaikkia maailman hommia suorittaa.

Vierailija

Samoin ajatuksin tämänkin ruudun takana. Viikko flunssaa takana - pakko ollut pysähtyä ja miettiä miksi. Se pysähtyminen ei vaan ole helppoa, tunnustaa itselleen, missä pyörässä on oikein antanut itsensä pyöriä töiden ja opiskelujen suhteen.

Hienoa, että olet jo aloittanut erilaisten valintojen tekemisen polullasi:) Toivottavasti minäkin vielä.. En vasta Sitten Kun, vaan Nyt.

Onnellista kesää sinulle!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram