Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko (Paitsi, että heti jäi viime viikko väliin. Uups!)

Tätä kuvan näkymää mä usein tuijotan tippa linssissä. Ikkunasta näkyy Keski-Porin kirkontorni, siihen keskitän katseeni, kun puhun siitä kuinka hukassa tunnen olevani. On helpompaa tuijottaa ikkunalaudan viherkasveja ja silittää sohvatyynyn kulmaa kuin katsoa terapeuttia päin käydessämme keskustelua siitä, että vain minä itse voin auttaa itseäni voimaan paremmin. Tai siitä miksi tunnen itseni yksinäisenä arvottomaksi.

Olen joitakin vuosia sitten käynyt kolmen vuoden mittaisen psykoterapian. Tuolloin käsittelin paljon mm. ammatillista itsetuntoani ja opettelin stressinhallintaa. Sain tuosta terapiajaksosta todella paljon. Opin vetämään itselleni ja jaksamiselleni rajoja. Opin ymmärtämään, etten ole vastuussa muiden ihmisen tunteista ja sanomaan rohkeammin ei. 

Löysin tuon terapian aikana negatiivisten ajatusten alta yllättävän positiivistakin virettä ja sain huomata, että en ole oikeasti pohjimmiltani niin pessimisti kuin luulin. Ennemminkin realisti. Mutta opin uskomaan myös siihen, että hyviä asioita voi tapahtua koska vaan. 

Ei nuo aiemmin terapiassa opitut asiat ole mihinkään kadonneet. Tiedän, että olen ihan kelvollinen ja pärjäävä ihminen, mutta nyt vaan on isommassa äänessä tunne, ja se tunne koittaa huutaa järkeni yli.

Niinpä tällä kertaa kohtaankin terapeutin sohvalla enimmäkseen sellaisia asioita, joita en pystykään selittämään hyväksi pelkällä järjellä. Rakkaus, pettymykset ihmissuhteissa ja masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus ovat asioita, jotka eivät ihan heti taivukaan aiemmin opettelemiini ajatuskulkuihin. Mutta pienin askelin. Kyllä puhuminen auttaa ja pieniä oivalluksia syntyy. 

Sisälläni on kaksi ääntä. Vuosia järki onnistui huutamaan sopivasti lujemmin. Nyt tunteiden volyymi on huomattavasti lujemmalla. Ja tämän hetkisessä tilanteessa se sattuu. Jatkan tuossa sohvan kulmassa istumista ja kirkontornin tuijoittelua. Ehkä äänille vielä löytyy tasapaino.

 

Kommentit (29)

Orvokki

Moips! Sä kirjoitat tunnetiloistasi tosi analyyttisesti. Kun mä olin vast.tilanteessa, kirjoitin päiväkirjaa. Terapia kävi kyllä mielessä muttei silloin ollut varaa.
Olen hengessä mukana.
Onneksi on ystäviä myös. Toi tunne menee kyl ohi,tiedän mutta se vie aikaa.
Hyvää viikonloppua jokatapauksessa.🌻🍀

Veera
Liittynyt2.9.2015

Juu, jospa se aurinkoisempikin mieli tulee joskus taas. Kiitos. :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Tiedät kuitenkin varmasti, että elät monen mielestä täydellistä unelmaelämää.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ja tämän "tiedon" pitäisi koskettaa minua syystä että? Jokaisen ajatukset ja luulot toisten elämästä lienee ihan kunkin oma asia ja jokaisen tunteet omasta elämästään samoin.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

BellaS.

Karmeeta, kun olet kiukkuinen ja äreä...kai sitä nyt kommentoida saa :(

Vierailija

Blogit ovat kaikille näkyvä päiväkirja, vapaasti kommentoitavana. Jos kommentit eivät miellytä, niin ehkä pitäisi miettiä onko Some oikea paikka.

Sanli

Ei kai se sitä tarkoita, etteikö voi mielipidettään ilmaista jos joku kommentoi tökerösti. Vaikka blogi onkin julkinen, se on myös kirjoittajan näköinen, niin blogitekstin kuin kommenttienkin puolesta!
Mun mielestä on hienoa, että kirjoitat myös tästä puolesta. Ihminen on niin monisyinen. Vaikka joidenkin ulkopuolisten mielestä sun elämä näyttää täydelliseltä, se on paljon paljon enemmän, myös oman mielen kanssa tahimista.
Ihanaa kuulla, että välillä se positiivisuuskin pilkahtelee!

Nurje

Tällainen kommentti on melko turha. Siinä vaiheessa, kun mieli kipuilee, sillä ei ole mitään väliä, elääkö jonkun toisen mielestä unelmaelämää, vai ei. Varmasti tarkoitit sanasi lohdutukseksi, mutta suosittelen jatkossa hieman erilaista toimintatapaa asiassa. Minkäänlainen unelmaelämä kun ei ihmistä suojaa mielenterveydellisiltä ongelmakohdilta.

Nurje

On hienoa, että uskallat avata itseäsi terapiassa. Se ei ole välttämättä helppo prosessi. Olet rohkea. <3 Itse myös tällä hetkellä hieman kipuilen elämän ja kaamoksen kanssa ja olen myös itse pohtinut, josko terapiasta saisi tähän selkeyttä. Vaikka on ikävää, että kipuilet, on kuitenkin hienoa, että pystyt jakamaan tunteesi ja kokemuksesi. Annat sillä meille muille valtavan arvokasta vertaistukea.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Suosittelen kyllä terapiaa. Riippuen asiasta, jo muutamakin kerta voi auttaa ajatusten järjestelemiseen.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Olet kyllä tosi rohkea nainen, kun näin avoimesti kirjoitat aiheesta. Ihailen ja toivotan tsemppiä ❤ Kiitos blogistasi.

IKÄTOSI

Kenenkään pään sisäänhän ei voi mennä mutta kokemuksen rintaääneellä voin sanoa, että ikä on myös erinomainen lääke moneen vaivaan, eli VALOA on taatusti näkyvissä .....Huom! kesäkin edessäpäin  :)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Valitettavasti masennus on sairaus jota esiintyy kyllä ihan kaiken ikäisillä.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Olen tykännyt blogistasi ja useampaan kertaan sitä julkisesti kiitellyt kommenteissa. Nyt särähti ja pahasti. En ymmärrä, miksi vastasit noin aggressiiviseen tyyliin jonkun ihmisen ihan asialliseen kommenttiin.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Hohhoijaa ja huoh, todellakin, siitä olemme samaa mieltä. Nää palautteet on nyt vastaanotettu, mutta eivät valitettavasti aiheuta sen kummempia toimenpiteitä.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Kiitos rohkeasta kirjoituksesta, Veera. Painin samojen asioiden kanssa. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen elämää ruveta määrittämään, harmittaa tuo jonkun kommentoijan ikävä kommentti. Et ole yksin tämän ongelman kanssa, meitä on paljon. Lähetän sulle tsemppiä. Kiitos kun jaoit ajatuksesi!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niinpä, ja kun tässä on ihan avoimesti puhunut just vaikka omasta masennuksesta, niin tuollaiset "unelmaelämä" -kommentit on ihan käsittämättömiä. Mutta siksi juuri haluan aiheesta kirjoittaa, että tiedän meitä tosiaan olevan paljon. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Kristiinao

Tosi paljon voimia Veera! Itseäni kosketti kovasti tuo käyttämäsi ilmaus "masennuksen aiheuttama pimeä näköalattomuus". Sitähän se pahimmillaan just on. Itse koin masennuksen just sellaisena helvetilliseen pimeyteen uppoamisena, etten nähnyt missään valoa enkä saanut mistään enää minkäänlaista hyvänolon tunnetta. Vaikka päällisin puolin kaikki oli hyvin, monen mielestä varmaan erinomaisesti. Suoritin elämää ja päin helvettiä meni. Kiviseinä tuli aikoinaan  lopulta vastaan ja siitä törmäyksestä toipuminen vei aikaa. Tosi hyvä, että olet löytänyt terapian. Toivon sinulle sydämestäni parempaa vuotta 2019. Olet kaunis, fiksu ja lahjakas - älä ikinä unohda sitä! Aurinko paistaa vielä sinullekin, ihan varmasti ❤️

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, monelle tuntuu edelleen olevan vaikea käsittää, että masennus ei välttämättä näy ulospäin ja ihminen voi pitkäänkin onnistua just suorittamaan. Jospa tämä vuosi veisi kohti valoa! 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Lyyli

Kaunis kirjoitus ja kovasti voimia tähän hetkeen ja parempaa tätä vuotta!
Itselläni oli vaikea, ensin työuupumuksena ilmennyt masennus reilu 10 vuotta sitten, ja siitä toipuminen kesti aikansa. Oikeastaan sellainen varovaisuus ja pelko uusimisesta tuntuu jääneen päälle ja rasittavissa elämäntilanteissa/kriiseissä (masennus)oireita tulee helposti. Syyllistän itseäni siitä ja koen huonoa omatuntoa etten lapsettomana sinkkuna saa enempää aikaan...
Mahtavaa kun nostat masennuksen raskasta aihetta esiin, ja uskallat kertoa tilanteestasi! Antoi mm itselleni aihetta miettiä helpottaisiko oloni ammattilaisen kanssa.

Ps. Oletko harkinnut että kommentointi voisi edellyttää sähköpostin antamista? Jäisikö osa riidanhaastajista ja ilkeilijöistä pois, kun heidän kontribuutio ei hyödytä ketään.

 

Joko se olis aika käynnistää tämäkin vuosi? Niin täällä blogissa kuin elämässä ihan yleensäkin. On nimittäin nämä ekat päivät mennyt ihan täydessä muumio-moodissa. Olen lähinnä horrostanut himassa tekemättä yhtään mitään järkevää.

Huomenna olis kuitenkin parin viikon lomailun jälkeen tartuttava taas töihin hoitamalla parit kuvankäsittelyhommat ja setvimällä kuittihelvetti kirjanpitäjälle. Lauantaina sitten taas pitkästä aikaa kamera käteen. Enpäs muistakaan koska olisin viimeksi ollut yli kaksi viikkoa kuvaamatta. Mut teki kyllä hyvää niin päälle kuin kipeänä olleelle kädellekin.

Minulle vuoden vaihtuminen ei tarkoittanut mitään kummempia uudenvuodenlupauksia, mutta onhan tämä silti hyvä hetki aloittaa jotain uutta. Mä rakastan kaikkia nättejä muistikirjoja ja kalentereita, siitäkin huolimatta, että kalenterin käyttö on mulle haastavaa. Niinpä olenkin innoissani näistä loppuvuodesta tekemistäni hankinnoista.

Glitteristä ostettu vaaleanpunainen kalenteri/muistikirja pääsee mun bloggaamista koskevien muistiinpanojen paikaksi. Varsinaiset menot pidän sitten erillisessä kalenterissa, jossa on myös viikkonäkymät. Aloin jo listaamaan kaikkia niitä postausaiheita, jotka ovat jääneet viime kuukausien mylleryksessä toteuttamatta. 

En ole koskaan ollut kovinkaan pitkäjänteinen päiväkirjankirjoittaja. Monta olen etenkin nuoruudessani aloittanut, mutta ikinä sitä pitkään jaksanut jatkaa. Joulun alla kuitenkin Ateneumin museokaupassa tuli vastaan söpön näköinen One line a day -otsikolla kulkeva viiden vuoden päiväkirja. Siinä on tuollainen muutaman rivin mittainen tila kullekin päivälle laittaa muistiin fiiliksiään. Täytyy kiteyttää vain tärkein.

Tuo viiden vuoden konsepti tuntui tässä kohti jotenkin lohdulliselta ja toiveikkaalta. Ajattelin päiväkirjaa katsoessani, että jos tuon kirjan täyteen kirjoitan, niin siihen on ihan pakko jo mahtua hyviäkin fiiliksiä ja onnellisia aikoja. Onhan? Toivoisin, että kun vuoden päästä kirjoitan järjestyksessään toisen merkinnän tuolle tammikuun 1. päivän sivulle, olisi siinä jo aivan eri tunnelma kuin 1.1.2019 kirjoitetuilla synkillä riveillä. 

Moni kyseli jo instassa tuon päiväkirjan perään, niin osaan sanoa, että Ateneumin museokaupan lisäksi samaa löytyy ainakin Rosebud-kirjakaupoista. Ja samantyyppisiä monestakin kirjakaupasta, netissä esim Adlibris näytti myyvän useampaakin. 

Muutaman päivittäisen päiväkirjarivin ohella toinen hieman isompi projekti onkin sitten tämä listaprojekti. Moorea Sealin 52 listaa onnellisuuteen osui sisälläni samaan surkeaan paremmasta haaveilevaan olentoon kuin päiväkirjakin. Pahassa olossa sitä takertuu kaikenlaiseen vähän hömppäänkin, jopa positiivisiin horoskooppeihin! :D

Kirjassa on listatehtävä vuoden jokaiselle viikolle. Nyt ensimmäisellä viikolla tulisi miettiä asioita, jotka tekevät onnelliseksi juuri nyt. Myöhemmin vuorossa on mm. "asiat joissa olen todella hyvä", "suurimmat kohteliaisuudet ja kauneimmat sanat, jotka olen saanut", "ihmiset jotka tekevät minut onnelliseksi" ja paljon muita aiheita joita pohtiessa pitäisi muistua mieleen elämän pienet hyvät asiat.

Kirja on kaunis ja sen huokoinen paperi tuntuu ihanalta, joten sitä on ilo katsella ja pidellä kätösissään matkalla onnellisuuteen.

Innostuin lista.ajatuksesta itse asiassa siinä määrin, että kävin ostamassa tänään myös Sealin toisen samankaltaisen opuksen nimeltä 52 listan projekti. Tästä tulee siis listojen vuosi!

Kirjat maksoivatt ainakin Suomalaisessa kirjakaupassa n. 18 €/kpl ja niitä on saatavilla laajasti niin nettikirjakaupoista kuin monista kivijaloistakin. Prismassakin taisin nähdä. Muiden listoja voi vakoilla instassa tunnisteilla #52weeksproject ja #52listsforhappiness.

Toivottavasti kaikkiin näihin kansiin eksyy edes hieman hyvää mieltä!

Kommentit (4)

Talvi77

Kiitos vinkeistä, täytyy kokeilla ainakin tuota parin rivin päiväkirjaa ja ehkä nuita listojakin. Taistelen itsekin masennuksen kanssa - ensimmäinen vakavampi kausi 2014 - ja täytyy sanoa, että vaikkei ole mukavaa, että podet masennusta, tarjoat silti siihen liittyvillä jutuillasi minulle, ja varmasti monelle muullekin, lohtua ja tsemppiä. Aina löytyy joku syy nousta ylös, tehdä itselle ja muille hyvää sekä vaikka on masentunut, ei tarvitse olla saamaton, vaan työrintamallakin voi siitä huolimatta tehdä saavutuksia. Kiitos siis sinulle ja paljon voimia!

Vierailija

Mä olen kirjoittanut viiden vuoden päiväkirjaa jostain teini-ikäisestä asti, 20 vuotta ainakin! Joka päivä. Sitä on ihan kiva lukea joskus, joskus ei. Tietääpähän ainakin mihin on päivänsä kuluttanut. :D

Laiskeliini

Kirjoitin nuorena tosi paljon päiväkirjoja. Monesti olen suunnitellut sen harrastuksen virittämistä, mutta... aina se on jäänyt. Viimeksi raskausaikana oli tarkoitus kirjata tuntemuksia ylös, mutta hyvin pian tuli jotain muuta "tärkeämpää". Viime vuonna ostin todella kauniin päiväkirjan, jossa jokaisen päivän kohdalle oli yksi kokonainen A5-kokoinen viivoitettu sivu. Suunnittelin, että jos ei muuta niin vaikka päivän sään kirjaan. 

Helmikuulta on vielä merkintöjä, mutta sitten se taas vaan jäi. Harmittaa saamattomuus. Vaikka kuinka pidin kirja yöpöydällä ja yritin muistaa ne muutamat rivit illalla kirjoittaa, niin ei siitä vaan mitään tullut. En oikein tiedä miten aktivoisin/motivoisin itseni. Koska kivahan niitä nuoruusajan kirjoituksia on ollut lukea.

Vierailija

Mäkään en ole näin aikuisena kovin pitkäjänteinen päiväkirjojen kirjoittaja ja niinpä olen nyt muutaman vuoden ajan ostanut seinäkalenterin jonka pieniin ruutuihin olen muutamilla lauseilla tai avainsanoilla kirjoittanut tai joskus jopa piirtänyt päivien tapahtumia. Miten mulle ei ollut tullut mieleenkään tuollainen viiden vuoden päiväkirja, kätevää! Voisin harkita itsekin. 

Uskon kyllä että siihen viiteen vuoteesi tulee mahtumaan hyvääkin mieltä, aivan varmasti! :)

Mielenterveyskuntoutuja. Onpa kyllä jotenkin ankea sanahirviö. Mutta sellainen minäkin kuitenkin olen. Ihminen, jolla on ollut mielenterveysongelmia ja on kuntoutumassa niistä (taas vaihteeksi).

Etenkin julkisuudessa nostetaan usein esille tarinoita ihmisistä, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä kärsineet mielenterveysongelmista, esimerkiksi masennuksesta, ja sen jälkeen Fenix-linnun lailla nousseet tuhkasta ja selättäneet sairautensa. Parantuneensa. On syöty pahimman hetken aikaa lääkkeitä ja käyty ehkä terapiassa. Sairauden ja siitä parantumisen myötä elämään on tullut ihan uusi asenne ja voimavarat. Mieli on jälleen terve.

Se on hienoa. Olen vilpittömästi iloinen joka ikisen ihmisen puolesta, joka on parantunut masennuksesta. Ja mitä suoraviivaisemmin ja nopeammin sen prosessin on onnistunut läpikäymään, niin sitä parempi. En toivo sitä mustaa pohjalleen väkivaltaisesti imevää kuoppaa kenellekään. 

Nuo parantumistarinat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia mediassa usein nähtyjen laihdutustarinoiden kanssa. Kertomisen arvoista on vain sankarillinen onnistuminen. Entisen huonon ja sairaan minän ja ongelmien jääminen menneisyyteen. "Ja vihdoin kaikki on hyvin", kuten Unelmahäissäkin tavataan sanoa. 

Itse toivoisin, että puhuttaisiin enemmän myös niistä tarinoista, joissa sieltä kuopan pohjalta koitetaan kiivetä ylös kerta toisensa jälkeen. Toki masennus voi iskeä elämässä ihan kertarysäyksenä vaikka jonkin raskaan elämäntilanteen yhteydessä ja se jää siihen yhteen kertaan.

Mutta paljon on myös meitä, joiden olkapäälle musta korppi ilmestyy kerta toisensa jälkeen. Kutsumatta ja yllättäen se lehahtaa takavasemmalta ja lyöttäytyy matkaan vaikka olit jo luullut sen menneen. Mitä useammin tuttu kuokkavieras saapuu, sitä vähemmäksi käy usko siihen, että masennuksesta pääsisi koskaan lopullisesti eroon.

Ja ei kaikki meistä pääsekään. Masennus voi olla toistuvaa ja se voi myös kroonistua. Silloin ei ole sankarillisia parantumistarinoita kerrottavana. Käytettävissä ei ole ehkä edes sairastamiseen usein liitetty verbi 'taistella'. On mieli, jonka terveyden kanssa joutuu tasapainoilemaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Joskus on helpompia jaksoja ja elämässä värejä. Toisinaan tunnelin päässä ei tunnu pilkahtavan valoa. 

Mutta sekin on elämää. Ja siihen elämään mahtuu myös onnistumisia ja oman elämän sankaruutta. Mielenterveys ei ole kenelläkään staattisen varma ja pysyvä asia, kuten ei fyysinen terveyskään. Toiset pysyvät paremmin terveinä, toisiin iskee sairaus ja useampikin. Joku paranee, toinen elää oireilun kanssa koko elämänsä.

Kuulostaa ehkä surulliselta. Mutta sitä se on, että aina sairaudet eivät ole voitettavissa ja selätettävissä. Joskus niiden kanssa on vain opittava elämään. Mutta se ei tarkoita, että kannattaisi luovuttaa. Vaikka masennus on itsellenikin toistuva seuralainen, niin tiedän yleensä kaiken mustan keskelläkin kokemukseni ansiosta, että välillä on myös helpompien aikojen vuoro.

Olitpa sitten ensikertalainen tai jo mielenterveysongelmien kanssa aiemmin paininut, niin muista aina, että pahan olon kanssa ei pidä jäädä yksin. Avaa suu, pyydä apua. Tai jos huomaat jonkun toisen voivan huonosti, kysy miten hän voi ja voisitko jotenkin auttaa.

Tänään 10.10. vietetään maailmanlaajuista mielenterveyspäivää. Tietoa mielenterveydestä ja ohjeita avun hakemiseen löydät mm. Mielenterveysseuran sivuilta.

Ps. Oma terapiani jatkuu. Samoin lääkitys. Venlafaxin 150 mg/pv on ystäväni.

Kommentit (18)

Vierailija

Kiitos, toit taas hyvän huomion esille! Juuri tällä viikolla olen sättinyt itseäni siitä, että vielä vuosien terpiankin jälkeen kuljen välissä tosi syvissä vesissä. Mietin, että eikö tässä vaiheessa kuuluisi jo voida paremmin. Enkö osaa tätäkään, vaikka kaikilla muilla tuntuu alkavan lyhyenkin terapian jälkeen uusi ja entistä ehompi elämä. Olenko vain niin tyhmä, että on suostu uskomaan ja sisäistämään kunnolla kaikkea mitä terapiassa käydään läpi. Miten olen onnistunut nämäkin vuodet hukkaamaan jne.

Kiitos! Juuri tässä joku päivä mietin, etten lääkkeistä ja terapiasta huolimatta koskaan parane kokonaan. Silti pidän itseäni sankarina, kun olen vuosikymmeniä jaksanut masennuksen kanssa painia. Onneksi joskus on niitä hyviäkin hetkiä.

Vierailija

Kiitos tekstistä ja hienosta kuvasta. Oon samaa mieltä, usein vain selviytymistarinat tulee julki. Hyvä niinkun, toivoa on. Pakko itselläni silti saada myös sivuta tätä meneillään olevaa Roosa Nauha -kampanjaa ja muitakin vastaavia. Anteeksi jo näin alkuun. Koska pakko myöntää entisenä syöpäläisenä, että jokin pieni siivu tässä mua hiertää. Hieno juttu kampanjoissa, mutta toisaalta sama homma kuin tämän päivän teemassa: ei syöpää voiteta eikä siinä juuri taistella. Kortit saat miten saat ja sen jälkeen lukujärjestyksen menet miten menetkin hoitoihin, kontrolloihin jne. That’s it. Itse kokenut tuon ja tässä olen, en mikään selviytyjä vaan elin sen läpi. En ole tällä hetkellä parempi ihminen kuin aiemmin. Ystäväni teki vastaavassa tilanteessa mentaalitasolla paljon enemmän omasta näkökannastani, ei selvinnyt. Jokainen tarina on erilainen. Mutta loppupäätelmä sanoista ”taistella” ja ”selvitä” on tosielämässä aika onttoja sanoja, kun ei sille asialle yrityksestä huolimatta aina mitään voi. Muistakaa se, kun tuette kaveria rinnalla. ❤️

Vierailija

Jaa-a jospa vika ei olekaan päässä vaan vatsassa ne kun on kuulemma toiset aivot, hörpi vähän asidofilusta. Toisaalta ei mieleltään tervettä ihmistä olekaan kaikilla vipottaa joku ratas tapulissa. Noin ylipäätänsä en oikein pidä siitä että korppia käytetään aina tällaisissa yhteyksissä se on hieno lintu ja suotta parjattu. Kai se vain on jotenkin hienompi ja kuvaavampi kuin joku talitintti

NettaKristiina
Liittynyt30.8.2018

Kiitos tästä kirjoituksesta! Minulle se antoi voimaa uskoa että täältä pohjalta vielä pääsen ylös. Menneillään on elämäni pahin masennusjakso elämäntilanteeni äkillisten muutosten takia. Lääkket ovat myös minun ystäviäni tässä vaiheessa ja ihmiset jotka jaksavat kuunnella. Voimia meille! xx

Vierailija

Kiitos tästä tekstistä!

Itsekin nuorempana luulin, että masennus on juuri sitä, että ahdistaa, mennään terapiaan ja parannutaan. Nykyisin ajatus tuntuu suloisen naiivilta. Voi kun se menisikin noin!

Elän kahden kroonisesti masentuneen ihmisen omaisena ja tuttavapiiristä löytyy muitakin masennuksia, jotka tulevat ja menevät ja tulevat sitten uudestaan. Terveiden ihmisten on varmaan mahdoton ymmärtää miten uskomattoman kiitollinen olen niistä kausista, jolloin masennus on poissa, edes hetkellisesti. Niiden voimalla jaksaa taas vaikeampien kausien läpi.Kun tietää, että jossain vaiheessa taas helpottaa.

Krooninen tai toistuva masennus saattaa myös iän myötä hellittää ja helpottaa. Siihen haluan ainakin itse uskoa. 

Voimia sinulle ja muille joita teema koskettaa! <3 

PiP

Kiitos Veera jälleen kerran upeasta tekstistä - niin tärkeää asiaa! Skitsofreenikon sisarena tätä vuoristorataa on rinnalla tukien kuljettu parikymmentä vuotta ja helppoa se ei ole ollut. Onneksi monen psykoosin jälkeen on menossa tasainen vaihe.

Vierailija

Hyvä kirjoitus! Masentuilen lievästi ja suht harvakseltaan kunnolla. Viimeksi isommassa masennuksessa tuntui siltä, että en edes halua taistella. Halusin velloa ja tuntea itseni sairaaksi, vaikka sekin on kamalaa ja olo oli surkea. No, ilman taistelua se sitten vaan menikin ohi aika yhtäkkiä. En ollut sankari, sisukas taistelija. Vai oliko sankaruutta antaa olla?

Vierailija

Hei Veera! Kiitos blogistasi. Asiani ei liity tämän postauksen aiheeseen, mutta ajattelin jakaa seuraavan ilahduttavan asian. Minäkin tuskailin aikani  tekonahkahousujen hiostavuutta, mutta sitten keksin laittaa alle puuvillaiset ohuet leggarit. Ja tadaa, ei yhtään kosteutta, ei edes niissä leggareissa! Uskomatonta mutta totta...:-D Tällä kikalla housut tuntuivat tosi miellyttäviltä päällä.

Masis

Hei Veera, kiitos asiapitoisesta tekstistä. Todella samoja tunteita, eikö tämä koskaan helpota, kuopasta kuoppaan. Myöskin venlafaxin 150 mg + voxra 150 mg.

Vierailija

Itse olen miettinyt myös samaa, mikä määrittelee sen että jostain on selvitetty voittajana. Viime aikoina olen miettinyt itseäni etten taida olla voittaja muiden silmissä kun vieläkin ahdistaa ja olen masentunut. Sairastin syövän ja siitä seurauksena en voi saada omaa biologista lasta. Toisaalta näen itseni voittajana,sillä vaikka sisälläni mylvii pimeys ja suru,koitan elää elämääni ja iloita edes hetkellisesti. Toivon,että nämä ilon hetket lisääntyisivät,tietäisin pääseväni eteenpäin asian hyväksymisessä.Kaikkea hyvää sinulle Veera. Sinun kirjoituksia käyn säännöllisesti lukemassa. Olet mukavasti sinut itsesi kanssa ja se huokuu kirjoituksistasi.

Nansuli

Kiitos. Se musta korppi on täälläkin välillä olkapäällä, välillä varmaan läheisen puun oksalla. Mutta ei pysyvästi poissa. Voimia meille kaikille! ❤️

Salla P

Hyvä ja oivaltava kirjoitus. Ajattelen, että vaikeuksia mahtuu kaikkien elämään. Toisten ongelmat ei vaan näy päällepäin, kaikki ei niistä kerro. Tää aika suosii sitä, että esittellään mielummin elämän saavutuksia ja onnistumisia. Ihan kun elämä olisi joku stailattu sisustusblogi, aina vimpan päälle laitettu, stailattu ja huoliteltu. Usein ehkä aidompi ja kiinnostavampi puoli on se elämän rosoinen puoli. Takkuinen tukka, arkinen sählääminen, vaikeudet, jotka teki minusta sen, mikä olen.

 

Puhuttiin viime tapaamisella mun terapeutin kanssa mm. siitä miten usein mä valitsen yksin kotiin jäämisen sen sijaan, että näkisin kavereita, osallistuisin tapahtumiin tai vaikka matkustaisin. Tavallaan torppaan itseltäni monta mahdollisuutta iloon ajattelemalla etukäteen, että en kuitenkaan viihdy. Koen turvallisemmaksi ja helpommaksi valinnaksi jäädä suosiolla yksin. En anna itselleni tilaisuutta yllättyä iloisesti, kun jossain menoissa sattuisikin olemaan hauskaa.

Tuskailinkin siellä mm. sitä, että olin lupautunut mukaan toimituksemme Mölkky-joukkueeseen tänä viikonloppuna Porissa pidettyihin MM-kilpailuihin. Sanoin terapeutille, että "en tajua miksi lupauduin, senkin ajan voisi olla rauhassa kotona ja vaikka nukkua". 

Sillä tuo se ajatusmaailmani on ollut hyvin pitkään. Että kun mikään ei tunnu oikein hyvältä, niin mieluummin nukkuisin. Teen työt ja muuta pakolliset hommat, mutta ne hoidettuani haluaisin yleensä vain paeta peiton alle. Unessa, tai edes puolittaisessa horroksessa on turvallista ja pääsee pakenemaan päätään.

Eilen sitten kuitenkin suuntasin Mölkky-hommiin ennakkoluuloistani huolimatta. Ja onneksi niin tein. Päivä osoittautui todellakin hauskemmaksi kuin olin odottanut. Innostuin jopa panostamaan peliasuuni siinä määrin, että kävin hankkimassa pelipaidan, lyhyiden shortsien ja vaaleanpunaisten Reinojeni kaveriksi vielä pelipaidan väriin sointuvat pitkät futissukat. Olinkin peliasuuni erittäin tyytyväinen. :D

Menestystä ei tullut, mutta kyllä ne pelit vei meidänkin tiimin pikku hiljaa mukanaan ja parannettiin suoristuksiamme päivän mittaan. Meidän lohkossa oli kansainvälinen meininki ja otimmekin reippaasti turpaan niin japanilaisilta, ranskalaisilta kuin virolaisiltakin. Mutta yksi voittokin sentään napattiin ja siitä jaksettiin iloita kuin oltaisiin voitettu mestaruus.

Niin kovasti kuin olinkin ajatellut tällaista pitkää päivää isoissa ihmisjoukoissa väsyttäväksi, niin jatkoin silti pelien jälkeen iltaa tiimin kanssa vielä jälkikemuihinkin. Tämän päivän hetkellinen päänsärky sanoi, että kaikkia drinkkilippuja ei olisi tarvinnut ehkä käyttää, mutta toisaalta olen iloinen, että pitkästä aikaa lähdin porukan mukaan enkä vain suunnannut kotisohvalle heti kun tilaisuus koittaa. Mulla oli työkavereiden kanssa tosi hauska päivä. Sellainen joka ehdottomasti kannatti kokea sen sijaan, että olisin viettänyt taas aikaani yksin.

housut - Pola, Tokmanni / pusero - Tuloni / kengät - Minna Parikka (2nd hand) / laukku - Tiger of Sweden / aurinkolasit - Le Specs

Seuraavalla tapaamisella lupasin terapeutille kertoa millaisin fiiliksin viikonloppuani vietin. Mietitään sitä, että olisiko omalle mielialalle kuitenkin parempi aina toisinaan sanoa kyllä kuin kieltäytyä. Sillä ainahan voi lähteä kesken pois, jos ei viihdy. Mutta toisinaan sitä voikin yllättyä iloisesti ja viihtyä, vaikka etukäteen muuta kuvittelisikin.

Mun masennuksenhoitovinkki itselleni (ja toki muillekin) onkin siis, että yritän edes silloin tällöin tarttua kutsuihin ja ehdotuksiin ja tavata ihmisiä, mennä mukaan sen yksinmurjottamisen sijaan. 

Kuvien asun mä vaihdoin eilen päälleni pelien jälkeen. Kuitenkin sillä erotuksella, että eilen jalassa oli valkoiset tennarit. Tänään suuntasin darrapizaalle samassa asussa, mutta nuo puput jalassa. Huiveista ei vieläkään pääse eroon, sillä marsut jatkavat kasvamistaan. Pitää kysyä olisko tuolla miehellä tänään mahdollisuus ajella mun tukka vai vapiseeko käsi liikaa.. :D

Kommentit (5)

SatuMaarit

Lähtemisessä on sekin hyvä puoli, että vaikka ei olisikaan kivaa, niin koti tuntuu sen jälkeen entistäkin ihanammalta! Vaihtelu tuo arkeen väriä, tummaa ja iloisen kirkasta.

Kenkkulan2

Näin on ,arki vaatii paljon lasten terapiat tms. Mielummin jää kotiin vaikka voisi piristää lähtee

Tuuve

Mun masennuksen/työuupumuksen selättämiselle oli tuo oivallus lähtemisestä ja mahdollisuuden antamisesta elintärkeä. Myös se auttoi, kun hoksasin (terapian avulla) antaa itselleni armoa, ei tarvinnut olla osaavin/nopein/paras ja mokaamiseen ei maailma kaadu. Masentuneena keskityin niin kovasti itseeni, että paljon asioita tapahtui ympärilläni huomaamattani. Ajatukset kiersivät vain samaa, itseäni moittivaa kehää. Tästä en ole päässyt (tai varmaan koskaan pääsekään) täysin irti,mutta tunnistan tilanteen ja osaan lopettaa kierteen ennenkuin on myöhäistä.
Tuot kirjoituksillasi ja asukuvillasi minulle aina iloa! Kiitos siitä

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram