Olen tässä viime vuosina miettinyt useaankin kertaan, että mä olen aika paska ystävä. Näen ihmisiä tosi harvoin enkä juurikaan pidä välttämättä edes yhteyttä.

Mun pitkäaikaisimman ystävän kanssa nähdään ehkä pari kertaa vuodessa mun käydessä kotiseudulla, eikä me roikuta puhelimessakaan kuin ehkä kerran kuussa. Tässä samassa kaupungissa asuu useampikin ihminen, jotka edelleen koen itselleni rakkaiksi ystäviksi, vaikka on voinut vierähtää vuosikin, ettei olla tavattu. 

Olin nuorempana huomattavasti sosiaalisempi ja vietin enemmän aikaa niin ystävien kuin vähemmänkin tuttujen ihmisten kanssa. Sittemmin olen kuitenkin muuttunut yksinoloa arvostavaksi ja alkanut valikoimaan huomattavasti tarkemmin kuinka paljon ja koska jaksan muiden ihmisten kanssa aikaa viettää. 

Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi viettää aikaani niiden kaikista parhaimpien ihmisten kanssa, kyllä mä tykkään, mutta mun kapasiteetti siihen on niin rajallinen, että ei siinä hirveän isoa rinkiä ihmisiä pyöritellä niin, että näkisi joka viikko tai edes joka kuukausi. Olen siis mietiskellyt aina välillä, että olen ihan kamala paskiainen, kun en ns. ylläpidä ystävyyssuhteitani aktiivisesti. 

Mutta, kun mietin asiaa tarkemmin, niin tulen siihen tulokseen, että ne läheisimmät on ja pysyy, vaikkei kauheasti kyhjättäiskään kylki kyljessä. Ne parhaat onkin aika samanlaisia kanssani tässä asiassa eivätkä kaipaa puhelimessa lörpöttelyä tai hirveästi aikataulutettuja aktiviteetteja.

Kuvissa kanssani esiintyvä Iina esimerkiksi parkaisi alkukesästä hädissään luuriin, että "kuinka sä nyt mulle soitat???", kun jossain kiireessä harvinaislaatuisesti valitsinkin puhelinyhteyden viestien sijaan. Että niin on harvinaista meillä soitteleminen, että toinen ihan säikähtää. :D Mutta tätä naista ehti kyllä jo tulla ikävä, kun ei mun kesäduunin vuoksi nähty yli pariin kuukauteen! 

En siis ole kovinkaan aktiivinen ystävä, mutta luulen silti ystävieni tietävän, että kyllä mä täällä olen ja valmiina auttamaan ja tukemaan, kun tarve on. Juuri eilen soitti yksi rakas, jonka kanssa ei olla samassa kaupungissa asumisesta huolimatta nähty varmaan yli vuoteen. Puhelu alkoi sanoilla "mulla on probleema" ja jo 10 sekuntia myöhemmin olin lupautunut hänelle ongelmallisen homman hoitamaan. Ja ihan vaan siksi, että kyseessä on ihana ja rakas ystävä ja haluan olla avuksi, jos vaan voin. Mikä parasta, tästä hommasta "maksuksi" sovittiin, et mennään yhdessä lounaalle. Saadaan siis pitkästä aikaa kuulumisetkin päivitettyä!

Mutta sekin on vaan elämää, että joidenkin kanssa ne välit vaan hiipuu eikä yhdessäolo enää tunnukaan samalta vaikka pitkän tauon jälkeen. Elämäntilanteet muuttuu ja ei ollakaan enää kiinnostuneita samoista asioista. Ystävyyttä ei voi pakottaa, se on olemassa ja elää silloin, kun kaikki sen "reunaehdot" sopivat molemmille. 

Mutta itse ainakin tunnistan ne parhaista parhaat siitä, että aika ja välimatka eivät onnistu viemään pois sitä ihanaa jälleennäkemisen tunnetta. Ystävän tunnistaa siitä, että vuodenkaan tauon jälkeen fiilis ei ole tippaakaan kiusaantunut. Voi heti olla ihan niin kuin ennenkin. Sellaisia mun elämässä on onneksi useita. Että vaikka mä oon ehkä vähän paska ystävä, niin mulla on kyllä itsellä ihan parhaita.

Lähettäisinkin tässä rakkautta ainakin seuraaville: Anni, Piia, Mira, Iina, Jonna, Riikka, Pauliina ja Ilana. Kyllä te ittenne täältä tunnistatte.

Kun tällaisen parhaan kanssa sitten vihdoin näkee vaikkapa parin kuukauden tauon jälkeen, tajuaa heti ensisekunnilla, että ollaan edelleen ihan samoilla aaltopituuksilla. Näköjään se voi toisinaan ulottua ihan pukeutumiseen asti. Ja nämä asut oli siis ihan puhdas sattuma! :D

PS. Iina on kyllä sillä tavalla ihan paska ystävä, että se ei asu mun seinänaapurina, eikä meillä näin ollen voi olla yhteinen kenkäkokoelma. Mut mä voin ehkä antaa tän anteeksi. Ehkä. 

Ootteks te aktiivisia ystäviä vai minun kaltaisia yksin viihtyviä, jotka ei juuri soittele?

Kommentit (16)

Alina

Nykyään whatsapp ja snapchat on "helpottanut" arkipäiväisten ja toisaalta pientenkin juttujen jakamisen, joita ei ehkä muuten tulisi asioikseen soitettua. Itsekin olen todennut, että parhaimmat ystävät pysyvät, vaikka välissä olisi aikaa tai kilometrejä. Ystävien kanssa hiljaisuus ei ole kiusallista ja itselle tärkeistä asioista puhumista ei tarvitse pelätä. Kavereita tulee ja menee, ystävät ovat kuin timantteja tai nokian 3310 - ikuisia. Ja kysymykseesi vastaten: sekä että. Välillä ei vaan jaksa puhua puhelimessa, ja saatan olla silloin tarkoituksella pistää puhelimen äänettömälle ja sohvatyynyn taa. Paskamaista? Ehkä, mutta haluan olla myös ystävä itselleni!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulla on itse asiassa suuren osan ajasta puhelin äänettömällä. :D 

Arkisin työaikana pitää kyllä yrittää skarpata ja muistaa äänet, jotta älyää vastata jos työasioissa tavoitellaan.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Aa

Täysin tuttua. Mulla on ehkä 3-4 sydänystävää ja just tajusin etten ole antanut heille aikaani ja energiaani kuukausiin. Sen sijaan sitä energia ja aikaa menee niihin joiden kanssa on tavallaan "pakko" olla tekemisissä. Harrastuskaverit, työkaverit. Nääkin on siis ihania ihmisiä ja niiden kanssa on aina mukava olla yhteyksissä, mutta kukaan näistä ei oo sellainen kenelle voisi tosta vaan kertoa mitään oikeasti vaikeaa ja itselleen herkkää. No okei, yksi harrastus-sydänystävä on jonka kanssa ollaan enemmän kuin harrastuskavereita, mutta esim. seksi ja raha on edelleen puheenaiheina jotenkin liian vaikeita. Vaikka paljosta puhutaan. Paljon kertonee se, että kukaan näistä ihmisistä joille annan aikani ei oo nähny mun itkevän. Oikeasti itkevän surusta.

Nyt, kun tää someyhteyksien pitäminen on lisännyt hurjasti mahdollisuuksia pitää kaverit loopissa elämästään ns. vähällä vaivalla (tai vaikka heittää ilmoille yleinen "oon kotona tän viikon, jos joku ehtis niin nähdään, soitelkaa" -kutsu) niin mulla nousee pahasti villat pystyyn sellaisista sometaukoilijoista jotka vetää jonkun "oikeet ystävät kuulee mun kuulumiset vaikkei ne olis somessa" -kortin pöytään. Siis vittu. Anteeksi. Mutta oikeasti, miksi sun pitää tehdä vaikeasta asiasta vaikeampaa? Paat ittes sosiaalisesta mediasta offlineen ja sitten kökötät kotona silleen että "NONIIN, NYT KATOTAAN KUKA TULEE SOITTAA OVIKELLOO JA ON OIKEE YSTÄVÄ!!1". Mä ymmärrän sometauon (pidin kaikessa hiljasiidessa pari kun maahanmuuttokeskustelu oli pahimmillaan ja sitä vihaa ja paskaa tuli joka tuutista) mutta pitääkö siitä tehdä joku ystävyyden mittari että soittaa, sen sijaan että chattaa? Tai kommentoi statusta? Mulla kuohahtaa niin että hitto minä en ainakaan soita sellaselle joka moisella leijuu, pönötä sinä siellä luolassa ja koita saada nuotio syttymään, senkin neandertaali, minä pidän sosiaalisia yhteyksiäni yllä kuten kunnon 2000-lukulaisen kuuluu! :D

Vierailija

Niin samaa mieltä! Elän itse ruuhkavuosia eli pieni lapsi ja vaativa työ. Lisänä oman kodin rakentaminen. Mulla ei oo aikaa lähteä lasilliselle tai kutsua ketään kylään. En ehdi harrastamaan. Pidän yllä ystävyyssuhteita somessa. Kun istun bussissa, viestittelen ystäville. Kun odotan palaverin alkua, lähetän kuvan ystävälleni. Kun illalla saan muksun nukahtamaa selaan facebookkia. Kaikki ystäväni asuvat eri paikkakunnilla. Joskus käy tuuri ja työmatka osuu noihin kaupunkeihin. Joskus laitan viestiä, että mennäänkö yhdessä syömään ensi viikolla tiistaina klo 16-18 ennen kuin juna lähtee. Joskus en laita, koska haluan nauttia yksinolosta. Sillekään ei ole tässä nykyisessä elämänvaiheessa tarpeeksi aikaa. Joskus ystäväni ehtii, joskus ei. Heistäkin useimmat elävät näitä ruuhkavuosia ja ymmärrän täysin, että ystävien tapaaminen ei ole prioriteettilistan kärjessä.

Pointtini on ehkä se, että elämä on nyt hienoa, mutta kiireistä. Tulevaisuudessa se on varmasti myös hienoa, mutta vähemmän kiireistä ja silloin on taas enemmän aikaa ystävillekin. Ja ne tosiystävät pysyy kyllä kyydissä sinne asti.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mä olen kans just sitä mieltä, että some on lisännyt mun kanssakäyntiä ihmisten kanssa eikä vähentänyt. Olen esimerkiksi nähnyt sellaisia tyyppejä vaikka lounaan merkeissä, joille ei olisi tullut soitettua vaikkapa vuosien tauon jälkeen, mutta on just tarttunut onkeen tuollaisen "oisko lounasseuraa Helsingissä" -huutelun tiimoilta. Ja onpa ollutkin sitten ihana pitkästä aikaa nähdä.

Ja on musta ihan hiton paljon helpompi kuuluttaa ne kuulumiseni somessa monelle yhtä aikaa kuin että mun pitäis jokaiselle ystävälle ehtiä päivittää asiani ihan livetapaamisessa. 

Eli minäkin olen sosiaalisissa yhteyksissäni just samanlainen someihminen. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Tää on aina lohduttavaa kuulla, että en oo ainoo joka kokee paska ystävä -syyllisyyttä. Mut kun se oma aika on vaan niin hiton arvokasta!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

PiP

Mun täytyy sanoa, että olen tässä asiassa "vanhanaikainen" - arvostan ja pidän todellisena ystävyytenä ihan kasvoista kasvoihin näkemistä ja soittelua. Mulle ei riitä yhteydenpidoksi joku yleisviesti kaikille, kaipaan kunnon kohtaamista ja keskustelua. Satsaan ystäviini, niihin muutamaan, ja toivon samaa heiltä. En pidä sellaisista "parisuhdeumpeloista" jotka pitävät yhteyttä vain seurustelukumppanien välissä tai kun tarvitsevat itse kuulevaa korvaa. Mulle ei pelkkä pinnallinen kaveruus riitä. Onneksi tällaisiakin ihmisiä vielä löytyy! Ajankäyttö on kiinni prioriteeteista.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, sinä ja minä emme siis päätyisi ikinä olemaan hyviä ystäviä, koska ajatuksemme asiasta on erilaiset. Ja siinä olet oikeassa, että ajankäyttö on kiinni prioriteeteista, mulle yksinolo on useimmiten tärkeämpää kuin kenenkään tapaaminen. Mutta onneksi meidän molempien tyylisiä ihmisiä löytyy, niin ei kenenkään tarvitse väkisin kaveerata sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei mene ajatukset ja olot ja ajankäyttö yksiin.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

PiP

Jeps, mahtavaa kuinka erilaisia mielipiteitä ja ihmissuhteita voikaan mahtua maailmaan :-) Toiset arvostaa omaa aikaa ja toiset yhteistä aikaa - kullekin omansa. Yleensä olen vaan huomannut, että kummasti alkaa läheiset ihmissuhteet kiinnostaa kun loppuu tiivis työ-, pari- ym. suhde ja toisinaan silloin tajuaa jääneensä yksin ellei ole huoltanut ystävyyssuhteita. Ehkä kyse on myös iästä, näin vanhemmiten ihmisistä on tullut tärkeämpiä kuin tavaroista tai someilusta.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulle taas iän myötä siitä yksinolosta on tullut tärkeämpää kuin kaikesta muusta. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Orvokki

Ihsn sama tunne minulla, viihdyn yksin mut en ole ykdinäinen, mutta en juurikssn soittelekkaan,kun ikää tulee ,arvostaa yksinoloa yhä enemmän.

Henni

Juu,olen tuollainen paskaystävä myös. Mun työ on todella sosiaalinen ja autan/yritän auttaa ihmisiä jotka kärsii erilaisista psyykeen sairauksista, joten se vaatii aika intensiivistä läsnäoloa. Kun tuun kotiin puhelin jää yleensä puolivahingossa äänettömälle enkä kaipaa ihmis-seuraa juurikaan. Yleensä tuo puoliso ja omat perheenjäsenet riittää. Onneks mun ystävät tän ymmärtää.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulla kans työn sosiaalisuus kuormittaa siihen malliin, että työpäivän jälkeen kaipaa ennemmin yksinoloa kuin ystäviä. Sitten vapaapäivinä voi jotenkin edes kuvitella kaipaavansa jotain seuraa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Liina

Hep, yks paskaystävä tääl kans! Ärsyttää, että aina pitäs olla tavotettavissa puhelimen päässä, viesteihin ei aina jaksata vastata blääblää. Kyl määki oon sitä mieltä, et jos on kunnon ystävä ni sitte ollaan, ei sen pitäs olla vaikeeta. Just tolleen määki koen, että vaikka olis pitempiki aika ku ei olis nähny ni jutut pysyy tosiystävän kanssa samoina. Oon 21-vuotias ja mun ikäluokassa harvemmalla on pitkää parisuhdetta takana tai edes kokemusta asua samassa taloudessa muun kun kämppiksen kanssa. Semmosten on vaikee ymmärtää, että elämä ei voi ikuisesti olla samanlaista hengailua kaverin sohvalla kun 15-vuotiaana. Kiitos rehellisestä postauksesta, hyvä kirjotus. Mun teksti on varmast melko vaikeelukune, mut kirvotti sen verra tunteit et oli pakko osallistuu :D

NelliL

Täällä toinen paska ystävä. Hinkkaan ompelukonetta enkä jaksa lähteä rakkaiden kanssa edes viinilasilliselle. Olen todella onnekas, että mulla niin ihana ystävä, että se jaksaa ja kestää mua vaikka meikäläisestä ei kuulu mitään aikoihin...

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat