Voi itku ja hammasten kiristys! Mä oon ihan murheellinen, sillä sain eilen aamulla ikäväkseni huomata, että mun helmiäisvaaleanpunainen kaksipyöräiseni oli vohkittu. :(  Se olikin sitten jo kolmas varkalle menettämäni polkupyörä tämän kahdentoista vuoden Pori-asumisen aikana.

En juurikaan pistä toiveita siihen, että pyörä koskaan löytäisi enää takaisin luokseni, joten aloin heti tsekkailemaan, että minkäslaisen sykkelin sitä seuraavaksi hommaisi. Ennen kuin kuitenkaan kerron haaveistani haluan omistaa pienen hetken kaikille elämäni polkupyörille jotka ovat minua kuljettaneet. Tässä siis kertaus elämäni kaksipyöräisistä:

Ensimmäinen pyöräni ostettiin minulle, kun olin muistaakseni kolme-vuotias. Se käytiin isin kanssa yhdessä ostamassa ja sain kuulema itse kaupassa henkäistyä myyjälle asiani hyvin monisanaisesti. "Kerropa Veera sedälle, mikä se oli se sinun asiasi" "......*syvä hengenveto* pyörä!" En muista polkupyörän merkkiä, mutta se oli punainen ja sen rungossa kirmaili pikkuinen pupu. Siksipä se saikin nimen pupupyörä. Aluksi se kuljetti minua hiekkaista kotikatuani pitkin kahden apupyörän avustamana, mutta ehdimme hurjastella myös ilman apurattaita niin kuin isot tytöt tekevät.

Pyörä nro. 1

Muistan vieläkin sen aurinkoisen kesäpäivän jolloin heitimme hyvästit apurattaille. Ensimmäinen yritys päättyi pihassamme olleeseen pensaaseen setäni tuupattua minulle vahvat alkuvauhdit. Toisella yrittämällä poljin pitkälle toiseen päähän kotikatuamme ennen kuin tajusin kääntyä katsomaan setääni jonka kuvittelin edelleen pitävän tarakasta kiinni. Siellä se vilkutti satojen metrien päässä postilaatikon vieressä jolloin itsevarmuuteni loppui ja kaatua kellahdin soratielle. Mutta siitä se sitten lähti homma käyntiin ja sama pikkuruinen pyörä kuljetti minua aina ekaluokalle saakka, koska olin itsekin niin kirpun kokoinen.

Pyörä nro. 2

Olisikohan ollut ensimmäisen luokan kevät, kun pupupyörästä vihdoin loppui mitat koululaiselle ja pääsin valitsemaan uutta. Tuohon aikaan oli olemassa vain yksi ainoa oikea väri ja se oli tietenkin vaaleanpunainen. Pari seuraavaa kouluvuotta poljinkin sitten helmiäisen hohtavalla vaaleanpunaisella vaihteettomalla Nopsalla. Ja sinne kouluun kuljettiin polkupyörällä oli sitten kesä tai talvi. Monet kerran muistan harmistuksen itku kurkussa työntäneeni polkupyörää sohjossa renkaiden lakattua pyörimästä kunnolla nuoskalumen pakkaannuttua lokasuojan ja renkaan väliin.

Pyörä nro. 3

Kolmannen tai neljännen luokan korvilla pääsin vihdoin vaihteiden makuun, kun siirryin pituutta saneena ensimmäistä kertaa lasten pyöristä ns. tyttöjen pyöriin ja Valitsin alleni valko-violetin Tunturin jossa oli huimat kolme vaihdetta. Muistan, että jollain ihailemillani isommilla tytöillä oli samaa pyörää hieman isompana ja seitsemällä vaihteella. Tunsin samaan aikaan pientä kateutta, mutta myös ihanaa yhteenkuuluvutta heidän kanssaan. Polkupyörän keväthuolto oli aina tärkeä isän kanssa yhdessä tehtävä juttu ja tunsin itseni todella osaavaksi saadessani itse öljytä pyörän ketjut.

Pyörä nro. 4

Hyvin palvellut Tunturikin kävi pieneksi ja kuudennen luokan syksyllä koitti vihdoin ensimmäisen ns. aikuisten pyörän aika! Siinä vaiheessa käyräsarvet olivat kova juttu ja olinkin sellaisia jo pidemmän aikaa hinkunut, joten kippurat oli saatava. Ja ei kai nyt enää mitään jalkajarruja, ne on pikkulapsille. Valkoista ja vaaleanpunaista yhdistäneella kippurasarvisella ja seitsemän vaihteisella Helkamalla ajoinkin sitten ketjut kitisten aina lukion alkuun saakka. Helkama kuitenkin ehti kokea melkoisen ulkonäön muutoksen keksittyäni, että haluan maalata sen. Niinpä automaalari isäni neuvojen, työvälineiden ja avun ansiosta pyörä sai pintaansa kirkkaan keltaisen maalin ja päälle vielä käsin pensselillä taiteiltuja violetteja pikkuisia kukkasia. Jälkeenpäin ajateltuna väri ja kuviointi toi mieleen Vuokkoset terveyssidepakkauksen. Mutta olipa uniikki ja itse tehty!

20130515-224917.jpg

1. Tunturi Bella, 2. Nopsa Classic, 3. Pelago Brooklyn

Pyörä nro. 5

Helkama-raukasta alkoi aika jättää. Vaihteet tai jarrut toimineet enää kunnolla vaikka kuinka koitti korjailla, ja ennen kaikkea kippurasarvinen kaupunkipyörä oli jo ihan out, joten lukion ykkösen syksyllä tuli aika kinuta itselle maastopyörä. Cooleinta oli tietenkin hankkia ns. poikien mallinen tankopyörä, mitä hankkiessa ei tietenkään tullut miettineeksi sitä kuinka monta kertaa tulevaisuudessa tulisinkaan näyttämämään ohikulkijoille alushousujani heittäessäni minihame päällä jalan satulan yli kivutakseni kyytiin. Mutta ei silloin mistään hienostuneesta naisellisuudesta välitetty, poikien maastopyörä nyt vaan oli jotenkin paljon katu-uskottavampaa ja hienompaa kuin vaikkapa mummopyörät. Vuonna 1997 hankitusta mustasta Nishikistä tulikin sitten se pyörä jonka menettäminen kirpaisi kaikkein eniten, sillä sen kanssa me lukion jälkeen muutimme yhdessä uuteen kaupunkiin ja aloitimme opiskelijaelämän.

Pyörä nro 6.

Kun rakas haalistunut, mutta edelleen hyvin palvellut pikkuhousujenpaljastelija-Nishikini sitten joskus kuutisen vuotta sitten varastettiin, pääsi minulta itku. Se oli mulle niin rakas. Se oli rotjake jo niin vanha, ettei vakuutuksestakaan tainnut irrota enää juuri mitään, joten seuraava ajopeli oli hankittava asenteella "joku suht. edullinen nyt äkkiä" ja jostain tarjouksesta mukaani lähti punainen tylsä Nopsa Yazzy jonka kanssa ehdimme taivaltaa vain vajaat pari vuotta ennen kuin sekin vietiin. Tässä kohti tosin olin ennemminkin vain iloinen, sillä en pitänyt pyörästä oikeastaan lainkaan, joten olin innoissani päästessäni valitsemaan uutta.

Pyörä nro. 7

Olin fiksuna maksanut jonkun muutaman kympin hintaisen lisäturvan, joka kattoi vakuutuksen omavastuuosuuteni, joten sen ja Nopsan suht nuoren iän ansiosta sain tuosta kökkö-Nopsastani ihan hyvät eurot vielä takaisin. Löysinkin sitten sisälläni asuvaan pikkutyttöön vedonneen helmiäisvaaleanpunaisen Raleigh-merkkisen peruspyörän sopivasti sellaisella hinnalla, että sain sen hankittua vakuutusrahoilla. Eli pyörä ikään kuin vain vaihtui mieluisampaan. Ainoa pyörävarkaus, joka on ilahduttanut.

Nyt kuitenkin joku pitkäkyntinen päätti, että minun ja vaaleanpunaisen hattarani yhteiset matkat on poljettu ja erotti meidät toisistamme. Nyt ei enää tässä kohtaa vakuutuksesta tipu penniäkään, joten hankintabudjetti ei ole oikein kohdallaan. Siitä huolimatta halusin vähän haaveilla ja miettiä, että jos ei tarvitsisi miettiä kustannuksia, niin millaisen pyörän minä haluaisin seuraavaksi lenkiksi tässä elämäni pyörien ketjussa.

Kuten edellä kuvailluista kertomuksista voi lukea, niin kunkin ajan trendit ovat olleet vahvasti läsnä valinnoissa. 80- ja 90-lukujen vaihteessa kaikilla oli Nopsa tai Tunturi. Muita merkkejä ei ainakaan meidän koulun pyörätelineissä juuri näkynyt. Käyrät sarvet, poikien maastopyörä, paluu jalkajarruun jne. Kaikki liikkeet ovat vahvasti kulkeneet vallitsevien pyörätrendien perässä eikä ainakaan merkkiuskollisuutta ole näkynyt.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana tunnustelin sisintäni ja tajusin haluavani hyvin yksinkertaisen perus naistenpyörän, ehkä jopa klassisen mummiksen. Kollaasissa muutama pikaisella netin selailulla silmiini osunut lemppari, jotka kaikki kuitenkin ovat tämän hetkisen budjettini uloittamattomissa. Siispä taidankin taas illalla kääntyä sellaisten sivustojen puoleen kuin tori.fi tai huuto.net. Pitäkää peukkuja, että jotain löytyy, sillä työmatka jalkaisin on on ihan plääh.

Millainen on ollut tai olisi sinun elämäsi polkupyörä?

Kommentit (6)

Meen taloudesta löytyy tällä hetkellä kaksi pyörää. Toinen niistä on kirkkaanoranssi Nopsa, joka ostettiin mulle ollessani 12-vuotias. Palvelee edelleen hyvin, vaikka kilsoja mankelille on kertynyt jo aika lailla. Nykyään Nopsalla polkee enemmän isäntä, sillä sain viime synttärilahjaksi appivanhemmilta helmiäistummanruskean Tunturi Ponin. Vaihteita on tasan yksi eikä mitään muutakaan hifistelyä. Mutta eteenpäin sillä pääsee just niin paljon kuin jaksaa itse polkea ja nyt sain vielä korinkin Poniin, menee sitten käsveska kivasti siihen. :)

Oot aika onnekas, jos sulla on tosiaan noin kauan säilynyt sama pyörä! Mulla on kyllä tosiaan varkaat pitänyt huomen vaihtuvuudesta. :P

Ne Ponit on kyllä aika suloisia, pitäisköhän itsekin testata sellaista..

Mi

Mulla on pian 2 vuotias Ainotar ja voi että mä rakastan sitä!

Nyt kyllä hiukoisi hieman Monarkin Tattoo, mutta ihan ei kukkaro ja luonne anna periksi ostaa näin tiuhaan uusia pyöriä..

Mummis sen olla pitää. Nykyinen on aina lukittuna sisätiloissa koska 5 pyörää onkin lähtenyt varkaiden matkaan (10 vuoden sisällä)

Ohhohm sulla on ollut vielä huonompi tuuri, multa on varastettu kuitenkin "vaan" kolme. :P

Kai se täytyy itsekin alkaa seuraavan pyörän kohdalla raahaamaan se joka kerta sisätiloihin piiloon, jotta välttyis voroilta.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram