Olen viimeisen vuoden aikana saanut ilokseni huomata kuinka paljon olen oppinut itsestäni ja tunteistani ja kuinka paljon nämä opit ja oivallukset ovat parantamaan elämän laatua. Kun stressin ja pelon siirryttyä jäi enemmän aikaa muillekin ajatuksille, on päässä mennyt moni asia parempaan järjestykseen.

Olen oppinut tunnistamaan paremmin omat rajani ja voimavarani ja osaan siksi ottaa nyt enemmän aikaa itselleni enkä enää survo itseäni joka ikiseen työhön ja projektiin ja järjestelytoimikuntaan. Olen siis oppinut sanomaan toisinaan myös EI.  Ein sanomista on helpottanut kun olen ymmärtänyt olevani itse vastuussa omista tunteistani ja tajuan sen pätevän myös toisiin ihmisiin ja tämän oivalluksen myötä harteiltani on pudonnut se taakka, että olisin vastuussa jonkun toisen onnesta ja elämästä.

Pienenä arkisena esimerkkinä mainittakoon vaikka se, että vielä jokunen vuosi sitten edellisessä työpaikassani veivasin aina omia jo kalenteriin merkattuja vapaapäiviäni heti, jos joku asiakas kyseli siihen vaikkapa hääkuvausta. Minulle tuli olo, että "kääk, jos en ota tätä, niin asiakkaat joutuvat pulaan. Olen kyllä sopinut siihen jo menoa ystävien kanssa, mutta oten kai mä voin tämän kerran joustaa" (lisään tähän heti, että tein tämän omasta tahdostani. Pomo kyllä yritti sanoa, ettei minun tarvitse). Nykyään pystyn ajattelemaan, että "olen suunnittelut siihen reissua kotiin ja se ei ole minun ongelmani löytääkö minulle vieraat ihmiset itselleen kuvaajan jos ovat liikkeellä vasta näin kaksi viikkoa ennen häitä." Toki freelancerinä punnitsen, että jos kyseessä on keikka jonka tuloilla maksaa vaikkapa koko seuraavan kuun vuokran, niin olen varmasti valmis siirtämään suunnittelemaani vapaata, mutta ihan minkä tahansa pikkuhomman vuoksi en enää välttämättä jo tekemiäni suunnitelmia muuta. Olen siis ymmärtänyt, että myös minun vapaa-aikani ja hyvinvointini on arvokasta eikä sitä voi mitata rahassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on siis tullut monella tapaa aiempaa itsekkäämpi. Itsekkyyttä pidetään useimmiten negatiivisena asiana, mutta tietyllä tasolla ja tietyissä asioissa se on ehdottomasti ihmiselle hyväksi. Se vaan nimittäin on niin, että hyvin monessa kohtaa elämää sä olet itse ainoa ihminen joka voi sinun puoliasi pitää. Ja jos et sitä itse tee, niin sua voidaan kohdella hyvin paskasti esimerkiksi työelämässä. Kun arvostaa itse itseään, osaamistaan ja tekemistään, on sitä muidenkin helpompi arvostaa. Muistan miten helvetisti se pelotti, kun vuosia sitten ensimmäisen kerran työelämässä koin, että mua todellakin kohdellaan paskasti enkä ollut valmis sitä enää vastaanottamaan ja halusin ottaa asian puheeksi jotta tilanteeseen saataisiin parannusta. Neuvottelut eivät johtaneet itseäni miellyttävään lopputulokseen joten päätin, että tähän en jää, kun ei mua kerran arvosteta. Päätöksen jälkeen olin toki raunioina sen vuoksi, että pelkäsin etten enää koskaan löydä töitä, mutta samalla taas tunsin itseni voimakkaammaksi kuin koskaan: mä olin juuri ottanut itse kiinni elämäni ohjauspyörästä.

Tuosta tapauksesta on tosiaan jo vuosia, mutta nyt lähiaikoina tuo itsensä arvostaminen ja oman elämänsä haltuun ottaminen on selkeästi lisääntynyt. Olen huomannut välittäväni entistä vähemmän vieraiden ihmisten mielipiteistä. Toki on olemassa paljon ihmisiä joiden mielipiteistä välitän ja joilta haluan sitä päätöksieni tueksi kysyäkin, mutta siinä missä nuorempana haki hyväksyntää koko hiton maailmalta, on meininki nykyään onneksi kovin eri. Ennen pelkäsin kuolemakseni minkään negatiivisen palautteen antamista enkä voinut kuvitellakaan, että sanoisin ääneen jos jonkun muun käytös loukkaisi minua. Nykyään tiedän, että uskallan niin tehdä, mutta samalla mietin tuollaisissa tilanteissa entistä tarkemmin onko minulla oikeasti syytä huomauttaa asiasta. Useimmiten ärsytysten yli on hyvä nukkua yksi yö ennen sanaisen arkun avaamista. Pienen pohdiskelun jälkeen voi nimittäin huomata, että kyse onkin vain oman pään sisäisestä asiasta eikä siitä, että toinen olisi oikeasti tehnyt jotain väärää tai sitten tulla siihen tulokseen, että sen sijaan, että heittäisin tunnepallon taas sille toiselle märehdittäväksi, voinkin haudata sen ihan vain itsekseni ja mennä eteenpäin.

Vaikka monta asiaa tunnenkin oppineeni, niin keskeneräisiähän tässä silti ollaan eikä se matka omiin ajatuksiin ja tunteisiin lopu koskaan. Nyt minulla on kuitenkin sellainen olo, että olen paljon kyvykkäämpi käsittelemään monia asioita nyt kuin vielä jokunen vuosi sitten. Olen viimeisen vuoden aikana saanut monissa arjen tilanteissa ilokseni huomata käyttäytyväni ja tuntevani eri tavoin kuin ennen. Hirveän stressin ja kiireen töissä aiheuttanut muiden tekemä sekaannus sai minut syksyllä puhisemaan hetken aikaan raivoissani oman pääni sisällä ja miettimään kuinka todellakin antaisin tuosta työtäni melkoisesti vaikeuttaneesta aikataulumokasta tulikivenkatkuista palautetta. Aiemmin minulla olisi mennyt koko päivä pilalle sen vuoksi, että olisin syyttänyt itseäni heikosta lopputuloksesta. Nyt olin tyytyväinen, että mahdottomasta tilanteesta huolimatta hoidin homman riittävällä tavalla enkä ottanut stressiä siitä, että suoritus ei ollut ihan napakymppi. Sadattelin hommaa hetken pääni sisällä ja sitten rauhoituttuani annoin mokan  tehneelle taholle palautette, että "pikkusen meinasi ongelmaa pukata tää teidän ajatusvirhe, mutta sain onneksi hommat hoidettua" ja that's it. En jäänyt pohtimaan tilannetta sen enempää enkä märehtimään sitä että lopputulos ei ollut ihan sitä mitä olisin ihanne olosuhteissa voinut tuottaa.

Eli armollisuus itseä kohtaan, myös se on ilokseni lisääntynyt. Siinä missä Veera 28 vee itki täristen studion lattialla, kun ei saanut otettua mielestään riittävän hyviä kuvia kouluun, ottaa Veera 33 vee asiat huomattavasti lunkimmin. Itsekritiikki tuppasi joskus olemaan aivan musertavan kova ja se rajoitti tekemisiäni aivan valtavasti. Tärisin tyhjän paperin äärellä enkä pystynyt kuukausiin kirjoittamaan opinnäytetyötäni, koska jokainen mielessäni ollut lause ei heti ollut täydellinen. Nyttemmin olen oppinut, että vähemmälläkin itsekriittisyydellä pärjää ja että ihan joka hommassa ei ole mahdollista antaa itsestään 110 prosenttia ja että todella usein ihan oikeastikin hieman vähempikin todella riittää.

Mutta niin, siis se oli lopputulema, että tunteiden tunnistaminen ja käsitteleminen on käynyt helpommaksi. Teen jatkuvasti arjessa havaintoja niistä asioista joissa huomaan toimivani nyt paremmin kuin ennen. Peilaan omia tunteitani ja toimintaani enemmän muihin ja analysoin sekä heidän että omia reaktiotani ja tunteiden siirtoa. On helpompi hengittää, kun tajuaa, että kaikki miettivät ensisijaisesti omaa mokailemistaan, eivät minun. Ja kuormitus vähenee kummasti, kun muistaa, että ympärilläsi olevat ihmiset ovat ihan yhtä lailla vastuussa omista tunteistaan ja omasta elämästään kuin sinäkin olet omastasi.

On ympäristön tuputtamista paineista vapauttavaa, kun taas kerran muistaa, että ainoa ihminen jonka kanssa minun on tultava toimeen joka ikinen sekunti elämästäni, olen minä itse, ei kukaan muu.

Kommentit (8)

kaitsu

Voi valtavaa kuinka hienoa pohdintaa! Tuommoinen oivaltaminen helpottaa tosiaankin paljon elämää ja arkea. Toivottavasti mahdollisimman moni epävarma ja toisten lyttäämä ihminen löytää tämän tekstin!

eikä tarvii olla ees toisten lyttäämä, kyllä noissa jutuissa ajattelemista riittää ihan jokaiselle.

Kiitos, kun jaoit tämän kassamme. Ainakin omassa pääkopassa tämä pisti ajatuksia liikkeelle, vaikka en niitä ehkä osaakaan vielä eritellä. :) Olen yrittänyt viime vuosina opetella, että "tunteita tulee ja tunteita menee", mutta sen sijaan, että vetää ne tunteet täysillä nollasta sataan kiihtyen, niitä voikin vain tarkastella, arvioida ja pohtia. Vielä on työstettävää, mutta ehkä myös vähän jo edetty.

jep, tuo tunteita tulee ja menee on kyllä hyvä asia pitää mielessä. Että ihan jokaiseen harmistukseen ei kannata lähtee sen enempi vellomaan, tai alkaa jokaisen muun ihmisen käytöstä alkaa päässään sen enempi miettimään. Voi vaan toisinaan porskuttaa eteenpäin ja jättää vaikkapa jonkun toisen sanomat tylyt kommentit omaan arvoonsa. Ehkä sillä toisella oli vaan huono päivä.

Mulla on hiukan sama tilanne kuin sulla vuosia sitten - tunnen että mua ei nykyisessä firmassa tarpeeksi arvosteta ja otin asian jo kesällä puheeksi, mutta silloin ei muutosta tapahtunut. Nyt olisi aika se taas tehdä, mutta en löydä sopivaa ajankohtaa. Lopputiliä taas en uskalla ottaa ennenkuin olen saanut varman freelanceripohjan pystyyn. Eiköhän tämä tästä... :)

hanna

www.hannamariav.com

mulla kävi tuolloin aikoinaan niin uskomaton munkki, että jo kolme päivää sen jälkeen kun olin ilmoittanut entiseen paikkaan, että pitäköön tunkkinsa, mulle soitettiin ja tarjottiin töitä. Pikkulinnut olivat laulaneet liikkeistäni yhteisten tuttujen kautta joten tyyppi osasi siksi ottaa yhteyttä. Joskus käy elämässä hyvä tuurikin. :D

ceaa

Monia ajatuksia on noussut päähän sinun syvällisemmistä kirjoituksista, mutta mitään kovin järkevää en edelleenkään tunnu saavan kommentiksi asti. Niinpä sanon vain kiitos. Joskus tuntuu helpottavalta tietää, että tällä maapallolla on joku muukin ketä elämä välillä pohdituttaa kovasti.

Sä oot niin hieno, mahtava uniikiki ja lahjakas ihminen, ketä olen ikinä koskaan tavannut! Sun asenteella, työmoraalilla ja lahjakkuudella suunta ei voi olla muuta kuin tasan suoraan historian kirjoihin. Toivottavasti pääsen joskus naimisiin, että voin bookaa sut kuvaajaksi!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram