Kirjoitukset avainsanalla Arkikuva

Yksi kuva elämän tavallisuudesta lähes joka viikko

Satakunnan Liikenteen bussit ja Pori-Helsinki -matka ovat tulleet viime vuosina minulle todella tutuiksi. Pääkaupungissa tulee käytyä yleensä useamman kerran kuussa ja joskus jopa pari kertaa viikossa. 

Neljän tunnin matka on toki vähän tympäisevän pitkä, mutta siihen on jo tottunut. Aamulla aikaisin lähtiessä matka menee osaksi nukkuessa ja hereillä ollessa koitan mahdollisuukdien mukaan tehdä töitä.

Tällä viikolla hyppäsin bussiin torstaiaamuna, kun ohjelmassa oli sille ja seuraavalle päivälle työpalaveri ja kuvauskeikkoja. Perjantaina jäin sitten vielä yhdeksi yöksi viihtymään Iinan luokse.

Menomatka sujui odotetusti. Ensin kahdeksasta puoli kymmeneen unta, sitten läppäri syliin ja töitä. Kirjoitin yhden tarjouksen, vastailin meileihin ja aloitin blogipostauksen. Suurinpiirtein Espoon Ikean kohdalla sitten pakkelit esiin ja perinteinen bussimeikkaus karistamaan unisuutta kasvoilta ennen palaveria. 

Muuten meikkaaminen bussissa sujuu ihan hyvin, mutta nestemäisiä rajaustusseja välttelen ja ripsivärin koitan sutia aina punaisissa valoissa seistessä. :D

Paluumatka lauantai-iltana olisikin sitten kaikkea muuta kuin nautinto. Kuudelta Kampista lähtenyt vuoro oli niin täynnä, että jokunen mukula joutui istumaan vanhempiensa sylissä, koska istumapaikkoja ei ollut riittävästi. 

Itselleni karma sitten arpoi viereen "Pekan" 58 v (nimi muutettu, tai sitten ei. En nimittäin muista sitä). Pekka oli pikkuisen maistissa ja hirmuisen halukas puhumaan. Pyyteli jo alkuun anteeksi humalatilaansa ja kysyi haluanko olla rauhassa vai saako hän jutustella. Koitin siinä sanoa, että ajattelin tässä töitä tehdä, joten minusta ei oikein ole juttukaveriksi.

No, minun työskentelyhän ei estänyt Pekkaa puhumasta. Aluksi yritin olla sellainen peruskohtelias, että nyökyttelin ja hymähtelin ja vastasinkin pariin ensimmäiseen kysymykseen kotipaikasta ja ammatista. Vähän small talkia valokuvaajan ammatista ja sitten yritin keskeyttää keskustelun paneutumalla läppärini näyttöön ja näppikseen.

Mutta voi luoja, että voi 75 minsan matka Helsingistä Karkkilaan tuntua pitkältä. Pekka esitti minulle moneen otteeseen kysymyksen "millainen nainen sinä oikein olet?", johon vastasin, etten nyt oikein osaa itseäni tyhjentävästi tässä vieraalle ihmiselle kuvailla. Sitten Pekka hyvin paljon itsestään ja siihen päälle vielä pitkän oman tulkintansa minusta. (Ihan siinä vieressä istumalla päätti olla minusta montaa mieltä)

"Vaikutat kyllä todella hienolta ihmiseltä. Tuollainen nainen ei kyllä varmaan ole vapaa. Kyllähän sinulla mies on?" Vastasin, että en välitä puhua aiheesta yhtään mitään. Seuraavaksi alkoi huonot vitsit tai "tarinat" kuten herra niitä itse nimitti. Niitä perinteisiä rasvaisia vitsejä, joissa nainen mm. maksaa naapurin miehelle putkitöistä seksillä ja pari laulunpätkää Isojen poikien laulukirjasta. Yritin uppoutua töihini ja olla kommentoimatta mitenkään. Että jospa se lopettaisi.

Kysymykseen "saanko kertoa vielä yhden tarinan, se on kyllä vähän pervo?", vastasin napakasti, että en todellakaan halua kuulla enää yhtään ainutta pervoa tarinaa, laulua tai yhtään mitään. Toistin vastaukseni moneen kertaan hänen asiaa jankatessa. Ei kiitos, juttusi eivät ole hauskoja, ole kiltti äläkä kerro.

Viimeiset 30 minuuttia ennen Karkkilaa yritin vain epätoivoisesti näytellä nukkuvaa toivoen, että se vihdoin katkaisisi kaiken sen lätinän tulvan, jota en todellakaan olisi halunnut kuulla. "Riemukseni" sain kuitenkin ikkunaan nojaillessani toisella korvalla kuulla takanani istuneen naisen jutustelut puhelimeensa. Ero hänelläkin takana (tunsin sympatiaa) ja eksä osasi olla melkoisen paskamainen. 

Että kyllä, linja-autossa todellakin on tunnelmaa. Tuolla reissulla todella ahdistavaa sellaista. Vieraan ihmisen erosotkuja toiseen korvaan ja tympeitä seksistisiä vitsejä toiseen. Puhelimessa puhumisessa ei ole mielestäni mitään väärää, enkä välttämättä olisi takana istuvan juttuja kuullut, ellen olisi joutunut niin kovasti pakenemaan vieressä istuvan herran sanailuja ikkunaa vasten painautuen.

Mutta jumalauta, jos toinen ihminen ihan selväsanaisesti sanoo, että ei halua sun jatkavan enää juttujasi, niin silloin pitäisi älytä tukkia se turpa. Mutta mitäpä ne känniääliöt älyäisi. Argh. Meni niin hermo.

Jopa ne noin vuosi sitten Forssasta Helsinkiin saakka kuulemani eläkeläismummon ummetukset ja muut suolistovaivat olivat miellyttävämpää kuultavaa kuin Pekan pervot tarinat. Nuo tuskalliset 75 minuuttia saivat minut lupaamaan itselleni, että en enää koskaan unohda ottaa kuulokkeita matkoille mukaani. Kuuntelen mieluummin vaikka Smurffilevyjä tuplatempolla soitettuna kuin pornolauluja jonkun vieraan känniääliön suusta.

Millaisia vierustovereita helvetistä teidän viereen on matkoilla sattunut?

 

 

Kommentit (8)

Monni
1/8 | 

Lentomatkalla Lontooseen viereen rysähti loristen hikoileva, isokokoinen mies joka alkoi flirttailla kauniille (ja naimisissa olevalle) ystävälleni ja haastaa riitaa kanssani tatuoinneista (joita minulla ei ole ensimmäistäkään) koska en ilmeisesti ollut tarpeeksi kaunis ällöttävälle flirttailulleen. Lisäksi saimme kuulla tarinaa alle 18v. tyttöystävästä joka oli niin kuuma (mies itse varmaan ainakin 40v) ja kuinka hän neuvoisi Lontossa meille kaikki parhaat paikat mistä saisi laitonta metadonia. Sanoin todella tiukasti ei kiitos, emme halua sinua seuraamme Lontoossa, vaikka mies oli kevyesti kolme kertaa kokoiseni.
Hän jatkoi inttämistä kuinka hän näyttäisi meille paikkoja. Juotuaan yhden drinkin, hän sammui. Todellakin sammui, ja alkoi kuolata pitkiä kinavanoja rinnuksilleen. Missä aineissa lie ollut mutta yksi alkoholiannos tuskin tuollaista saa aikaan. Ainakin saimme olla lennon viimeisen tunnin rauhassa, tosin nojasimme kauhuissamme laajenevasta kuolalammikosta kauemmas. Hän ei herännyt koneen laskeutumiseen. Hyvää hyvyyttämme kerroimme stuerteille hänen sammahduksestaan, ja sitten juoksimme kuin tuli pyrstössä hakemaan laukkumme ja pakenemaan kentän ihmisvilinään, ettei hän vain löytäisi meitä ja lyöttäytyisi seuraamme, niin kuin oli lupaillut.
Ehdottomasti karmein matkaseura ikinä.

Pimmiäinen
2/8 | 

Mun pahin matkaseura bussissa on matkapahoinvointi. Unohtelen sen välillä ja yritän bussimatkustamista. Veeran tilanteessa olisin varmasti oksentanut, koska pahoinvointi saattaa tulla 15 min lähiliikennereissullakin.

Nuori äiti
3/8 | 

Olin vauvan kanssa ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Lapsi oli 8 kk. Olin varannut paikan, jossa sai seinään kopan, että vaavi sai nukkua. Vieressäni istui mies, jolla kuulokkeet päässä. Samalla hän jutteli harvakseltaan mieheni kanssa niin kovaäänisesti, että vauva heräsi joka kerta itkemään. Nyt jo huomauttaisin asiasta, silloin olin niin nuori, etten kehdannut. Savu varmaan mun päästä nousi!

Nopeustesti
4/8 | 

Hehe, kyllä hieman huvittavalta tilanteelta kuulostaa Pekan kanssa matkailu, vaikka sillä hetkellä ei siltä varmastikaan tuntunu! Se kun ottaa hieman maistia, niin rupeaa tuntumaan hyvältä ajatukselta kysellä sitä sun tätä.

-A
11/8 | 

Juuri parhaillaan Pori-Hki matkaa tässä tehdessä voin allekirjoittaa tuon linja-auton tunnelman. :D Ennen kuljin joka viikko 1-4x matkan ja nyt onneks vaan muutamia kertoja kk.

Vierailija
12/8 | 

Vuosikausia sitten lentäessäni Lontoon kautta jenkkeihin viereen sattui brittiläis-jenkkiläinen nuoripari. Pitkällä lennolla tupakanhimossaan vetivät viinaa senkin edestä. Olivat muuten mukavia mutta loppumatkasta ihan pierussa jo hiukan rasittavia ja perillä riitelivät lentokentällä. Huoh!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko

Mulla on vuosikausia ollut riesana typerät "sitten kun" -ajatukset, eli sitkut. Huomaan usein ajattelevani kaiken kääntyvän hyväksi "sitten kun vaan saan kaikki to do -listan hommat tehtyä", "sitten kun saan tämän kämpän lopullisesti kuosiin", "sitten kun saan siivottua".

Ihan tosissaan huomaan monta kertaa kuvittelevani, että kun vaan saisin aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, puhtaasta ja valmiista kodista, niin koko elämäni muuttuu. Siistissä ja täydellisessä kodissa minusta kuoriutuisi aamuvirkku reipas ihminen, joka keittää aamiaiseksi puuroa, käy lenkillä ennen töihin lähtöä ja saa vihdoin suoritettua kaiken. Ihan kaiken. Mutta ensin vain pitäisi saada ympäristö täydelliseksi.

Tuota samaa kuvitelmaa vaalin päässäni eron kynnykselläkin. Mielikuvissani uusi koti oli puhdas uusi alku, missä suunta olisi ainoastaan ylöspäin. Kuvittelin itseni seesteisesti siemailemaan aamusmoothieta kivasti sisustetussa asunnossani. Elämässä olisi fiksu rytmi ja jaksaisin pitää huolen itsestäni, töistäni ja kodistani. 

Nuo ajatukset ovat aina olleet ihan pelkkää utopiaa, mutta pyöritän puhtaan pöydän ja uuden alun haavetta silti päässäni kerta toisensa jälkeen.

Olen asunut tässä uudessa kodissa nyt reilut pari kuukautta, mutta se ei luonnollisestikaan ole vielä valmis. Minun ja uuden sekä hallitun elämän välissä on muutaman muun kodin keskeneräisyyden lisäksi tällä hetkellä mm. kylpyhuoneen kaaos.

Siellä on todella vähän säilytystilaa, joten pidän meikkejäni pesukoneen päällä. Joka kerta, kun pesen pyykkiä, on kaikki meikkivehkeet nostettava siitä pois, sillä koneen lingotessa ne ovat vaarassa pudota. Niinpä nostelen törppöjä, purkkeja ja laatikoita edes takaisin. 

Minulta puuttuu myös pyykkikori. Ei sille toisaalta ole tilaakaan. Pyykit majailevat rumassa kestokassissa, joka liirailee pitkin vessaa. Pyykkitelineenkin olemassaolo ärsyttää.

Että sitten kun vaan saisin kaiken paikoilleen ja nätiksi, niin elämästäni tulisi varmasti ihanaa. Sitten kun kotini kiiltäisi puhtauttaan ja jokainen tavara olisi nätisti omalla paikallaan, lakkaisin itkemästä menneitä. Sitten kun saisin kaikki roikkuvat hommat tehtyä, en enää pelkäisi tulevaa.

Jep jep. Sitkun sijaan on oikeasti vain tämä hetki. Elämä on sotkua. Se on keskeneräisiä asioita. Se on ruma pyykkikassi keskellä vessan lattiaa. 

Kommentit (10)

Khissu
1/10 | 

Ikeassa on sellainen pesukoneen päälle laitettava kaappi, joka voisi tohon sun kylppäriin toimia. Lillången nimellä. Jos vain sopii pesukoneen mittoihin. 

Ja sitkuttelu on arkipäivää, ei aina voi ehtiä, tai viitsiä, jaksaa,huvittaa. 

Veera
Liittynyt2.9.2015

Oi, pitääpä tsekata mitat. Kaappi nimittäin tois todellakin kaivattua säilytystilaa aika kivasti. Kiitos vinkistä!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
2/10 | 

Osta kaunis, iso kori pesukoneen päälle! Tarpeen vaatiessa se on helppo nostaa lattialle kun laitat koneen päälle.
Toimii meillä!
Kiitos blogistasi, oot aika mahtava mimmi!

Vierailija
3/10 | 

Sama ehdotus kuin edellä, kori pesukoneen päälle. Mietin että mahtaisiko pyykkikori makuuhuoneeseen johonkin, niitähän on ihan kivannäköisiä? Mulla on makuuhuoneen kaapissa, mutta muistelen, että kaappitilaa ei ole sulla paljon, joten se ratkaisu ei ehkä nyt käy.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Joo sitä minäkin olen miettinyt, että jos löytyis joku makuuhuonekelpoinen pyykkikori. Kyllä se just sinne vois mahtua. Kappiin ei oo toivookaan 😂

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Jade
4/10 | 

Ihanaa että jollakin muullakin on se kestokassi pyykinsäilytyksessä. Ja purnukka-ahdistus, ja kännykässä se to-do-lista, joka täyttyy uusista asioista, kun alkupäästä saa ruksittua asiat tehdyksi. Ikinä ei tule "valmista"...

Veera
Liittynyt2.9.2015

Juu, et todellakaan ole näiden asioiden kanssa yksin! 😄

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Mindy
5/10 | 

Tuo viimeinen lause oli hyvä :-) Mä olen huomannut nyt tässä iässä (50 v. ) että keskeneräisyyden ja ajoittaisen sotkun sietäminen parantaa elämänlaatua ihan huomattavasti. Kaikkea ei kuitenkaan koskaan saa "valmiiksi". Monta vuotta turhaan pinnaa kiristelleenä oon nyt vähän osannut relata. Tietenkin siivota pitää ja organisoida mutta muut asiat on niin paljon tärkeämpiä

Haituva
6/10 | 

Sitkuttelin vuosikausia. Kotikin kärsi siinä, kun ei saanut vaan aikaiseksi sitä ja tätä. Yllättäen sain viikonlopuksi yövieraan, jonka oleskelu venähti "hieman" viikonloppua pidemmäksi. Vakituiseksi asumiseksi oikeammin. Sitkusta tulikin nytku. Huomasin löytäneeni rytmin moneenkin ennen sitkulla siirrettyyn asiaan. Kämppis (tai jotain sinne päin, eli "mies, joka asuu kanssani mutta..."), jonka seurassa viihtyy oli ratkaisu monien yksinasuttujen vuosien jälkeen. Toki sitku on yhä hengissä mutta nytku toi paljon uusia asioita elämääni. Yllättäen ja juuri tarpeeseen. Ja tämä yllätys taisi olla kummallekin hyvä. En sanonut kysyttäessä itselleni "sitku" vaan yllätin itseni ja hyppäsin uuteen tilanteeseen. Se oli paras päätökseni vähään aikaan ja näin lähes 2v myöhemmin olen yhä sitä mieltä.

Elämä on yllätysten ja valintojen polku. Ennalta on vaikea arvata, minkä kulman takana on se itselle paras vaihtoehto.

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko (Paitsi, että heti jäi viime viikko väliin. Uups!)

Tätä kuvan näkymää mä usein tuijotan tippa linssissä. Ikkunasta näkyy Keski-Porin kirkontorni, siihen keskitän katseeni, kun puhun siitä kuinka hukassa tunnen olevani. On helpompaa tuijottaa ikkunalaudan viherkasveja ja silittää sohvatyynyn kulmaa kuin katsoa terapeuttia päin käydessämme keskustelua siitä, että vain minä itse voin auttaa itseäni voimaan paremmin. Tai siitä miksi tunnen itseni yksinäisenä arvottomaksi.

Olen joitakin vuosia sitten käynyt kolmen vuoden mittaisen psykoterapian. Tuolloin käsittelin paljon mm. ammatillista itsetuntoani ja opettelin stressinhallintaa. Sain tuosta terapiajaksosta todella paljon. Opin vetämään itselleni ja jaksamiselleni rajoja. Opin ymmärtämään, etten ole vastuussa muiden ihmisen tunteista ja sanomaan rohkeammin ei. 

Löysin tuon terapian aikana negatiivisten ajatusten alta yllättävän positiivistakin virettä ja sain huomata, että en ole oikeasti pohjimmiltani niin pessimisti kuin luulin. Ennemminkin realisti. Mutta opin uskomaan myös siihen, että hyviä asioita voi tapahtua koska vaan. 

Ei nuo aiemmin terapiassa opitut asiat ole mihinkään kadonneet. Tiedän, että olen ihan kelvollinen ja pärjäävä ihminen, mutta nyt vaan on isommassa äänessä tunne, ja se tunne koittaa huutaa järkeni yli.

Niinpä tällä kertaa kohtaankin terapeutin sohvalla enimmäkseen sellaisia asioita, joita en pystykään selittämään hyväksi pelkällä järjellä. Rakkaus, pettymykset ihmissuhteissa ja masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus ovat asioita, jotka eivät ihan heti taivukaan aiemmin opettelemiini ajatuskulkuihin. Mutta pienin askelin. Kyllä puhuminen auttaa ja pieniä oivalluksia syntyy. 

Sisälläni on kaksi ääntä. Vuosia järki onnistui huutamaan sopivasti lujemmin. Nyt tunteiden volyymi on huomattavasti lujemmalla. Ja tämän hetkisessä tilanteessa se sattuu. Jatkan tuossa sohvan kulmassa istumista ja kirkontornin tuijoittelua. Ehkä äänille vielä löytyy tasapaino.

 

Kommentit (29)

Orvokki
1/29 | 

Moips! Sä kirjoitat tunnetiloistasi tosi analyyttisesti. Kun mä olin vast.tilanteessa, kirjoitin päiväkirjaa. Terapia kävi kyllä mielessä muttei silloin ollut varaa.
Olen hengessä mukana.
Onneksi on ystäviä myös. Toi tunne menee kyl ohi,tiedän mutta se vie aikaa.
Hyvää viikonloppua jokatapauksessa.🌻🍀

Veera
Liittynyt2.9.2015

Juu, jospa se aurinkoisempikin mieli tulee joskus taas. Kiitos. :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
4/29 | 

Tiedät kuitenkin varmasti, että elät monen mielestä täydellistä unelmaelämää.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ja tämän "tiedon" pitäisi koskettaa minua syystä että? Jokaisen ajatukset ja luulot toisten elämästä lienee ihan kunkin oma asia ja jokaisen tunteet omasta elämästään samoin.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Blogit ovat kaikille näkyvä päiväkirja, vapaasti kommentoitavana. Jos kommentit eivät miellytä, niin ehkä pitäisi miettiä onko Some oikea paikka.

Sanli

Ei kai se sitä tarkoita, etteikö voi mielipidettään ilmaista jos joku kommentoi tökerösti. Vaikka blogi onkin julkinen, se on myös kirjoittajan näköinen, niin blogitekstin kuin kommenttienkin puolesta!
Mun mielestä on hienoa, että kirjoitat myös tästä puolesta. Ihminen on niin monisyinen. Vaikka joidenkin ulkopuolisten mielestä sun elämä näyttää täydelliseltä, se on paljon paljon enemmän, myös oman mielen kanssa tahimista.
Ihanaa kuulla, että välillä se positiivisuuskin pilkahtelee!

Nurje

Tällainen kommentti on melko turha. Siinä vaiheessa, kun mieli kipuilee, sillä ei ole mitään väliä, elääkö jonkun toisen mielestä unelmaelämää, vai ei. Varmasti tarkoitit sanasi lohdutukseksi, mutta suosittelen jatkossa hieman erilaista toimintatapaa asiassa. Minkäänlainen unelmaelämä kun ei ihmistä suojaa mielenterveydellisiltä ongelmakohdilta.

Nurje
5/29 | 

On hienoa, että uskallat avata itseäsi terapiassa. Se ei ole välttämättä helppo prosessi. Olet rohkea. <3 Itse myös tällä hetkellä hieman kipuilen elämän ja kaamoksen kanssa ja olen myös itse pohtinut, josko terapiasta saisi tähän selkeyttä. Vaikka on ikävää, että kipuilet, on kuitenkin hienoa, että pystyt jakamaan tunteesi ja kokemuksesi. Annat sillä meille muille valtavan arvokasta vertaistukea.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Suosittelen kyllä terapiaa. Riippuen asiasta, jo muutamakin kerta voi auttaa ajatusten järjestelemiseen.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
7/29 | 

Olet kyllä tosi rohkea nainen, kun näin avoimesti kirjoitat aiheesta. Ihailen ja toivotan tsemppiä ❤ Kiitos blogistasi.

IKÄTOSI
8/29 | 

Kenenkään pään sisäänhän ei voi mennä mutta kokemuksen rintaääneellä voin sanoa, että ikä on myös erinomainen lääke moneen vaivaan, eli VALOA on taatusti näkyvissä .....Huom! kesäkin edessäpäin  :)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Valitettavasti masennus on sairaus jota esiintyy kyllä ihan kaiken ikäisillä.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
10/29 | 

Olen tykännyt blogistasi ja useampaan kertaan sitä julkisesti kiitellyt kommenteissa. Nyt särähti ja pahasti. En ymmärrä, miksi vastasit noin aggressiiviseen tyyliin jonkun ihmisen ihan asialliseen kommenttiin.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Hohhoijaa ja huoh, todellakin, siitä olemme samaa mieltä. Nää palautteet on nyt vastaanotettu, mutta eivät valitettavasti aiheuta sen kummempia toimenpiteitä.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
11/29 | 

Kiitos rohkeasta kirjoituksesta, Veera. Painin samojen asioiden kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen elämää ruveta määrittämään, harmittaa tuo jonkun kommentoijan ikävä kommentti. Et ole yksin tämän ongelman kanssa, meitä on paljon. Lähetän sulle tsemppiä. Kiitos kun jaoit ajatuksesi!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niinpä, ja kun tässä on ihan avoimesti puhunut just vaikka omasta masennuksesta, niin tuollaiset "unelmaelämä" -kommentit on ihan käsittämättömiä. Mutta siksi juuri haluan aiheesta kirjoittaa, että tiedän meitä tosiaan olevan paljon. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Kristiinao
12/29 | 

Tosi paljon voimia Veera! Itseäni kosketti kovasti tuo käyttämäsi ilmaus "masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus". Sitähän se pahimmillaan just on. Itse koin masennuksen just sellaisena helvetilliseen pimeyteen uppoamisena, etten nähnyt missään valoa enkä saanut mistään enää minkäänlaista hyvänolon tunnetta. Vaikka päällisin puolin kaikki oli hyvin, monen mielestä varmaan erinomaisesti. Suoritin elämää ja päin helvettiä meni. Kiviseinä tuli aikoinaan  lopulta vastaan ja siitä törmäyksestä toipuminen vei aikaa. Tosi hyvä, että olet löytänyt terapian. Toivon sinulle sydämestäni parempaa vuotta 2019. Olet kaunis, fiksu ja lahjakas - älä ikinä unohda sitä! Aurinko paistaa vielä sinullekin, ihan varmasti ❤️

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, monelle tuntuu edelleen olevan vaikea käsittää, että masennus ei välttämättä näy ulospäin ja ihminen voi pitkäänkin onnistua just suorittamaan. Jospa tämä vuosi veisi kohti valoa! 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Lyyli
13/29 | 

Kaunis kirjoitus ja kovasti voimia tähän hetkeen ja parempaa tätä vuotta!
Itselläni oli vaikea, ensin työuupumuksena ilmennyt masennus reilu 10 vuotta sitten, ja siitä toipuminen kesti aikansa. Oikeastaan sellainen varovaisuus ja pelko uusimisesta tuntuu jääneen päälle ja rasittavissa elämäntilanteissa/kriiseissä (masennus)oireita tulee helposti. Syyllistän itseäni siitä ja koen huonoa omatuntoa etten lapsettomana sinkkuna saa enempää aikaan...
Mahtavaa kun nostat masennuksen raskasta aihetta esiin, ja uskallat kertoa tilanteestasi! Antoi mm itselleni aihetta miettiä helpottaisiko oloni ammattilaisen kanssa.

Ps. Oletko harkinnut että kommentointi voisi edellyttää sähköpostin antamista? Jäisikö osa riidanhaastajista ja ilkeilijöistä pois, kun heidän kontribuutio ei hyödytä ketään.

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko

En muista koska olisin viimeksi ollut näin pitkään tekemättä töitä. Viimeinen keikka ennen joulua oli 19.12. ja 20.12. tein vielä jotain kuvankäsittelyhommia. Sen jälkeen olin täysin koskematta mihinkään valokuvausduuneihini aina eiliseen (5.1.) saakka, jolloin oli vuoden eka työvuoro Satakunnan Kansassa.

Tekemistä olisi kyllä ollut. Ainahan sitä on. Mutta päätin kerrankin tempaista itseni ihan totaalisen irti to do -listoistani. Kainuun visiitiltä palattuani olen lähinnä horrostanut yksin kotona. Pimeässä pehmoisiin peittoihin kääriytyneenä olen valmistellut itseäni uuteen vuoteen, uuteen arkeen. Käynyt läpi tapahtuneita ja tunteitani. Antanut itselleni luvan vain olla tekemättä yhtään mitään, miettimättä mitä kaikkea pitäisi saada aikaan ja miten reipas ja aktiivinen tulisi olla.

Suurin "aikaansaannokseni" kuluneella viikolla on ollut 29 Nashville -jakson tuijottaminen Viaplaystä. Ensin muutama jakso sohvalta käsin ja sitten jatkot läppärin kera sängyssä. Loistava muistutus siitä miksi minulla ei yleensä ole mitään suoratoistopalveluja käytössäni. Nyt sorruin ilmaiseen kuukauteen ja selvää on, että en jatka tilausta. On liian helppo katsoa "vielä yksi jakso", kun ne seuraavat toisiaan ilman, että tarvitsee edes nappulaa painaa. 

Mutta en aio tuntea huonoa omaatuntoa tästä talvihorrosviikostani. Toisinaan sitä tarvitsee totaalisen buuttauksen. Huomenna koittaa paluu aikaansaavaan arkeen, kouluun ja töihin. Huomenna koulupäivä ja tiistain toimistopäivälle on to do -lista hioutumassa. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, varasin huomiseksi itselleni paikan joogatunnilta! Menen testaamaan lempeää lämpöjoogaa. Luvassa siis lempeä siirtymä tv-viihteen ääreltä oman elämän draamakomediaan.

Ajatukseni viikottaisen arkikuvan palauttamiseksi blogiin taas tälle vuodelle sai kannatusta instassa, joten kokeillaan taas! Arkikuvahaasteeseen innoitti aikoinaan Lähiömutsi.

Kommentit (4)

Joppe
2/4 | 

You go girl! Lämpöjooga on ihanaa! Mielen sohva! Jossain vaiheessa huomaa, että mieli rauhoittuu.

PiP
3/4 | 

Kuulostaa just ihanan lomaiselta, hyvä Veera! Tääl on toinen soffalla horrostaja, joka palaa huomenna työmoodiin.
Voimia, uusia alkuja ja iloa alkaneeseen vuoteesi!

Henne
4/4 | 

Horrostaminen kuvaa just sitä, mitä määkin joululomalla harrastin. Epäilen toimivani aurinkoenergialla. Toivoisin tosi kovasti, että postaisit joskus niistä sun opinnoista. Ne vaikuttaa mielenkiintosilta ja kiinnostaa ainakin insta-sisältösi perusteella myös se, mistä asioista oot eri mieltä ns. yleisten sääntöjen tai opettajien kanssa :)

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 37-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat