On tämä kyllä yks s***anan työmaa. Tämä itsensä ja elämänsä keräily nimittäin. 

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet todella vaikeita. Erosuru iski kunnolla päälle vasta, kun oli ehtinyt hetken aikaa asustella yksin. Muutto ja alkuajat meni niin käytännön asioita hoidellessa ja keskittyessä johonkin sohvatyynyjen valintaan, että todellisuus ja kaiken lopullisuus iskostui tajuntaan paremmin vasta, kun pysähtyi. 

Alkuvuosi onkin mennyt sitten ihan toden teolla konetta buutatessa. Mulla on olo kuin olisin kaatunut tietokone, joka on käynnistettävä uudelleen. Mutta ensin on saatava sammumaan käynnissä olevat ja jumittavat ohjelmat.

Erossa ei ole kyse vain siitä, että menettää yhden rakkaan ihmisen, vaan uusiksi menee paljon asioita. Olin 21 vuotias, kun muutimme yhteen. Yli 15 vuoden ajan olen siis jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Tottunut ääneen, joka ovelta kuuluu kun avain kääntyy lukossa. Tottunut menemään nukkumaan iho vasten ihoa. Ihan hirmuisen paljon tottumuksia. Asioita jotka olivat tietyllä tavalla kaikki nuo vuodet, mutta nyt ne ovatkin toisin.

Siinä on aika paljon totuttelemista. Paljon hetkiä, kun toivoisi voivansa työpäivän jälkeen soittaa toiselle ja kysyä, että mitä tänään syötäisiin. Paljon hetkiä, kun haluaisi eteiseen astuessa huutaa moi ja alkaa kertomaan päivän tapahtumia. Monta iltaa, kun toivoisi, että voisi kuiskata hyvää yötä toisen kaulakuoppaan. 

Arki ja koko elämä on on rakennettava monella tavalla uusiksi. On mietittävä miten juuri minä haluan aikaani viettää, sekä päivittäisellä tasolla kuin suuremmassakin mittakaavassa. Tuntuu kuin elämäni elokuvasarjan toinen osa olisi päättynyt (ensimmäinen osa oli lapsuus ja nuoruus, toinen osa sitten nämä vuodet pitkässä suhteessa), mutta seuraavan osan käsikirjoituksesta ei ole vielä hajuakaan. Vain pääosan esittäjä on varma, mutta kaikki muu täysin auki. Tyylilaji, tapahtumapaikka, muut hahmot, ihan kaikki. 

Joka puolelta vakuutellaan, että aika auttaa. Ja toki minäkin siihen jossain mieleni perällä uskon. Tiedän, että yksin elämiseen tottuu ja suru menetetyistä asioista laimenee. Mutta kun se aika tuntuu kuluvan niin helvetin hitaasti. Miksei voi olla jo vaikka ensi syksy? Miksei voi olla jo se hetki elämässäni, kun on taas jonkin onnellisen asian vuoro? Miksi pahimman ahdistuksen keskellä jokainen minuuttikin tuntuu tunnilta?

Kävin tänään sekä psykiatrilla että terapiassa. Psykiatri totesi minun olevan ihan normaalilla "surutyön polulla", mutta masennustaipuvaisuuteni vähän mutkistavan asioita lisää. Oli lohdullista kuulla, että tämä on normaalia. Että kaikki nämä ristiriitaiset tunteet ja vaikeus hallita niitä, ovat aivan luonnollisia. Se saa uskomaan siihen, että ne paskat tunteet tulevat joskus menemään myös ohi. 

Surua ei oikein voi lääkitä, se on vaan surtava, mutta masennusta voi. Mun lääkitystä siis tarkastettiin ja toivon sen myötä saavani hieman lisää tukea tähän asioiden käsittelyyn. Sillä tilanne on se, että nää asiat on nyt rämmittävä päässään läpi sen sijaan, että vaan yrittäisi työntää ne pois mielestä. Mulla on hirveä tarve työstää ja käsitellä. Käynnistää se kone uudelleen ilman jumittavia ohjelmia. 

Terapiassa sitten pyöriteltiin mm. sitä, että mun pitäis ymmärtää, että ei parisuhteen päättyminen tarkoita sitä, että mä olen huono ja epäonnistunut. Suhde on kahden ihmisen yhteinen "luomus". "Parisuhde on sarja kahden ihmisen tekoja", kuten terapeuttini sen sanoi. Se että meidän teot ja tekemättä jättämiset johtivat tällaiseen lopputulokseen, ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ja arvoton. Järjellä ajatellen ihan yksinkertainen juttu, mutta tunnepuolella ei lainkaan itsestäänselvyys. 

Puhuttiin myös siitä, että pitäisi pystyä hyväksymään se, ettei kaikkeen saa vastauksia eikä ratkaisuja. "Et voi ratkaista tunteitasi, ne on vain elettävä", muistutti terapeutti. Noita ajatuksia mutustellen siis eteenpäin. Lähes päivittäin tuntuu jotain pieniä ajatuksia loksahtelevan päässä paikoilleen. 

Tänään tuli ensimmäistä kertaa myös sellainen ajatus, että ehkä pohja alkaa olla nyt saavutettu. Huonoja päiviä ja todella kamalia hetkiä on varmasti vielä edessä, mutta jotenkin tuli fiilis, että nyt on raivattu ja revitty rikki niin, että ehkä tästä pikku hiljaa vihdoin alkaa myös uudelleenrakentamisen aika. 

En malttaisi odottaa, että jotain ihanaa tapahtuu! Sillä vaikka kuinka mustimpina hetkinä mihinkään hyvään ei jaksakaan uskoa, niin mun järki sanoo, että elämän aaltoiluun kuuluu sekä hyvät että huonot ajat. Nyt on huono, joten joskus on taas pakko olla edessä jotain hyvää. Näiden nyt jylläävien tunteiden yli ei voi nyt vaan hypätä, eikä niitä voi kiertää. Täytyy mennä läpi. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (22)

Vierailija
1/22 | 

Se ihana on tuloillaan, uskon niin. Olen hieman sinua edellä, kesällä eronnut. Nyt elämä on tasaantunut ja olo rauhallinen. Parisuhde loppui ajallaan ja ystävyys toivottavasti säilyy lopun iän. Erittäin opettavainen kokemus itsestä, kommunikaation tärkeydestä ja oman intuition kuuntelemisesta. Parempaa ja aurinkoista kevättä

Veera
Liittynyt2.9.2015

Juu kyllä tämä prosessi tuntuu aika paljon asioita opettavan. Hyvä niin, muuten saattais tuntua vielä pahemmalta jos ei kokisi myös kriisin positiivisia vaikutuksia

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Jennir
3/22 | 

Kiitos tästä kirjoituksesta, antoi vertaistukea näin lokakuussa eronneelle. Takana 12 vuoden parisuhde, josta 10 vuotta oktiin naimisissa. Nyt edessä emlämä omilla ehdoilla ja sitä rakentaen. Välillä ihan hukassa ja huutaen surusta, välillä pieniä toivonkipinöitä ihmetellen. Niin se vaan menee, ylös ja alas tää elämä.

Orvokki
4/22 | 

Kiitos aivan ihanasti analyyttisesta blogistasi. Olen samat asiat läpikäynyt, en vieläkään ymmärrä kaikkea mutta eteenpäin vaan olen porskuttanut,tosin vaihtelevasti.
elämänkumppania en ole juurikaan etsiskellyt mutta toivon,ettei minun tarvitsisi yksin vanheta. Toisen läheisyyttä kaipaan niin. Nyt olen 66v. Yhä odotan...
Toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää. Olet huipputyyppi ja ajatuksissani. Luen aina sinun blogisi. Niist saan itsekin tosi paljon. Kiitos siitä.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, kyllähän sitä tosiaan itsekseenkin eteenpäin jotenkin porskuttaa, mutta sama toive täälläkin että joskus vielä vierelle joku ihana löytyy. Toivotaan rakkautta meille molemmille! ♥️

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
5/22 | 

kiitos tästä kirjoituksesta ja tsemppiä sulle <3 sun takana on iso seuraajien tukijoukko, vaikka ne ei sun elämässä näykkään.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Kyllä kaikki ihanat ja tsemppaavat viestit joita blogissa ja somessa saan, näkyvät mun elämässä, sillä ne piristää kovin etenkin ihan paskoina päivinä. 💗

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
6/22 | 

Kaatunut tietokone jonka ohjelmat junnaa paikallaan oli niin osuvasti sanottu.Kuvaa myös omaa fiilistäni tällä hetkellä.Kiitos ihanasta blogista,olet ihan huippu tyyppi.Muista, kaikki hyvä on vielä edessä😊

Veera
Liittynyt2.9.2015

On paljon hyvää jo takanakin, mutta toivotaan että enemmän olisi vielä edessä. 🙂

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vvjp
7/22 | 

Tulevaisuudessa ei odota pelkästään parempaa, vaan kaikkein parasta. Just sulle. ❤️

Kiitos, että olet kirjoittanut tästäkin asiasta elämässäsi niin rohkeasti. Olet upea nainen, Veera, ja sinä selviät kyllä. Tsemppiä!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Se olis ihanaa, jos kävisi niin että kaikki paras olisi vielä edessä päin! Kiitos tsemppauksesta. 🙂

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Alissa
8/22 | 

Ties mitä ihanaa elämällä on sulle vielä varattuna! Näin lohdutti mun äitini mua, kun erosin. Ja se oli totta.

Ei niin mustaa, ettei se valkene. Usko siihen. Tulee vielä monta, monta ihanaa, säkenöivää, kirkasta päivää.

Tsemppiä <3 <3

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, eihän sitä koskaan tiedä, ihania asioita voi tapahtua. Mut sekin on mahdollista että niin ei käy. Mut toivotaan parasta!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
9/22 | 

Sä olet rohkea ja kaunis nainen ja ihailen sun kykyä kirjoittaa. Se on monesti tuonut lohtua ja iloa. Itse sairastan kroonista masennusta enkä ole vielä yhtä rohkea että uskaltaisin kertoa siitä avoimesti muille kuin läheisille. Tosin viime aikoina on rohkeus lisääntynyt senkin asian suhteen. Itse kävin eron läpi 11vuotta sitten. Ajattelin samalla tavalla että tämä on vaan käytävä läpi ennenkuin mitään uutta voi tulla tilalle. Pari vuotta olin ja elin itsekseni, sitten aloin kääntää katseeni itsestäni ulospäin. Nyt olen ollut kohta 9vuotta nykyisen aviomieheni kanssa yhdessä. Niin tylsältä kuin kuulostaakin, kyllä se aika vaan on armollinen. Älä kiirehdi. Anna itsesi voimaantua rauhassa. Terapia on sulla hyvänä tukena. Mä toivotan sulle voimia ja valoisia päiviä. 💗 Ja Hyvää Naistenpäivää! 🌹

Veera
Liittynyt2.9.2015

Kiitos, nää kirjoitukset ja teidän kommentit on loistavaa vertaistukea puolin ja toisin. 💗

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
10/22 | 

Koen sinua onnen tyypiksi, jolla on terapeutti. Koska minulla ei ole terapeutti, eikä ketään luottavaista rinnallakulkijaa, joka tarjoaisi minulle olkapäätä nojauduttavaksi. Ongelmani on se, että minulla on herkkä vaipua suruun syvästi ja on vaikea ja työlästä kasvaa ulos siitä. En tiedä, onko minulla masennustaipuvaisuutta. 

Kaikki sinussa on kaunista, eikä sinussa ole yhtään virhettä. Olet Luojan luoma. Hyväksymistä et tarvitse muilta, etkä minulta, sillä olet Luojan luoma ja Luoja on jo hyväksynyt luomaa rakkaudesta. Hyvää naistenpäivää sinulle, ja miksei myös kaikille. 

MariaO
11/22 | 

Näin viime yönä unta sinusta ja Tommista. Uni oli Instagram storyn muodossa, sinun kuvaamana. Olitte saunassa. Lauteet olivat 90 asteen kulmassa. Tommi istui kiuasta vastapäätä ja heitti löylyä. Sinä istuit toisella seinustalla. Olitte onnellisia. Erillään, mutta onnellisia. Story oli kuvattu hyvällä maulla, mitään kriittistä ei siis näkynyt:)

Seuraan blogiasi ja instagramiasi aktiivisesti ja olen pahoillani, että joudut kokemaan nyt niin paljon surua ja ahdistusta. Iloitsen kuitenkin, että puhut ja kirjoitat tunteistasi, se on yksi ja hyvä keino purkaa surua. Vielä valo koittaa. Postauksesi ovat äärimmäisen aitoja, rehellisiä ja voimaannuttavia. Vaikutat minun ja monen muun elämään positiivisesti pelkästään olemalla oma itsesi ja jakamalla arkirealismiasi. Kiitos.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Kukaan ei tietääkseni pakota tätä blogia lukemaan. Se on ihan jokaisen oma valinta klikata itsensä tähän osoitteeseen ja sen voi jättää tekemättä kun sisältö ei kiinnosta.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 37-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat