Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

"kiva lauantain tulossa. Saa nukkua pitkään ja sitten on hyvin aikaa laittautua ja miettiä mitä laittais päälle illan kemuihin." Näin mä kuvittelin vielä perjantaina päivällä, kun seuraavana päivänä oli tiedossa Satakunnan Kansan "pikkujoulut".

Lauantai muuttuikin sitten lyhyellä varoitusajalla työpäiväksi, joten loppujen lopuksi mulla ei vielä puoli tuntia ennen juhlien alkua ollut tietoa, että mitä kiskoisin päälleni ja tukka ja meikkikin oli vielä puolitiessään. 

Kemujen teema oli James Bond, joten koitin kaivella kaapista jotain mitä voisin kuvitella myös Bond tytön pukevan päälleen. Internetistä inspiraatiokuvia selaillessa näytti vahvasti siltä, että useimmiten Bond-tytöt viihtyvät bikineissä. Vaikka nyt leuto talvi onkin, niin uima-asu tuntui hieman liian kepoiselta vaihtoehdolta. Mun linnanjuhlamekko taas olisi kyllä ollut tyyliltään varsin Bond-muijalle passeli, mutta koska tiesin melko varmasti suuntaavani työkamujen kanssa vielä jatkoille baariin, ei iltapukukaan tuntunut ihan parhaalta vaihtoehdolta. 

Pikkumustalla siis mentiin. Mutta Joseph Ribkoffin mekon säkenöivät timanttikoristeet (Bondin maailmassa joku mimmi salakuljettaisi aidot timantit noin mekossaan kaikkien luullen, että kyseessä on vain rihkamaa) olivat mielestäni riittävän glamoröösit, jotta mekko kelpaisi myös Bond Girlin ylle jonnekin rikkaita kuhisevalle casinolle.

Näin harvoin juhlivana olisi ollut kiva panostaa meikkiin niin, että olisi ehtinyt liimailla vähän ekstraripsiäkin, mutta olen siinä hommassa niin harjaantumaton, että sitä ei ihan kädenkäänteessä tehdäkään. Mun perusmeikillä siis mentiin muuten paitsi että sudin mukaan nopeat luomivärit. 

 

Olen ehkä jossain kohtaa maininnut viime vuosina kasvaneesta intoverttiydestäni ja sen myötä vähentyneestä sosiaalisesta elämästä. Kaipaan kyllä toisinaan seuraa, mutta olen hyvin hyvin valikoiva sen suhteen kenen kanssa haluan ja jaksan aikaani viettää. Kutsut juhliin voivat ensituntumalta olla ilahduttavia, mutta seuraavaksi huomaankin miettiväni, että haluanko sittenkään lähteä ja jaksanko olla ihmisten ympäröimänä ja sosiaalinen.

Tätä mietin hetken myös lauantaina.  Mutta onneksi menin, sillä sain ilokseni huomata, että kun paikalla oli vain tuttua työjengiä, ei isommankaan porukan keskellä oleminen tuntunut niin kuormittavalta. 

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon nykyistä tilannettani ja suhtautumistani sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon suhteen. On jollain tavalla pelottavaa huomata muuttuneensa ihmisenä hyvin toisenlaiseksi kuin millaisena itsensä pitkään tunsi. Sosiaaliset taitoni ovat edelleen tallella, mutta haluan käyttää niitä entistä harvemmin. 

Siinä missä nuorempana uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui aina hauskalta, jännittävältä ja toivotulta asialta, mietin nykyään suurimman osan ajasta, että en yhtään jaksa alkaa tutustumaan keneenkään.

Puhuin aiheesta viimeksi terapeutillenikin ja tuskastelin sitä, että olenko nyt huono ja epäkohtelias ihminen, kun en jaksa olla kovinkaan kiinnostunut muista ihmisistä, etenkään mistään uusista. (Terapeuttini lohdutti, että en ole huono ihminen ja todennäköisesti en kovin epäkohteliaskaan, jos osaan itse noissa tilanteissa pelätä olevani epäkohtelias)

Valitsen mieluummin olevani itsekseni kotona kuin vaikka liityn viikonloppuna viettämään iltaa jossain porukassa josta tunnen vaikka vain yhden tai kaksi ihmistä. Työtilanteissa sitä ei tietenkään voi valita, joten kaikki "yritän parhaani mukaan esittää sosiaalista ja muista kiinnostunutta ihmistä"-paukut tulee sitten käytettyä jo siellä. Virtaa kyseiseen asiaan ei riitä enää vapaalle.

Tämä toki aiheuttaa ajoittaisia yksinäisyyden tunteita, kun ei niitä seuraksi "kelpaavia" ihmisiä ole lähettyvillä ja saatavilla kovinkaan montaa. Mutta, mieluummin yksin kuin seurassa, josta ei ole oikeasti kiinnostunut. 

Mutta näistä duunipaikan juhlista olin siis todella iloinen, että menin. Ne antoivat enemmän kuin ottivat. Sai ainakin nauraa todella paljon. Ja yhden 007:n sain kuviinkin kanssani. Täytyy muuten todeta, että kyllä vaan näyttää miehet hurjan komeilta aina puvuissa. On hauska nähdä työtovereiden kesken joskus vähän fiininpänäkin kuin normaaleissa työkamoissa. 

Ehkä mä koitan nyt painaa mieleeni viikonlopusta jääneet positiiviset fiilikset ja muistella niitä, kun seuraavan kerran epäröin että lähtisinkö ihmisten ilmoille vai jäisinkö kotiin. Pitää koittaa ajatella niin, että kemuissa voi ollakin ennakkoluuloista huolimatta kivaa. Ja jos ei ole, niin aina voi lähteä kesken pois. 

Onnistuneen illan asuna siis: Mekko - Joseph Ribkoff (saatu) / kengät - Marks & Spencer / laukku - vintage / korvikset mistä lie

 

Vuosi sitten muuten juhlittiin kieltolaki-teemalla, silloin asuni näytti TÄLTÄ.

Apua, nyt tuli kiire! Potkunyrkkeilytreenit alkaa vartin päästä. Aiheesta lisää myöhemmin!

Kommentit (7)

nytkommentoin
1/7 | 

Yleensä olen laiska kommentoimaan mitään blogeihin, mutta nyt on sanottava että T-O-D-E-L-L-A onnistunut tyyli, näytät upealta! 

ida
2/7 | 

onnistuitpa kiteyttämään tuon introverttius-yksinäisyys asian hyvin. Tai että ylipäätään toit esiin myös sen yksinäisyyspuolen mitä tuo introverttius voi aiheuttaa, kun on  niin rajallinen se poppoo kenen kanssa jaksaa olla. Ensimmäinen kerta kun kuulin keneltäkään noin osuvaa vertaiskokemusta.  :) 

Daisy
4/7 | 

"Työtilanteissa sitä ei tietenkään voi valita, joten kaikki "yritän parhaani mukaan esittää sosiaalista ja muista kiinnostunutta ihmistä"-paukut tulee sitten käytettyä jo siellä. Virtaa kyseiseen asiaan ei riitä enää vapaalle."

Mulla täsmälleen sama! Olen töissä jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä niin kotona ei vaan enää rahkeet riitä. Eläimet on koko ajan enemmän sydäntä lähellä, niiden kanssa on helppo vaan olla :)

Eikku
5/7 | 

"Olen ehkä jossain kohtaa maininnut viime vuosina kasvaneesta intoverttiydestäni ja sen myötä vähentyneestä sosiaalisesta elämästä. Kaipaan kyllä toisinaan seuraa, mutta olen hyvin hyvin valikoiva sen suhteen kenen kanssa haluan ja jaksan aikaani viettää. Kutsut juhliin voivat ensituntumalta olla ilahduttavia, mutta seuraavaksi huomaankin miettiväni, että haluanko sittenkään lähteä ja jaksanko olla ihmisten ympäröimänä ja sosiaalinen."

Miten osasitkin muotoilla tämän näin hyvin? Ihan kuin ajatus omasta päästäni, jota en olisi osannut itse jäsentää! Tavallaan mukava huomata, että muillakin on näitä samoja taipumuksia. 

Näytit muuten upealta noissa juhlissa!! Kerta kaikkiaan!! 

Vierailija
7/7 | 

Yhdyn edeltäviin kommentteihin - näytät tosi upealta! Varsinkin tissikontaktissa Bondin kanssa :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuvien pusero saatu, STI.

Mun viime viikko oli taas vaihteeksi aika musta. Siis sellainen, kun se masennuksen musta tahmea massa taas koitti kovasti peittää alleen ja ainoa pakokeino oli jälleen uni. En tiennyt miksi olla hereillä. Siispä lähinnä nukuin, jos en tehnyt töitä. 

Itkua on pitänyt nieleskellä tänäänkin moneen otteeseen. Mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päätin listata 10 asiaa, jotka saavat mut nyt iloiseksi tai ovat muuten vaan hyvin. 

1. Edessä kolme kivaa päivää Kööpenhaminassa. Ensin hieman Olympus-juttuja isolla porukalla ja sitten ihan vaan lomaillaan yhdessä Iinan kanssa.

2. Marraskuun alussa työkalenteri näytti taas kerran huolestuttavan tyhjältä. Mutta kas kummaa, vain muutama päivä sen jälkeen, kun olin ääneen huolestani puhunut, ilmestyi jostain taas keikkaa. Pelottavan hiljainen marraskuu kääntyikin rahallisesti varsin hyväksi, mikä taas poistaa painetta joulukuulta.

3. Päätin siis edelliseen viitaten ihan suosiolla lomailla muutaman viikon joulun ja vuodenvaihteen tienoilla. Hiljaisempaa siinä kohti yleensä olisi joka tapauksessa, mutta on tärkeää tehdä selkeä päätös, että antaa itselleen luvan olla stressaamatta siitä, että muutamaan viikkoon ei tee mitään laskutettavaa.

4. Lomalla pääsee käymään kotikotona. Ihana nähdä perhettä ja sukua. Aion silitellä mummin ryppyisiä käsiä, pötköttää sunnuntaipäikkäreillä isän ja äidin välissä, saunoa ystävän luona, hihittää serkun kanssa, nauraa suvun pienimpien jutuille ja halata kaikkia ihania ja tärkeitä.

5. Lähden tänäkin vuonna itsenäisyyspäivänä linnaan kuvaamaan. Vaikka se onkin hikinen, kiireinen ja hieman stressaavakin duunikeikka, niin silti tosi kiva päästä sinne uudelleen. Eka kerta meni vähän harjoitellessa, joten jospa nyt olisi hieman sujuvampi suoritus.

6. Kun itsenäisyyspäivän työrutistuksesta selviää, niin seuraavana päivänä pääsee taas pitkästä aikaa Amorphiksen keikalle. Eli monin tavoin huikea synttäriviikonloppu luvassa.

7. Jo vähäinen salitreeni (1x/vko, joskus 2x) syksyn aikana on vienyt pieniä askelia eteenpäin. Erityisesti iloitsen niistä päivistä, kun olen onnistunut raahaamaan itseni liikkumaan vaikka olo on ollut todella surkea. 

Pusero - S.T.I. (saatu) / Farkut -Ellos / Kengät - Betty London / Korvikset - Aarikka

Nämä seitsemän keksi helposti, mutta sitten alkoi lyödä tyhjää. Mutta en luovuta ennen kuin 10 positiivista juttua on kasassa!

En vaikka pitäisi jo todellakin alkaa nukkumaan, sillä herätys on aamulla viideltä (eli viiden ja puolen tunnin päästä), jotta ehditään hieman seitsemän jälkeen lähtevälle lennolle.

8. Olen saanut paljon kivaa palautetta Suuri Käsityö -lehteen suunnittelemieni vaatteiden tiimoilta ja ilokseni saan työskennellä projektin parissa vielä hetken. 

9. Mua ei just nyt satu. Mulla on kuukausi sitten sattuneen betonirappustapaturman (kaaduin oikein huolella) jälkeen ollut vähän jos jonkinlaista kremppaa. Sain osumaa sen verran moneen kohtaan kehoa, että moni paikka on kipuillut vuoronperään. Ja viime viikolla iski pitkästä aikaa taas hirmuinen tensiopäänsärkykin. Mutta just nyt ei satu yhtään ja se on ilahduttava asia nukkumaan käydessä. Tekee nukahtamisesta kovin paljon helpompaa.

10. Ja viimeisenä: Paljosta mustasta huolimatta, kykenen kuitenkin kokemaan myös iloa ja onnistumisen tunteita! Tämä, jos mikä on tärkeää ja tästä asiasta terapeutinkin kanssa viimeksi puhuttiin.

Vaikka mielialassa on paljon toivomisen varaa, enkä tunne oloani useinkaan kovin toiveikkaaksi tai tulevaisuuteen luottavaiseksi, niin kyllä siellä pinnan alla aina välillä kuplii jotain pientä positiivista. Ja se on hyvä merkki se.

Nyt unille! Herätykseen aikaa 5 tuntia. Instastoryssa @vieruska pääsee seurailemaan Köpisreissun fiiliksiä reaaliajassa.

 

Kommentit (11)

Mamma1
1/11 | 

Hei Veera, en juuri koskaan kommentoi, mutta jokaisen juttusi luen. Piirsin jo kaavat suunnittelemaasi mekkoon, joten täältä yksi iso peukku tuolle yhteistyölle.
Jospa mustan jakson jälkeen tulisi harmaata ja vähitellen myös vaaleita ja heleitä sävyjä elämääsi. Sitä niin kovasti sulle toivon.

Jp
2/11 | 

Samanlainen postaus oli kolmistaan Karoliinalla. Taitaa olla muotia luetella 10 hyvää asiaa elämästään.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Oo, kahdella bloggaajalla sattui olemaan samantyyppiset postaukset, shocking! :o

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

ailie
3/11 | 

Ei pöllömpi muoti, itse kukin voisi välillä miettiä asioita, mitkä ovat hyvin. Yllättävän paljon saattaa löytyä : )

Veera
Liittynyt2.9.2015

Jep, kannustan kaikkia tekemään välillä samanlaisia listoja.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
4/11 | 

En jaksanut lukea. Mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin tuollaisen otsikon jälkeen tulee ihan vitun pitkä litania kuin nälkävuosi itsesäälirutinakitinäsynkkääkinsynkempää maratooni ja sitten taas sankaritarinaan semiselviytymisestä ja uhasta joka aina ja alati väijyy synkkänä pilvenä loputonta jatko-osaansa odottaen jne

Veera
Liittynyt2.9.2015

Et jaksanut lukea, mutta jaksoit kuitenkin tehdä oletuksia ja kirjoittaa kommentin. Olisit nyt senkin ajan jotenkin paremmin käyttänyt. Miettinyt vaikka omia positiivisia juttujasi.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
5/11 | 

Vaikka (vai juuri siksi) puhut paljon masennuksestasi, sinusta ja teksteistäsi välittyy jotain suurta voimaa ja karismaa. Kiitos, että pidät tätä blogia ❤

Majjjjjjjj
6/11 | 

Ooh, arvasin, että pääset linnaan uudestaan! Arvatenkin kiinnostaa, että mitä laitat päälle? Viime vuonna olit upea, ja jotenkin en usko tyylin meneen vuodessa ainakaan alamäkeen. :)

Vierailija
7/11 | 

Välillä on vaikeaa (eri syyt kun sulla, esim. yksinäisyys) mutta kiva lukea sun kuulumisia ja että iloakin mukana. Tsemppiä 💙💙

Kaupallinen yhteistyö

-Kaupallinen yhteistyö Ellos (mainoslinkkejä) ja kengät saatu Vamsko-

Mun viikonloppu on ollut aika surkea ja yksinäinen. Mietin eilen, että mitä tapahtui, koska minusta tuli tällainen? Tällainen kotiin peiton alla jumittava tyyppi, joka samaan aikaan tuntee ahdistusta siitä yksinäisyydestä, muttei osaa enää tehdä mitään asian eteen. Kaipaan seuraa, mutta en kuitenkaan halua lähteä mihinkään ihmisten ilmoille. Haluaisin tulla kuulluksi ja nähdyksi, mutta en osaa pyytää ketään luokseni. 

En vielä muutama vuosi sitten olisi osannut kuvitellakaan tällaista tilannetta, jossa koen olevani ahdistavalla tavalla yksin. Nyt minuun on kuitenkin hiipinyt kuristava pelko siitä, että tämä olotila on pysyvä. Tuntuu, että eronneet ihmiset useimmiten lähinnä toitottaa sitä kuinka vapauttavaa ja ihanaa on nyt kun saa olla itsekseen ja itsenäinen ja tehdä mitä haluaa. Kuuluisan erohehkunkin se monelle pukkaa päälle.

Sellainen voimaantuminen tuntuu kuuluvan oikein sujuvaan erosta toipumiseen. Sinkun kuuluu sanoa miten loistavasti tässä menee kaikin puolin itsekseenkin. Ja mä en löydä tuota ajatusta itsestäni ollenkaan ja se saa miettimään olenko huono, heikko ja epäonnistunut.

Siis totta kai sitä pärjää. Kun on pakko. Kyllä tässä henki kulkee ja päivät kuluvat. Aina tulee uusi aamu vaikkei aina tahtoiskaan. Teen työt, suoriudun arjesta. Nukahdan useimmiten helposti ja itkemättä. Herään vaikeammin ja hymyilemättä. Kotioven avatessa on kuitenkin mielessä aina sama kysymys: entä jos mua ei koskaan enää kukaan siellä odota? Se on ihan hurjan lohduton ajatus.

Mutta tuntuu, että on jotenkin noloa tuntea niin. Kuuluisi olla vahva ja itsenäinen tyyppi, joka ei tarvitse ketään. Ei ainakaan mitään parisuhdetta. Sellaista toivotaan vasta sitten kun "elämä on ihan tosi mahtavaa näinkin". Mitä jos tää ei ikinä ala tuntumaan musta ihan tosi mahtavalta? Jos mä en opi nauttimaan siitä, että saan ilta toisensa jälkeen olla olla yksin näiden seinien sisällä? Mitä jos tämä olotila on pysyvä? Sitä mä pelkään. 

Pusero - Ellos, Joelle, koko 48  / Farkut - Ellos, koko 46 / Kengät - Roccobe, Vamsko (saatu) / Korvikset - Aarikka (saatu)

Samaan aikaan kuitenkin, kun tunnen itseni ihan superheikoksi, olen muistanut välillä kehua itseäni myös siitä miten vahva olen. Muistutan itseäni millaisista hetkistä olen elämässäni selvinnyt. Miten monta epätoivon hetkeä jo ohittanut. Millaisia pelkoja jo selättänyt. Taaksepäin katsoessa näen tyypin, joka on aina noussut uudestaan entistä vahvempana ja uusia selviytymiskeinoja oppineena. 

Miten sen mielikuvan vahvasta minusta saisi siirrettyä myös niihin ajatuksiin, joissa katson eteenpäin? Siihen mulla ei ole vielä vastausta. Nyt mä jumitan tässä pelon liisterissä ja yritän hyväksyä sen, että elämässä ei ole mitään takuuta siitä, että "kaikki menee vielä hyvin". Tämä on hengenvetojen mittainen matka, jonka lopputulos on kaikilla sama huolimatta siitä tuntuiko matkalla hyvältä vai pahalta. 

Pukeutumisessakin on ollut nähtävillä jumitusta. Jalkaan on lähes joka päivä eksyneet nuo hurjan mukavat Elloksen Thea-pillifarkut ja Vamskolta saamani valkoiset maiharit. Molemmat luovat hieman reippaamman olon. Yläosina ovat vaihdelleet lähinnä tuo kepeä kukkapusero tai lämpöä, lohtua ja mukavuutta kaivatessa jokin pehmoinen neule. Juuri nyt on fiilis, että tarvitsen vaatteiltani nimenomaan lämpöä, lohtua ja hitusen reippauden illuusiota.

Seuraavaksi yritän kaivaa sisältäni sen verran reippautta, että kiskon trikoot jalkaan ja lähden salille. Sillä jotenkin se on tämäkin sunnuntai kulutettava.

 

Kommentit (12)

Vierailija
1/12 | 

Kiitos tästä. Puit sanoiksi sen, mitä juuri nyt koen. Mielen on vallannut paniikki ja pelko siitä, etten enää koskaan koe romanttista rakkautta. Ulospäin olen pärjäävä ja itsenäinen vahva nainen, ja olenkin. Välillä vain niin kovin heikko. Tsempit meille kaikille jotka sitä tarvitsevat.

Tinttarella_Tiina
2/12 | 

Jos itse osaisin kirjoittaa fiilikset paperille, tarinani olisi yksi yhteen sun tarinas kanssa. Kiitos tästä Veera! Jotenkin helpottaa, kun tietää, ettei ole näiden tunteiden kanssa yksin (vaikka onkin yksin).

KatiR
3/12 | 

Mäkään en usko siiheb että asiat automaattisesti menis jotenkin parhain päin, miksi menisivät? Ainakin omassa elämässä huonot ja vielä huonommat (hehheh) kaudet vaihtelevat. Olen itsekin kokenut tuota ihmiaahdistuksen ja yksinäisyyden välistä ristiriitaa jo useamman vuoden. En tiedä onko poikkeuksellista, etten edes ihastu kehenkään. Harmi että nyky - yhteiskunnassa parisuhde arvotetaan niin korkealle, että aikuinen yksinelävä jää helposti monen asian ja keskustelun ulkopuolelle. Haluaisin sanoa jotain kannustavaa aiheeseen liittyen, mutten keksi :D mutta olet upea ja taitava tyyppi!

Vierailija
4/12 | 

Sulle ja teille yllä kommentoineille koetan välittää toivoa... Tuo olotila ei ole pysyvä. Oon itte eronnu muutamankin kerran elämäni aikana. Aina on tullu nimenomaan tuo kamala ahdistus ja epätoivo, pelko siitä, että eikö tämä koskaan muutu. Olenko iana yksin.

Ja Veera, sun erosta on tosi lyhyt aika. Ei kia vuottakaan? Ahdistus kuuluu myös tuohon aikaan. Ei pitkästä ihmissuhteesta selviä vuodessa tai kahdessakaan. Eikä kannata rynnätä uuteen vielä pitkään aikaan -- oikeastaan vasta sitten kun on aidosti tyytyväinen itsekseen oloon, on hyvä katsella ympärilleen sillä silmällä.

Surkea olo kuuluu asiaan. Sitä ei kannata lykätä tai turruttaa millään konstilla, päinvastoin. Suru olisi hyvä surra läpi, apuna voi olla hyvä terapeutti.

Toivottavasti en loukkaa saman vanhan virren toistolla, mutta sanon silti: surkea olo ei ole pysyvää, se menee ohi -- ja parempaa on tulossa <3

Vierailija
5/12 | 

Jos on mahdollisuus, niin lähde ulos metsään liikkumaan. Hengitä raikasta syysilmaa keuhkot täyteen ja nauti väreistä. Jos on rahkeita, niin lähde vaikka jonnekin luonnonsuojelualueen tienoolle viikonloppureissulle YKSIn ja varltele poluilla ja nautiskele hiljaisuudesta (ja nuotiomakkarasta). Sitten seuraavaksi voisit vaikka mennä elokuviin yksin jne. 

Tee jotain yllättävää, mitä et ole ennen tehnyt (sen ei tarvi olla mitään suurta, mutta ennakkoluulotonta).

Kun tekee yksin asioita, mitä yleensä on tehnyt kaksin tai porukassa, alkaa tuntea itseään paremmin ja varsinkin metsän hiljaisuudessa ja rauhallisuudessa voi olla itselleenkin armollinen.

Vierailija
6/12 | 

Puit omat ajatukseni sanoiksi. Omasta erosta selviytymiseen meni 2,5 vuotta. Ei kiinnostanut sillä aikaa tippaakaan muut miehet. Tinderiäkin yritin väkisin koittaa.. Nyt erosta on kohta 3 vuotta ja pari kk on tuntunut mukavalta. Nyt elämääni on astunut uusi tuttavuuskin, aika näyttää syveneekö ystävyys suhteeksi. Ihminen löytää uuden kumppanin, kun on siihen valmis. Itse olen tyytyväinen, että olin tämän 3 vuotta yksin ja opettelin tuntemaan itseni ja rakastamaan itseäni. Ystäviä kannattaa silti tavata ja koittaa olla sosiaalinenkin, koska ystävät ja kaverit ovat tärkeitä. Mutta tosiaan ihmisen pitää oppia olemaan itsensä kanssa onnellinen ja rakastaa itseään, silloin sitä rakkautta voi antaa muillekkin.

Arja
7/12 | 

Isoja asioita. Ja aina uudelleen. Ääk.

Onhan myös niin, että tuollainen jumitus on asia, jota et voi itse hallita ja selvittää. Usein huomaan itse meneväni siihen lankaan, että ajattelen, että tämä on minusta kiinni, miksi minä olen tällainen ja toimin näin. Kun pitäisi ymmärtää, että tämä ahdistus on sellaista, mitä ei voi omin toimin selvittää. Ei olemalla reipas (että mä vihaan sitä) tai taistelemalla. Se on. Pakko hyväksyä. Ja se voi olla jollain tavalla myös tie eteenpäin. Lopettaa hillitön rimpuilu. Mutta ei tarkoita, että luovuttaisi.

Toinen, jolla surkea vkl
8/12 | 

Olet rohkea kun pystyt tuosta yksinäisyydestä kirjoittamaan, vaikka se on kipeä asia. Itse olen jo pitkään ollut yksinäinen ja juuri nyt on ollut erityisen surkea viikinloppu. Ahdistus on iskenyt päälle. Loputtomasti ei vaan jaksa yksin olla "reipas" ja tehdä kaikkea aina yksin, suorittaa ja selviytyä. Välillä romahtaa sinne peiton alle. En ymmärrä niitä kliseitä, että ensin pitäisi voida yksin hyvin. Siis varmaan jollain tasolla joo, mutta onhan se nyt ihmisen normaali perustarve kaivata kumppania. Eikä loputtomasti voi yksinään kehittyä ja kasvaa henkisesti, kun siihen kasvuun tarvitaan niitä peilejä ympärille. Parisuhteessa kasvetaan yhdessä eikä niin, että molempien pitäisi jo valmiiksi olla jotain täydellisyyksiä. Tämmöstä ajatusvirtaa nyt vaan lähti tulemaan.

Ystävän ystävä
10/12 | 

Hyvä Veera, että kirjoitat rehellisesti tuntemuksistasi tänne jokaisen luettavaksi. Monelle jo sekin, että ei yksin paini samojen ajatusten kanssa, on helpottavaa. Ystäväpiirissäni on useita leskiä esim., jotka kaipaavat "sitä joka on taivaassa",  ja siksi ymmärrän kyllä totisesti heidän kaipaustaan. Pidän yhtetyttä eri tavoin ja menemme yhdessä milloin minnekin tapahtumiin yms.. Suosittelen, että kaikki me yhdessä kannatellaan toisiamme, etenkin näin syksyn pimeinä aikoina ! Pirtsakka pusakka on kuvassa tällä kertaa !

Erityisherkkä vierailija
11/12 | 

Hei Veera! Rohkea kirjoitus, arvostan.
Vastasit tavallaan jo itse omaan kysymykseesi, vaikka kirjoitit, että sinulla ei ole siihen vielä vastausta.
Sinussa on se vastaus jo. Sinussa on nyt ja tulevaisuudessa se sama vahvuus, ja enemmänkin, mitä on ennenkin ollut. Olet aiemminkin selvinnyt vaikka ja mistä. Selviät jatkossakin. Se vaatii vain rohkeutta luottaa itseesi. Rohkeutta sietää epävarmuutta ja epätietoisuutta. Rohkeutta luottaa, että tästäkin nouset ja elämä kantaa ja kaikki muuttuu paremmaksi. Pientä itsepsyykkausta ja itsellesi muistuttamista, että se vahvuus löytyy kyllä edelleen sieltä sinusta. <3

Elinaelina
12/12 | 

Mitä jos hyväksyttäisiin se, ettei ole oikeaa tapaa elää eron läpi?

Joku voi oikeasti tarvita yksinäisyyttä ja itsensä etsimistä.

Itse tein sen "virheen" että heittäydyin seuraavaan suhteeseen. Hetken oli vaikeaa uskaltaa panostaa tähän, mutta onnellisia ollaan enkä kadu mitään. Entinen puoliso on onnellinen puolesta. Vähän tässä elää matalalla profiililla, kun ihmisillä on niin vahvat mielipiteet siitä, että on oltava ainakin vuosi yksin.

En nauti yksinäisyydestä ja vihaan ajatusta seksistä tuntemattomien kanssa. Miksi ei saisi nauttia siitä, mitä elämä tuo vastaan?

Ja kyllä mä nyt ihan todella vahvasti tiedän kuka olen ja mitä haluan, eikä väkisin sinkkuilu muuta sitä mihinkään suuntaan.

vanillamandy
13/12 | 

I would say that you have just provided great touch and opportunity to learn new fashion trends and some times even great ideas about trendy topics. As a content writer at https://www.nursingessays.co.uk/assignment-writing have been regular visitor to this site for so many years and had great inspiration to learn about new women style trends to help them flaunting their gorgeous curves in and out .

-Asun shortsit (Junarose) ja kengät (Pavement) saatu -

"Ai kauhee, mikä sulla on jaloissa? Onko sua purrut jotkut ötökät?" Tällaisiin hieman kauhistuneisiin kysymyksiin sain vastailla viime kesänä ja nyt kun lämmin sää taas paljasti sääret, on niiden aika jälleen.

Eilen oli kesän ensimmäinen päivä, kun pukeuduin niin, että kintut olivat esillä pitkälle reisiin saakka. Lähes kaikki "pilkut", eli haavat, ruvet ja arvet siis näkyvillä.

Kyse ei ole mistään hyttysen pistoista tai muista ötököiden puremista. Jalkojeni, etenkin oikean, iho on rikki ja vioittunut ihan vain oman toimintani vuoksi. Olen viimeisen noin vuoden ajan kärsinyt jonkin asteisesta pakko-oireisesta häiriöstä ja siis kynsinyt ihoni rikki kerta toisensa jälkeen.

Minulla ei ole virallista dermatillomania-diagnoosia, enkä ole oireiluni kanssa mitenkään pahimmasta päästä, mutta nyppimisoireilu liittyy itselläni vahvasti masennukseen ja erityisesti ahdistukseen. Etenkin viime kesä olikin siis todella pahaa aikaa nyppimisen osalta. Kynsin siis ihan tervettä ihoa pikku hiljaa rikki ja sitten tietenkin kaikki rikkinäiset kohdat auki aina uudelleen ja uudellen.

Kaikilla meistä on silloin tällöin halu puristaa jokin finni tai nyppiä rupea, vaikka tietää ettei kannata. Mutta ahdistukseen liittyvä ihon nyppiminen on eri asia, se on keino lievittää stressiä, ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia. Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta. Kädet hakeutuvat ihon kimppuun automaattisesti vaikka kuinka yrittäisi hillitä itseään.

Juu, vähän ällöä varmasti monen mielestä. Ei se minustakaan kivaa ole. On harmillista miltä ihoni nykyään näyttää ja on todella inhottavaa vuotaa verta vähän väliä. Itselläni on vaivana vielä veren hyytymishäiriö, niin ihan pienimmätkin haavat vuotavat yllättävän kauan. 

Minulla  on kuitenkin kokemusta siitä, että itselläni tämä pakko-oireilu lievenee sitä mukaa, kun mieli paranee. Kykenen itse ymmärtämään tekeväni itselleni pahaa nyppimisellä ja pystyn jo jonkin verran sitä myös hillitsemään. 

Pahasta dermatillomaniasta kärsivillä ihmisillä nyppiminen itsessään aiheuttaa suurta ahdistusta ja häpeää ja sen toteuttamiseen voidaan pahimmillaan käyttää myös hampaita, neuloja tai pinsettejä. En siis onneksi itse ole asian kanssa ihan hirmuisen pahassa tilanteessa, vaan uskon oireilun lieventyvän. 

Paljon se on viime kesästä jo helpottanutkin. Iso osa jäljistä onkin siis jo vanhoja arpia, nyppimisen hieman vähennyttyä ahdistuksen helpotettua.

Äitini kertoi, että olin jo pienenä lapsena reagoinut stressaaviin ja ahdistaviin tilanteisiin mm. raapimalla itseäni. Parikymppisenä pahaan masennusjaksoon kuului myös paljon raapimista. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut näin pitkään jatkunut selvästi pakko-oireinen jakso, josta jää vielä näin näkyvät jäljet.

Asia on ollut esillä sekä terapeutin kanssa, että psykiatrin kanssa. En siis piilottele tätä oireilua, vaan yritän tehdä töitä päästäkseni siitä eroon. 

Pusero - Markkinoilta / Shortsit - Junarose (saatu) / Laukku - DAY Birger et Mikkelsen / Kengät - Pavement (saatu) 

Olen päättänyt, että en häpeile myöskään hieman rujolta näyttäviä kinttujani, vaan annan niiden nauttia kesästä paljaana aina kun vaan tarkenee. Hieman näihin dalmatialaispilkkuihin on ollut totutteleminen enkä voi väittää, etteikö ne minua vähän surettaisi, mutta on vaan hyväksyttävä, että ne on nyt arpia viimeisimmästä mielen taistelusta. 

Moni tuntuu nyt lämpimien kelien tultua tuskailevan, että voiko laittaa päälle lyhyttä hametta tai hihatonta paitaa, kun sitten näkyy arvet, allit, selluliitit, muhkuraiset polvet ja mitä kenelläkin. Niin haluaisin vaan muistuttaa, että lähes kaikilla meillä on omat "kauneusvirheemme" ja niihin liittyvät epävarmuutemme ja yleensä ei tapahdu mitään pahaa, vaikka antaakin niiden näkyä. 

Koitetaan jokainen omalta osaltamme pitää yllä kehorauhaa ja muistetaan, että vaikka toisen ihmisen ulkonäössä jokin asia kummastuttaisi, niin sinun ei ole välttämätöntä tietää mistä on kyse! 

 

 

Kommentit (15)

Vierailija
1/15 | 

Miten tärkeä kirjoitus! Ja hienoa, että uskallat avata suusi näistä vähän vaikeammista aiheista. Mulla myös masennus ja ahdistus ja toi pakko-oireinen häiriö. Muut oireet oon saanut lääkkeillä ja terapialla taltutettua, mutta hiusteni nyppiminen on ja pysyy. On nää ihmisen oireet omituisia, ei voi muuta sanoa! Ihanaa kesää sulle! ❤

Suski77
2/15 | 

Mä oon aina ihaillut sun jalkoja. Ne on tosi upean muotoiset ja sorjat eikä ruvet haittaa sitä kauneutta ollenkaan. Ihanaa että annat jalkojesi näkyä ruvista huolimatta. Aurinkoisia päiviä ja aurinkoista mieltä kesääsi toivotan! 

Jenni S. | Big mamas home
3/15 | 

Tunnistin tämän; Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta.

Minä en nyppinyt, mutta viiltelin itseäni madennusjaksoni aikana. Ajatus taustalla oli sama.
Hienoa, että toit aiheen esille. Arvostan.

Vierailija
5/15 | 

Olet todella rohkea nainen! Luettuani blogiasi olen saanut paljon ns. vertaistukea ahdistuksen ja masennuksen osalta, kiitos siitä <3

Mitä tuohon nyppimiseen tuleee.. poikani nyppi itseään muutaman vuoden, ripset lähti, kulmakarvat lähti ja kissaltakin lähti viiksikarvat.. Vasta kun erosin silloisesta miesystävästäni, jonka kanssa lähes asuimme saman katon alla, alkoi nyppiminen loppua ja jonkun ajan päästä loppui kokonaan. Oma masennukseni ja ahdistukseni paheni suhteen aikana ja poika nyppi itseään, kertonee paljon. Tunnen syyllisyyttä siitä että poika voi pahoin tuolloin mutta helpotusta siitä että se on nyt takanapäin.

Vierailija
8/15 | 

Olet kyllä upea ja rohkea nainen. Kirjoitat niin hienosti vaikeistakin aiheista. Hyvää kesää sinulle! ❤

Vierailija
9/15 | 

Hei! Myös minulla taipumusta pakko-perheen käyttäytymiseen stressaantuneena tai ahdistuneena. Vahvin yksittäinen tapa on hiusten kiertäminen sormen ympärille niin, että pieni osa lähtee irti. Joskus pakko-oireisuus näkyy myös tiettyjen ajatusten muodossa. Kun stressi tai ahdistus vähenee, myös nämä tavat vähentyvät tai katoavat.

Vierailija
10/15 | 

Äskeisessä kommentissa siis piti lukea taipumusta pakko-oireiseen käyttäytymiseen.

Mie
12/15 | 

Kiitos rehellisestä kirjoituksesta. Häpeän omia jalkojani, en siis käytä hameita tai näytä jalkojani paljaana. Ehkä joskus? Annoit ajateltavaa ja rohkaisit. Kiitos.

Vierailija
13/15 | 

Kiitos paljon tästä kirjoituksesta. Tuli melkein itku. Ei hävetä itseämme, oltiin millaisia vaan!

Mimmuli
14/15 | 

Mahtavaa kun avoimesti kerrot näistä asioista! Monesta (mukaanlukien itseni) saattaa tuntua että on ihan yksin näitten asioitten kanssa, mutta sitten kun huomaa että on muitakin jotka kamppailee ja kärsii myös tästä ihon repimis ja nyppimis hommasta, niin lohduttaa! Ja ettei olekaan ainut. Mäkin olen kärsinyt vuosia, kasvojen nyppimisestä, ja tää välillä pistää masentamaan ja turhauttamaan.. vaik kuinka haluaisi olla nyppimättä ja repimättä, niin siihen ei ole pystynyt.. naama on sitten ihan täynnä tulehtuneita finnejä ja arpia ja jälkiä. 😕 välillä on hävettänyt mennä mihinkään ihmisten ilmoille. Ja mulla siis on ollut masennusta ja ahdistusta ja muutakin pakko-oireilua. Onneksi on hallinnassa. Mut tää nyppiminen,ei sitten millään helpota..onhan tässä ollut varmaan stressiä ja nyppiminen pahenee aina kun stressiä. Kunpa pääsisi tästä eroon, oon niin väsynyt tähän. Tsemppiä Veera sulle ja muille myös!

BigBodyPositive
15/15 | 

Oletpa rohkea, kun uskallat puhua tällaisista asioista! Pakko-oireita, oli se sitten maaninen shoppailu, ihon nyppiminen, ahmiminen, seksiaddiktio, mitä vain, ovat monesti oireita ahdistuksesta ja masennuksesta. Yritetään täyttää tyhjiötä, joka on sisällä. Näistä addiktioista, oli se muodoltaan mitä tahansa, ei yleensä puhuta. Vaietaan ja hävetään, koska ne ovat merkkejä jonkin sortin heikkoudesta ja vahvuuttahan meidän suoritusyhteiskunnassa korostetaan. Olet edelläkävijä, Veera, monessa asiassa. Minua voimaannuttaa sinun blogissasi se, että on ihana katsoa blogisi eli sinun kuvistasi, kuinka iso vartalo on kaunis...! Itse olen lihonut viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana noin 20 kiloa, mutta uskon vahvasti kehopositiivisuuteen ja siihen, että vaatteet voivat! näyttää kauniilta päälläni. Kuten ne myös sinun päälläsi näyttävät!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 37-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram