Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

Olen viime päivinä selaillut ja lukenut vaikka sun vallan mitä self help -opuksia ja tekstejä etsien jotain lohdullisia, rohkaisevia ja valaisevia sanoja. Sanoja joiden avulla ajatukset lähtisivät positiivisempaan liitoon. 

Ja sitten, kaikkien filosofien, terapeuttien, life coachien sun muiden ilmoille heittämien ajatusten ja auringonlaskukuvien päälle ladottujen aforismien jälkeen kannustavimmat sanat tulivatkin yllättävän läheltä.

- Tule syömään aamiaista, kehotti Tommi aamulla. Eilisestä suunnitelmastani huolimatta, että tarraan tänään to do -listaani, tuntui sängystä nouseminen tänään(kin) jokseenkin turhalta.

Miksi nousta sängystä? En näe yhtään syytä, vastasin kutsuun alistuneella äänellä.

Ja sieltä se sitten tuli vierestäni nousseelta partasuulta hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin fiksumpi vastaus.


Koska, jos ei nouse, ei voi tapahtua hyviä asioita.

Siitä! Vapiskaa Dalai Lama ja Eckhart Tolle! Tähän suureen viisauteen ei kyllä ollut juurikaan vastaan mukisemista.

Sillä niinhän se on, että ei se elämä ja sen mahdolliset hyvät yllätykset tule sinne peiton alle. Niitä on mentävä puolitiehen vastaan. heräämällä ja antamalla asioiden tapahtumiselle mahdollisuus.

Aloitin mahdollisten hyvien asioiden miettimisen pienistä ja realistisista asioista ja totesin, että nousemalla sängystä ja menemällä ulos voisin hyvin vaikkapa törmätä kadulla koiranpentuun. Pieni asia, mutta ilahduttaisi minua kovasti!

En nyt voi ylpeillä, että olisin samoin tein ponkaissut pystyyn iloisena, motivoituneena ja kaikki ankeat ajatukseni hylänneenä. Johan se olisikin mahtavaa, jos masennuksen saisi taitettua yhdellä virkkeellä. (Ei siihen valitettavasti auta, vaikka ne sanat kirjoittaa auringonlaskukuvan päälle :D)  Mutta sain huomata, että eivät ajatukseni tyystin harmaita ole, sillä en ampunut Tommin kommenttia alas, vaan se pyöritti ajatusrattaita hyvällä tavalla. 

Muistutinkin itseäni, että ei siitä ole oikeasti kauaakaan, kun olen itse sanonut, että "elämässä on parasta se, että mitä vaan hienoa voi tapahtua koska tahansa". Olen ennenkin löytänyt nuo ajatukset sisältäni, niin miksi en löytäisi niitä uudelleen? Se, että nyt on sumua, ei tarkoita etteikö sen jälkeen tulisi taas kirkasta.

En ollut tänään lainkaan toimelias ja tuottelias. En tehnyt juurikaan muuta kuin olin. Mutta sehän tässä pitäisi hyväksyä, että voi olla olemassa ihan vain olemalla, ei aina vain tekemällä ja suorittamalla. Ja menihän tämä päivä sitten kuitenkin plussan puolella, kun tuli naurettua.

Mua naurattaa tämä postaus. Mua naurattaa tuo väsäämäni aforismi-auringonlasku. Mua naurattaa se, että kaikkia meditaatiogurujen ja fisosofien hienosti pureskeltuja viisauksia ahmittuani se onkin tuo hiljainen kaveri tuossa vierellä, joka laukaisee parhaan ja kannustavimman viisauden. Nauru tekee hyvää.

Ehkä huomenna tapahtuu lisää hyviä asioita. Ehkä huomenna näen jossain koiranpennun.

(Ehkä huomenna mä taas postaankin jotain kepeämpää!)

 

 

Kommentit (11)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Aaaaawwww, mä rakastan corgipentuja! <3

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Aa

Jos ei sulla oo jo seurassa suomalainen Topi the corgi (Facessa, Youtubessa) niin käyppä täppäämässä. Videot on tyylikkäitä ja hauskoja, juonella ja hyvällä maulla toteutettuja. Ja niissä on koooooooki. <3

Veera
Liittynyt2.9.2015

Muistan joskus nähneeni Topin, mut en tajunnut laittaa seurantaan. Kiitti siis muistutuksesta!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

JennL

Kevätauringolla on jo itsessään masentava vaikutus, puhumattakaan muista mieltä heilauttelevista asioista. Toivon sinulle kepeää mieltä, lintujen laulun kuulemista ja söpöistä söpöintä karvaturilaista 😊

Veera
Liittynyt2.9.2015

Jap, syksyllä masentaa pimeys, keväällä valo. Ei tästä oo helppoa tehty.  Kiitos kivoista toivotuksista! :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Tuulikki

Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa, mutta koen pakahduttavaa halua sanoa, että sun blogi on aivan mahtava! Olen seuraillut sitä useamman vuoden löydettyäni sen ensin etsiessäni netistä hyviä rintsikoita. Olet tosi kaunis malli ja sulla on niin kiva tyyli kertoa oikeastaan asiasta kuin asiasta, että hakeudun aina lukemaan sun juttuja. Kyllä se mielikin taas kirkastuu, mutta mun mielestä on myös tärkeätä antaa sen (mielen siis) joskus rypeä ja synkistellä ja nähdä kaikki masentava/ahdistava tässä maailmassa. Kävin toissapäivänä tutustumassa yhteen toiseen työpaikkaan ja näin siellä seinällä vanhan valokuvan, jossa poseeraavien pitkämekkoisten lyylien alla luki juhlavin kirjaimin: Katso aina aurinkoon, niin ovat varjot takanasi. Kun on tarpeeksi rypenyt, voi taas keskittyä katsomaan hyviä asioita, kaikki siis aikanaan. Voimia ja valoa huippunaiselle!

Vierailija

Aivan paras!💖 Itsellä ollut tänään todellinen en-tee-mitään-ilta ja oon nauttinut siitä ja vähän potenut syyllisyyttä. Miksi hitossa?! Jos mulla on mahis välillä vaan olla niin todellaki niin PITÄÄ tehdä. Ja oikeesti tein vaikka mitä, mitä en yleensä tee:pötköttelin sohvalla ja lattialla, kulutin nettiselailulla (some, is, etuovi, tori, youtube) sekä oman, miehen että yhteisen padin akkua, höpöttelin niitä näitä samalla ja ihmettelin, miten aika voi kulua niin nopeasti. Hyvä ilta siis!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Kuulostaa just hyvältä, tuollaisia en tee mitään -iltoja todellakin tarvitsee välillä! :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Kiitos, mietelause osui, upposi ja tuli tarpeeseen. Minäkin odotan keväisiä koiranpentukohtaamisia ja toivotan niitä runsaasti tiellesi!

Rinnassa on viime aikoina painanut suuri möykky. Huolilla ja murheilla on valitettavasti sellainen taipumus, että vetävät toisiaan puoleensa. Kun kyynelkanava pitkästä aikaa syystä tai toisesta aukeaa, tuntuu sisältä löytyvän kohta kaksi tai kuusi muutakin asiaa jotka haluavat ulos surun ja pelon muodossa. 

Ajatukset pyörivät vahvasti niiden perustavanlaatuisten kysymysten ympärillä, että millaisen elämän minä oikein haluan ja mistä minä haaveilen. Millainen on hyvä elämä, jonka ehtoopuolella voi sitten katsoa taakse päin tyytyväisenä ilman katumusta?

Surut, huolet ja sisäiset kriisit ja myllerrykset kuuluvat elämään, tiedän sen oikein hyvin. Omalla hieman synkällä mielenterveyshistoriallani sitä vaan on oppinut ottamaan tuntemuksensa jokseenkin vakavasti. Ahdistuksen aiheuttamaan toimintakyvyn laskuun on pyrittävä tarttumaan kiinni nopeasti.

Tunteista huolimatta on koitettava hokea itselleen asioita, jotka kumpuavat kokemuksesta, tiedosta ja järjestä. Muistutettava itselleen, että sängystä nouseminen on tärkeää vaikkei sille aina tuntuisikaan olevan mitään syytä. Tämä meidän ainoa elämämme menee tavalla tai toisella eteenpäin olipa asioilla mitään tarkoitusta tai ei.

Muutaman päivän voi välillä maata ja rypeä, mutta sitten on vaan alettava lapioimaan arkea. Hetki kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Lähdettävä kävelylle ja laitettava lempi musa soimaan. Mentävä kauppaan, laitettava ruokaa ja syötävä vaikkei maistukaan. Tartuttava töihin vaikkei kiinnostaisikaan.

Sillä päässä pyöriviä asioita voi joko märsytä aktiivisesti vain niihin keskittyen ja kattoon tuijotellen, tai sitten siinä arjen askareiden lomassa. Molemmilla tavoilla sisintä hiertävät asiat tuntuvat ihan yhtä kipeiltä, mutta jälkimmäisellä tavalla aika tuntuu kuluvan hieman nopeammin. Silloin kun ei jaksa katsoa kauas, on katsottava vain ihan lähelle.

Ja kun aika kuluu ja ajatukset pyörivät, niin jossain kohtaa ulos pulpahtaa vihdoin jokin oivallus. Jokin ajatus, joka saa mustan kehän hieman murtumaan ja muuttamaan muotoaan. Ja oivallus toisensa jälkeen tunnelma muuttuu jälleen paremmaksi. Näin minä yritän itselleni muistutella.

t-paita - Marks & Spencer / takki - Mango / farkut - Evans, Zalando (saatu) / kengät - Zign, Zalando (saatu) / laukku - Rebecca Minkoff / korvikset - Aarikka 

Tarvitsin tämän tsemppipuheen itselleni. Mutta ehkä se osuu johonkuhun teistäkin. Tänään en vielä tarttunut to do -listaani, sen vuoro on huomenna. Mutta tänään sentään meikkasin, hymyilin peilikuvalleni, laitoin päälle hempeitä värejä, jätin sukat laatikkoon ja suuntasin hetkeksi ulos. Siinä on jo paljon. Nyt vähän ajatusten vaihtoa ystävän kanssa ja huomenna lapiolla arjen askareiden kimppuun.

Kommentit (10)

Paula

Tämä osui syvemmälle kuin uskallan edes myöntää. Mieli myllertää nyt kovasti ja ajatusket eivät anna rauhaa. Näin työttömänä ja saamattomuuden kourissa tuntuu että.on liikaa aikaa rypeä. Kiitos tästä. Tää auttaa ehkä askeleen eteenpäin. Pienen sellaisen, mutta eteenpäin joka tapauksessa.

Marika V

Sattui juurikin kohdalleen. Samoja ajatuksia. Ehkä siis yritän katsoa vain tähän lähelle. Ja huomenna alkaa arki joka tapauksessa, se taas vie. Tsemppiä sinulle! 

Parkkis

Nämä ajatukset valtaavat omaa päätäkin tällä hetkellä paljon. Pitäisi myös muistaa olla iloinen, että kaikesta ahdistuksesta huolimatta, kävin tänään lenkillä. Sekin on jo jotain.

Piia/Piiabiia Atelier

Mä koen, että niitä elämän ihanuuksia ja onnenkantamoisia edeltää hyvin usein mielensisäinen kaaos. Elelen tässä elpyvää elämänvaihetta yhden ”kaaoksen” jälkeen, joten hyvin tuoreeltaan löysin vielä samaistumispintaa kirjoitukseesi. Toivottavasti maanantaisi on hyvä!❤️

Kohtalotoveri

"
Join Goodreads
and meet your next favorite book!
Sign in with Facebook

Do you know that there's a halfway world between each ending and each new beginning? It's called the hurting time, Jean Perdu. It's a bog; it's where your dreams and worries and forgotten plans gather. Your steps are heavier during that time. Don't underestimate the transition, Jeanno, between farewell and new departure. Give yourself the time you need. Some thresholds are too wide to be taken in one stride."

Yksi askel kerrallaan ❤️

Vierailija

Hei,

aivan ihanasti kirjoitat siitä, kuinka tärkeää on yrittää ylläpitää päivän pienistä rutiineista ja askareista kun vaikeaa.

Toivon sinulle aurinkoista mieltä ja kevättä.

Punaisen ja harmaan yhdistelmästä tulee aina mieleen ala-asteen joulujuhlat ja niiden harmaissa ja punaisissa puseroissa ja kulkuslakeissa harjoitetut tonttuleikit. Näiden asukuvien tonttufiilikseen toki vaikuttaa aika vahvasti myöskin nuo punaiset huopikkaat. Nehän on aivan viralliset tonttujalkineet.

Kiinnostus pukeutumista kohtaan on viime aikoina säiden vuoksi kohdistunut lähinnä vaatteiden lämmittävyyteen, ulkonäöstä viis. Ehkä osaksi siitä syystä blogissa on ollut viime viikot niin hiljaista. Asukuvien vähyys yhdistettynä yleiseen mielenkiinnottomuuteen ihan kaikkea kohtaan on aiheuttanut talviunimaista käytöstä. Hetket jolloin ei ole ihan pakko olla pystyssä töiden takia, on tullut vietettyä paljolti peiton alla. Se vaan on mun tapa toimia silloin kun kaikki tuntuu harmaalta.

Viime viikonloppu toi kuitenkin taas roppakaupalla hyvää fiilistä, onnistumisen tunteita ja uskoa siihen, että energiatasot ovat jälleen nousussa. Kolme päivää töitä Kuva & Kamera -messuilla antoi hyvän ja tarpeellisen muistutuksen itselle siitä, että mä osaan asioita ja pystyn kokemaan innostusta. Olen parjannut itseäni koko talven ajan siitä, että olen laiska ameeba, joka ei osaa eikä jaksa mitään ja tuntenut surua siitä, etten osaa olla mistään innoissani ja iloinen.

Ja sitten yhtäkkiä tuollainen asia kuin kameroista puhuminen messuilla onkin se juttu, mikä herättää horroksesta ja pistää yleisen fiilispaletin taas parempaan järjestykseen. Tunsin siellä ihmisten kanssa puhuessani olevani osaava, ahkera, sosiaalinen ja iloinen. Kaikkea sitä mitä en ole löytänyt itsestäni aikoihin. Minä ajattelin, että tästä ajatuksesta vois nyt koittaa pitää kiinni.

 

Tänään on aurinko paistanut kirkkaasti ja minä olen tuntenut itseni pirteämmäksi ja aikaansaavemmaksi kuin aikoihin. Tein kolme kuvauskeikkaa ja iltapäivä on kulunut kuvia käsitellen. Mulla ei ole hillitöntä kaipuuta päästä viltin alle päikkäreille, kuten yleensä iltapäivisin, vaan odotan innolla kampaajalle menoa ja ajattelin illalla vielä raivata to do -listan pikku juttuja kondikseen. Jaksaisiko tällä viikolla jopa nähdä ystäviä! 

Oisko se vaan taas uskottava, että kyllä tuo valokin on aika avainasemassa tän oman mielialan liikahtelujen suhteen. Se saa suuntaamaan ajatuksia jo eteenpäin ja kesää kohti.

Siitäkin huolimatta, että vielä pitää pukeutua villakerroksiin, ostin eilen Marks & Spencerin alesta kepeät fuksian väriset satiinihousut lämpimiä kevätpäiviä ajatellen. Ja huomaan jälleen iskeväni silmäni myös kaikkeen hempeään ja vaaleanpunaiseen. 

mekko - Uhana Design (saatu) / takki - Cubus / huopikkaat - Arctips (saatu) / huivi - Marimekko / korvakorut- Jatuli (saatu)

Mutta hetken taitaa vielä kestää tämä villavuodenaika. Pitää vaan olla kärsivällinen. Kyllä ne tennari- ja nahkarotsikelit sieltä joskus taas tulee. Ja niin tulee myös lisää parempia päiviä. Niin vaikeaa kun se onkin synkimpinä aikoina siellä peiton alla aina uskoa, niin pitäishän se jo kokemuksesta tietää, että niin kuin ei hyvätkään hetket, eivät myöskään huonot kestä ikuisuuksia. 

Kommentit (5)

Hanssu

Ihana mekko ja kiva tyyli! Voimia kevääseen, kyllä niitä kepeitä ja valoisia päiviä vielä tulee!

satul

Kyllähän sä olitkin siellä osaava, ahkera, sosiaalinen ja iloinen :)

Kiitti vaan vinkeistä ja ihanaa kevään odotusta!

Vierailija

Valoa kohti mennään! Olet herättänyt kiinnostukseni Olympuksen pen-kameroita kohtaan vaikken messuilla ollutkaan. Nyt mietin enää, montako 40v lahjaa ihminen voi itselleen ostaa....

Poiminta

Se on ollut osa mun elämää jo yli 15 vuotta. Välillä ollaan oltu tiiviisti yhdessä, kietoutuneena toisiimme, välillä on saatu otettua hieman etäisyyttä. Mutta koskaan ei ole tullut hetkeä, että olisin sen olemassaolon voinut unohtaa. Nyt se on taas hivuttautunut luokseni. Mistä lie livahti postiluukusta tai oven saranapuolelta. Täällä me maataan yhdessä sängyssä, masennus ja minä.

Tuo on kyllä tympeä klisee, että masentunut ihminen vain makaa pimeässä peiton alla. Mutta mulla se on aina ollut tosi vahva oire, että haluaisin vain nukkua. Jos ei jokin velvollisuus, kuten työ, pakota nousemaan ylös, en keksi ainuttakaan syytä miksi olisin hereillä. 

Niin, sama ihminen voi masentuneenakin olla toisena päivänä täysillä töitä tekevä hymyilevä tyyppi ja toisena taas se peiton alle kutistunut mytty, joka ei jaksa edes nousta edes juomaan vettä. Saati sitten pesulle, syömään, pukeutumaan tai lähtemään ovesta ulos. Tai se voi toimia joka päivä ihan täysin normaalisti, pukeutua siististi, nauraa kavereiden jutuille, leipoa pullaa ja harrastaa. Mut silti sen mieli on kipeä.

Tänään mä sanoin sen itselleni ja muillekin ääneen. Että täällä se pitkäaikainen "ystäväni" masennus yrittää taas  kuiskia korvaani, ettei elämälläni ole merkitystä. Makasin sängyssä kahteen ja kun vihdoin nousin, itkin muutaman kyyneleen, ehkä viisi tai kuusi, hampaita pestessä. Sitten mä katsoin itseäni peilistä punaisiin silmiini ja mietin, että miksi taas.

Miksi ei saatana ole mitään väliä sillä, että olen kiskonut itseni kuopasta jo monta kertaa, olen syönyt lääkkeitä, tunnollisesti käynyt vuosien terapian ja tehnyt hirveästi töitä omien ajatusmallieni muuttamiseksi? Miksi kaikesta siitä huolimatta se paska koittaa aina kiivetä takaisin olkapäälle lietsomaan harmautta ja merkityksettömyyttä? 

Asiat ei ole lainkaan niin huonosti kuin ovat joskus olleet. Eivät lähellekään. Vuosia kestänyt mielen vuoristorata on opettanut paljon. Se on opettanut sen, että kyllä se kuuluisa aurinko taas joskus paistaa risukasaan. Vaikka ei siltä tunnukaan, niin järkeni muistaa kyllä. Se on opettanut myös kikkoja ja keinoja miten toimia arjessa vältelläkseen pidempiaikaista lamaantumista.

Vuodet ovat myös vieneet masennuspeikostani pahimman terän. Siinä missä ekoilla kerroilla olin aina ruma, tyhmä, osaamaton ja arvoton, niin sittemmin olen kuitenkin onnistunut väittämään monissa asioissa vastaan. Koen siis edelleen olevani suurimmaksi osaksi ihan sama ammattitaitoinen ja osaava ihminen, joka on läheisilleen tärkeä rakas ja arvokas, enkä näe peilikuvassakaan muuta vikaa kuin surullisen katseen. Mutta kun tuntuu, ettei ole järkeä, ei syytä, ei toiveita, ei haaveita. Se on se mikä vetää mielen matalaksi ja tekee hereillä olosta turhan tuntuista. 

Mutta ehkä tämä on, tai siis kyllähän tämä on, taas ohimenevää. Ehkä mun pitää vaan antaa itselleni lupa olla hetken aikaa se nukkuva mytty, joka ei keksi ainuttakaan asiaa (paitsi eläinvideot), joka kiinnostaisi ja olisi kivaa. Jatkan niitä perusasioita, että koitan aikatauluttaa joka päivälle jotakin minkä vuoksi on noustava. Se pitää kiinni ulkomaailmassa ja arjessa. Ja lääkeannoksen nostoa voi aina harkita. 

Ja puhun olostani ääneen tai edes kirjoitan. Sillä niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin jo näiden muutamien asioiden tähän kirjoittaminen sai ajatuksia vähän siihen suuntaan, että ei tässä oikeasti olla syöksykierteessä. Ei edessä ole sellaisia kamalia aikoja joita olen joskus kokenut. Tää on nyt vaan hetkellistä matalalentoa. Vaikka siihen pitäisi periaatteessa olla jo tottunut, että kerta toisensa jälkeen on tän asian kanssa taisteltava, niin vaikea sitä on silti hyväksyä. 

 

Mä olin kirjoittanut vuosi sitten postauksen, jonka tuolloin kuitenkin jätin julkaisematta. Taidan nyt tähän liittää osan tuosta. Sillä kuten sanoin, vaikka nyt onkin matalalentoa, niin tämä on mikroskooppisen pientä menneisiin verrattuna. 

-------------

"2007 alkuvuodesta  mä olen kirjoittanut päiväkirjaani näin:

"Tommin tullessa töistä kotiin makasin jo toista tuntia olohuoneen matolla tuijottaen sohvan jalkoja. En vaan ollut jaksanut nousta, ja miksi olisinkaan. Tänään mielenterveyskeskuksessa täti alkoi varovasti ehdottelemaan minulle sairaslomaa. Mun jutut ilmeisesti on alkanut kuulostaa pahoilta.

Tiivistetysti asiat ovat näin: en tunne iloa mistään, en jaksa mitään, inhoan itseäni, en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan, tunnen mittaamatonta ahdistusta ja raivoa työssäkäynnistä, kadulla kävellessäni toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan, tai mietin mihin kohtaan voisin puukottaa itseäni niin, että saisin tarpeeksi pitkäkestoisen sairasloman, mutta säilyisin kuitenkin ehkä hengissä, keskittymiskykyni on täysin olematon, olen varma, ettei minusta enää ikinä tule terve ja hyvinvoiva ihminen, mikään asia ei saa minua innostumaan tai kiinnostumaan, en halua käydä vapaa-ehtoisesti missään ihmisten ilmoilla, en ole tippaakaan kiinnostunut henkilökohtaisesta hygieniastani tai siitä mitä puen päälleni, en ole kiinnostunut edes ystävistäni sen vertaa, että jaksaisin vaikkapa soittaa, taikka vastata viesteihin, teen maanisesti listoja kaikista niistä asioista, jotka minun tulisi tehdä ja hoitaa, mutta en kuitenkaan jaksa tehdä listaamiani asioita, kaikki ruoka maistuu ihan paskalta, mutta syön silti, näen toistuvasti painajaisia, joissa olen menettänyt liikuntakykyni, tai puhuminen ja käden nostaminenkin ovat liian raskaita asioita suorittaa, muutenkin uneni on öisin hyvin levotonta ja pinnallista, mutta päivisin puolestaan nukun hyvin ja levollisesti, jne.... 

Koen, että minulla ei ole oikeutta jäädä sairaslomalle, koska en ole tarpeeksi sairas. Siksi odotankin niin kovasti tulevaa operaatiota ja toivon, että siitä tulisi avoleikkaus, koska sellaisen fyysisen "vamman" takia on hyväksyttävää olla saikulla."

Mä en siis ollut kokenut olevani "riittävän sairas", vaikka paskana oli niin nivelet, suolisto, lapsentekovehkeet kuin mielikin ja kipujen vuoksi lääkkeitä meni päivittäin kourallisia. No, tuolloin rukoukseni kuultiin ja pari viikkoa tuon merkinnän jälkeen multa tähystyksen sijan avattiin vatsaa isommin ja sain sen kaipaamani sairasloman syyllä, jonka pystyin itsekin hyväksymään.

Jos tätä lukee nyt joku, joka miettii, että nuo mun 2007 vuonna kirjoittamat olot voisi olla omasta kynästä, niin haluan vaan sanoa, että älä pidä asioita sisälläsi, vaan hae apua. Ihmisen ei tarvii jäädä auton alle tai saada puukosta ollakseen "riittävän sairas". 

Haluan sanoa myös sen, että vaikka nyt tuntuu, että "en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan", niin se valoisampi tulevaisuus on oikeasti saavutettavissa.

Itselleni puolestaan haluan sanoa, että "älä pelkää, niin paljosta oot jo selvinnyt, että pärjäät kyllä jatkossakin"."

---------------

Tartun nyt siis noihin vuoden takaisin ajatuksiin. Pärjään kyllä jatkossakin. 

Ja hei, muistetaan kaikki, että avun hakeminen ei ole luovuttamista ja heikkoutta, se on taistelua ja rohkeutta.

Kommentit (56)

Maarittina

Voimia... Ite kanssa käyn välillä pohjalla ja rämmin takaisin. Keyword.. Takaisin, niinkuin sinäkin :) Rankkaa hommaa, onneksi olet oppinut käytämään niitä työkaluja. Virtuaalihalaus! <--Kuulostipa hölmöltä.. En yleensä tuollaisia laittele "tuntemattomille", mutta toivottavasti sait ideasta kiinni.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Virtuaalihalaukset ovat just nyt enemmän kuin tervetulleita. <3

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

JenniN

Niin kovin tuttua. Näiden asioiden kanssa on myös itse tullut se reilut 15 vuotta painittua, välillä niskalenkin on saanut masennus, joskus taas minä. Aaltoliikettähän tämä on.

Tammi- ja helmikuu on jostain syystä aina mulle sitä vaikeaa aikaa. Toki vuodet on erilaisia, joskus on helpompia, joskus raskaampia. Tällä hetkellä taas huomaan, että on vähän raskaampi vuosi. Niskassa painaa aika paljon myös puolen vuoden vuoden hyvinkin hevi työstressi. Työstressin aiheuttaja loppui joulun aikaan ja nyt kun on lusittu juhlapyhät ja arki on palannut, huomaa että stressi alkaa purkaantumaan. Tällä hetkellä on tosi vaikea jaksaa mitään, haluaisi vaan erakoitua sohvan pohjalle, siitä ehkä korkeintaan välillä sänkyyn hiippaillen. Tuntuu että elää tietynlaisessa umpiossa; on vain tämä tahmea hetki, ei tulevaisuutta. Menneisyyskin on läsnä vain sen verran, että se kuiskii minun olevan totaalinen epäonnistuja ja huono ihminen. Onnistumisia ei ole, tai ainakaan ne eivät ole muistamisen arvoisia. Sellainen tasainen harmaus, jossa tekisi mieli itkeä, mutta ei pysty edes siihen.

Tämä kuulostaa ihan kamalan vakavalta, mutta koska mulla on niin monen vuoden kokemus tästä, tiedän, että kyllä se tästä taas kevättä kohden helpottaa. Tai jossain vaiheessa. Että vaikka nyt on paska olo, se ei kestä loputtomiin. "This too shall pass", sen olen omaksunut motokseni.

Usein näiden kausien aikana mulle tulee fiilis, että en edes ansaitse voida paremmin. Että on tavallaan itsepetosta tehdä asioita, joiden ansiosta voisi paremmin. Nyt olen päättänyt, että en suostu kuuntelemaan tätä puolta, vaan vaikka hampaat irvessä teen edes jotain pientä, mikä tuntuu edes ihan hippusen verran hyvältä. Esimerkiksi, kun vihdoin pääsen ulos, valitsen ihanan kornit leopardi-talvikenkäni, jotka ovat sekoitus Anita Hirvosta ja lumimiestä. Niistä tulee yksi pieni huvituksen pirskahdus. Tai pakotan itseni ajattelemaan tulevaisuuteen. Ensi kesän lomaa esimerkiksi. Maailma on olemassa vielä silloinkin, uskoin siihen tai en. Ja varovasti yritän miettiä jotain tosi ihanaa, mitä silloin tekisin. Voi hyvin olla, ettei se toteudu lainkaan, mutta se ainakin vie askeleen verran sumun tuolle puolelle. Tai vaikka sohvalla maatessani katson viidennenkymmenennen kerran sen brittikomediasarjan, joka saa mut aina edes vähän huvittumaan.

Nämä kuulostaa tosi pieniltä asioilta ja varmasti on sellaisia, jotka jollain toisella ei toimi ollenkaan. Kaikki me ollaan masennuksen edessäkin erilaisia. Mutta mulle ne on asioita, joihin tarttumalla saan itseäni edes hieman takaisin elävien kirjoihin. Jokaisella on omat juttunsa ja saakin olla. Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja masennuksessa.

Anteeksi pitkä sepustukseni, tää avautuminen on kai nyt yksi osa mun prosessiani. Mutta kiitos että kirjoitit asiasta. Tästä on todella tärkeää puhua. Tästä kärsii niin moni, joka uskoo olevansa kaiken avun ulottumattomissa. Siksi on elintärkeää kuuluttaa maailmalle, että ei, kyllä meitä on muitakin.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ei kun just hyvä kun sepustit pitkästi! Ihania pikku juttuja nostit esille, mistä iloa voi etsiä. Antoi itsellekin voimaa. Laitan huomenna päälle jotain tosi ihanaa ja ilahduttavaa ja yritän kans miettiä väkisellä jotain tulevaa kivaa. Ja katselen koiravideoita!

Ja toi on kans ihan tuttua, että "en ansaitse voida paremmin", sitä jotenkin uppoaa siihen paskaan niin syvälle, että alkaa kuvitella että tämä on se mitä ansaitsen. En mitään parempaa, en mitään enempää. Mut ei se niin oo. Ei tää oo mikään rangaistus vaikka siltä toisinaan tuntuukin. Ei tätä ole mitenkään "ansainnut" jotain pahaa tekemällä.

Kiitos kun kirjoitit.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Tuossa lukee että vuonna 2007 alkuvuodesta kirjoitit noin, ilmeisesti kirjoitusvirhe?

Kiinnostava postaus ja tärkeä aihe!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ei kun kyllä se on oikein, tuo kursivoitu osuus on siis päiväkirjastani vuodelta 2007 ja muu lyhyt teksti --- merkkien välissä viime vuodelta, jolloin olen meinannut tuon täällä julkaista.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Eläbä olento

Rohkean avoin kirjoitus. Osui otsikko silmiin, kun olen itse joskus ajatellut ihan samoin. Tämä vuoden alku meinaa itsellekin olla raskasta. Vaikka olen suunnitellut kivoja asioita keväälle/kesälle, niin masennus yrittää kuitata ne turhiksi ja pinnallisiksi. Sen mielestä kaikki kiva on aina pinnallista, koska elämä kokonaisuudessaan on ihan turhaa. Yritän olla uskomatta sitä. Voimia ja parempaa huomista!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niinpä, sen typerän korpin mielestä tässä maailmassa kaikki on turhaa. Mut koitetaan inttää vastaan!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Torey

Kiitos kun kirjoitit! Itse olen nuoruudesta asti kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä ja oireiden pahimmissa vaiheissa on kuin masennus ja joskus jopa masennus on astunut hetkeksi kuvaan. Stressi on pahin. Ja väsymys. Ne laukaisee oireet. Toisinaan kun elämä sujuu hyvin ja olo on hyvä, niin voi mennä tosi hyvin. Ja sitten töissä menee asiat päin honkia ja alan stressata, ekana reagoi kroppa kun se koittaa sanoa että nyt tarvitaan lepoa. Ja kun ei lepää alkaa iskeä ahdistus ja sen myötä paniikkikohtaukset. Sieltä nouseminen vie aina aikaa. Mutta olen myös oppinut paljon. Iso kiitos terapialle. Osaan olla armollisempi itselleni. Ja vaikka välillä on paskoja päiviä, niin turha manata huomista valmiiksi koska se voikin olla jo kaikin puolin aurinkoinen.

Tsemppiä! Kyllä ne möröt voitetaan taas vaikka se aikaa ottaa.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulla on itsellä vähän kahta eri suuntausta tässä, joko stressiperäistä masennusoireilua tai sitten tällaista tavallaan ilman syytä tulevaa oireilua. Ensiksi mainittuun mä osaan jo aika hyvin tarttua aika nopeasti ja tiedän keinoja miten helpottaa oloa. Niitä opeteltiin terapiassa. Mutta tää tyhjästä iskevä harmaa sumu on hankalampi tapaus. 

Mut kai se aurinko taas joskus paistaa!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Kannattaa kiinnittää huomiota myös terapiasuuntaukseen, sopiiko se oman tilanteen ja asioiden käsittelemiseen ja saako siitä apua itselleen, esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia on tutkitusti tuloksellinen terapiasuuntaus myös masennuksen hoitamiseen.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Itse siis olen nimenomaan 3 vuoden kognitiivisen terapian käynyt ja se auttoi todella paljon. Mutta ei se valitettavasti uudelleen sairastumasta estä.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Saara

Toivon sulle jaksamista! Olisi kiva kokeilla asua muutama vuosi jossain aurinkoisessa maassa, sillä ei nämä toinen toistaan synkemmät syksyt ja talvet ainakaan auta näihin mielen myrskyihin.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Joo, välillä kyllä tuntuu, että tekis vaan mieli karata johonkin aurinkoon, sillä ei tää pimeys tosiaan asioita yhtään helpota. :P

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

marrie

Kiitos, kun kirjoitit jälleen tästä aiheesta. Hirveän hyvältä tuntuu yhä uudelleen kuulla, että meitä on monta, jotka sen peikon kanssa painii, välillä tiukempaa matsia, välillä erätauolla toisiamme kyräillen. (Tietystikään toistuvia masennusjaksoja ei toivoisi kenellekään, mutta kun nämä kortit on jo jaettu ;) Ja toisaalta, masennus on pakko vain hyväksyä osaksi omaa elämää. Ihana oli lukea, miten sinäkin olet terapian ja kokemusten kautta oppinut "harhauttamaankin" sitä masennusta, ja että toimintakykyä on enemmän kuin synkimpinä vuosina. Voimarutistus sinne, taistelusisko, täällä toinen samassa jamassa, vuosien paremman vaiheen jälkeen! Kyllä me täältä taas noustaan!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, nämä kortit ne nyt on kädessä ja pakko koittaa niillä pelata. Onneksi tosiaan siitä terapiasta oli apua niin, että esimerkiksi stressin aiheuttamaan oireiluun osaa nykyään jo pistää vähän vastaankin. Mut tää tyhjästä iskevä musta mömmö on hankala vastus. Kiitos rutistuksesta, nää merkkaa paljon!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Masentuneen miehen puolisona mua on viime aikoina alkanut todella ärsyttää se masennus-puhe, jota julkisuudessa käydään. Siinä on aina se sama selkeä draaman kaari, jossa ensin sairastutaan, ollaan hetki ihan pohjalla ja aletaan sitten parantua, kunnes lopuksi eletään elämä onnellisena loppuun asti. Kun aika usein masennus todellakin uusii tai kroonistuu, mutta siitä puolesta puhutaan tosi vähän. Uskon, että osittain takana on ajatus, että halutaan luoda ihmisille toivoa, mutta samalla voi tulla tunne, että on "epäonnistunut masennuksessakin", kun oma paraneminen ei tapahdu niin kauniisti ja lopullisesti kuin kirjoissa ja lehtijutuissa. Et siis todellakaan ole ainoa, jonka masennus uusiutuu. <3 Onneksi se kuitenkin aika usein palaa edellistä kertaa lievempänä ja terveet ajat masennuksen välillä pitenevät. Toivottavasti sinullakin näin. Lämmin halaus! <3 

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mä olen miettinyt ihan samaa ja lukenut sellaisia juttuja useampiakin. Se on vähän sama kuin laihdutustarinoissakin, että "tajusin kuinka kamalaan kuntoon olin itseni päästänyt, sitten hain apua/otin itseä niskasta kiinni ja laihduin vuodessa 40 kg". ja juttu tehdään muutama kuukausi tavoitepainoon pääsyn jälkeen. Mahtava sankaritarina miten kaikki onnistui ilman takapakkeja! Masennustarinoissa on usein sama meininki. :P

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Annia

Kirjoitus, nää kommentit - Aamen ja Halleluja, mitä näitä nyt on! En olekaan yksin, ainoa omituinen murjottaja, joka ei osaa aidosti iloita tai ylipäänsä tuntea. Se jos joku tuntuu turhauttavalta taaperoikäisen äitinäkin, kun (vähintään) yksi ilonaihe on/pitäisi olla joka ikinen hetki osa minua. Toisaalta joku sisällä osaa eläytyä ja tuntea, mutta se joku musta kuori ei päästä niitä hyviä oloja ihmisten ilmoille. Terapia käy aina heikoimmilla hetkillä mielessä, mutta tähän asti olen sen aina osannut perustella lopulta tarpeettomaksi.. Ottaako itseään nyt niskasta kiinni? <3

Veera
Liittynyt2.9.2015

Kyllä kannattaa hakea apua! Omalla paikkakunnallani ainakin on päässyt ensin muutamaksi kerraksi psykiatrisen sairaanhoitajan luokse keskustelemaan. Siitäkin on jossain kohtaa ollut jo apua. Siitä sitten eteenpäin ja hakeutumaan mahdollisesti varsinaiseen terapiaan, jos se katsotaan tarpeelliseksi/hyödylliseksi. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Hei ja tsemppiä sinulle!

Ihan samassa veneessä ollaan, kuulostaa niiiin tutulle. Jopa tuo auton alle jäämisen toivominen! Itse mietin kanssa silloin kun olin ihan loppu että jos jäis vaan silleen "vähän" auton alle, että katkeis jalka niin olis ihan OIKEA syy pötkötellä muutama kuukausi sängyssä.

Takana yksi totaalinen romahdus ja sitä edeltävän elämän kestänyt matka sitä kohti, sekä yksi masennuksen uusiminen perhettä koskevan stressitilanteen laukeamisen jälkeen. Lääkitys ja terapia edelleen menossa ja nyt olo ollut ihan ok. 

Onneksi olen saanut apua ja päässyt hoitoon, myös lääkkeet ovat auttaneet pääsemään sieltä sängyn pohjalta ylös. Kaikista suurin apu toipumiseen on ollut kuiteniin sen tajuaminen, että tämä masennuksen pirulainen on sairaus - en ole ainoa "hullu" tässä maailmassa ja tästä voi tosiaan parantua. 

Tiedostan nyt myös sen että tauti uusiutuu melko varmasti, koska on sen jo kerran tehnyt, mutta elän sen verran hetkessä että en jaksa murehtia sitä etukäteen. Olen oppinut myös olemaan armollinen itselleni, ettei negatiivisuuden noidankehä pään sisällä ala pyörimään.

Kaikille masennuksen kanssa eläville voimia - otetaan ilo irti hyvistä päivistä ja hetkistä eikä huolehdita huomisesta liikaa!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Onneksi sitä armollisuutta on tosiaan oppinut. Nuorempana apuakin oli hankalampi ottaa vastaan, koska ajatteli että itse on vaan selvittävä, ihan kaikesta. 

Tää on vaan niin lohdullista, että ei oo tosiaan ainoa asian kanssa painiva.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Sartsu

Mä en ole koskaan aikaisemmin kommentoinut sun kirjoituksia, mutta nyt on pakko. Olen jo pidempään ihaillut sun tapaa rakastaa ja arvostaa omaa itseäsi. Osaat kuunnella ja tulkita omia tuntemuksiasi mielettömän hienosti ja rohkeasti. Samoin sun tapa rakastaa itseäsi on hieno. Siinä on monilla (itseni mukaan lukien) paljon oppimista! Voimia hankalaan ja ikävään tilanteeseen, sä olet uskomattoman vahva, kaunis ja ihana ihminen (vaikken sua oikeasti tunnekaan). Olet rohkea ihminen! 

Veera
Liittynyt2.9.2015

Kiitos, mieltä lämmittää kaikki tsemppikommentit! :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

rk

Tuo kirjoituksesi, monet kommentit... aivan kuin minun elämästäni. Kohdallani on tultu siihen lopputulokseen, että syön estolääkityksenä mielialalääkettä varmaan loppuelämäni. Annos on pieni, mutta on auttanut elämässä eteenpäin. En edes kuvittele pärjääväni ilman, sillä sen verran usein olen pohjalle pudonnut. Onneksi iän myötä olen oppinut tunnistamaan oireet ja niihin pystyy tarttumaan. Mutta nuo tuntemukset omasta arvottomuudesta, ne ovat niin tuttuja.

Erään oivalluksen olen tehnyt. Pimeys vie joka vuosi alaspäin, ei kuitenkaan aina masennukseen. Marraskuussa on päästävä aurinkoon. Ei lokakuussa, sillä vaikutus ei kanna tammikuulle. Ei joulukuussa, matalapaine on iskenyt jo aikaisemmin. Viikko oikeassa auringonvalossa, sillä olen nyt muutaman vuoden pärjännyt. Niin aikoina, jolloin mielen pimeys alkaa painaa valoisana vuodenaikana, ne tarinat ovat sitten muutamaa astetta raskaampia.

Voimia meille kaikille, joiden risukasaan ei aurinko tänään paista.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mä luulen kans, että tulen syömään pientä annosta mielialalääkettä aina. Tai ei ainakaan vielä ole tullut tilannetta, että olisin uskaltanut kokonaan luopua. Tän 15 vuoden aikana olen ollut ehkä vuoden jossain välissä lääkkeettä, mutta en enempää. Tuo aurinkoloma olis kyllä asia mitä pitäis testata, että olisko yhtään apua.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Sha

Kiitos tästä kirjoituksesta.
Tartuin tuohon toiveeseen jäädä auton alle... Olen nimittäin itsekin vuosia takaperin ajatellut samalla tavalla, mutta en kokenut olevani silloin masentunut tai muutenkaan sairas. Nyt kun olen vihdoinkin hakenut apua masennukseen, alan vasta tajuta kuinka lähes koko elämäni olen elänyt jotenkin kierojen ja vääristyneiden ajatusten kanssa.
Ja vielä tuosta avun hakemisesta. Itse olen ainakin kokenut avun hakemisen hyvin haasteelliseksi. Jos olisin tällä hetkellä syvemmällä kuin olenkaan, en jaksaisi kaikkea sitä soittelua ja tapaamisten sopimista ja byrokratian rattaita. Toisaalta koska "voin hyvin" pelkään etten ole riittävän sairas Kelan tukemaan psykoterapiaan.
Olet rohkea kun kirjoitat näistä asioista ja toivon sinulle (ja läheisillesi) paljon voimia elämään.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Toisaalta Kelan tukemaan terapiaan taitaa olla parasta olla kuitenkin sellaisessa kunnossa, että siitä koetaan voivan olla oikeasti hyötyä. Sillä siksihän ne haluaa kuntouttaa, että pysyisi työkykyisenä tai pystyisi palaamaan työelämään, jos on esimerkiksi sairaslomalla. Eli ei sitten saa olla "liian sairaskaan". 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Minulla on myös masennustaipumusta. Ja ylipainoakin. Eli en ole täysterve laiheliini neuvomassa muita. Tämä näin pohjatiedoksi, jottei viestiäni ammuttaisi heti alas.

Mun paras vinkki on: kävele ulkona tunti joka päivä. Olen todennut, että se on hirvittävän hyvä masennuksen lievittäjä. Kävely puhdistaa päätä, saa ruoansulatuksen toimimaan ja ainakin omalla kohdallani vähentää myös herkuttelua ja sitä kautta pitää verensokeria tasaisempana. Kävely nostaa vireystilaa ja auttaa jaksamaan. Ei se masennusta pois vie, mutta suosittelen todella testaamaan kävelyn maagista voimaa.

Kaikkea hyvää sinulla ja kiitos inspiroivista asupostauksista :)

Anne K

Toi kaikki on niin tuttua. Todella pahoina aikoina mietin että ei mitään väliä vaikka en aamulla heräisi ollenkaan. Mä oon just sellainen että joka päivä käyn töissä, kaikki aina sanoo että mun kanssa on kiva asioida kun olen aina niin iloinen ja ystävällinen. Asiakaspalvelussa kun olen niin aina ajattelen että ei muiden tarvitse mun pahasta olosta kärsiä ja toinen puoli on tietenkin se, että kun olen töissä niin olo onkin hieman parempi.  Asun tällä hetkellä yksin, ja pahinta onkin juuri se yksinolo, haluaisin vain itkeä, ja itkenkin. Toisinaan se helpottaa, ja toisinaan taas vie syvemmälle pahaan oloon. Osa ystävistäkään ei usko että  mulla voi olla paha olla koska en näytä sitä ulospäin. Voin hymyillä ja jopa nauraa vaikka tekisi mieli itkeä koko ajan. Jostain syystä tällä hetkellä olo on normaalia huonompi, haluaisin vain olla peiton alla. Nousen kuitenkin aamulla töihin ja yritän jopa harrastaa, jospa tämä taas tästä. Tai helpottaahan se. Tsemppiä ja jaksamista, kesää kohti mennään ja olo paranee varmasti!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Joo, sellainen minäkin työssäni olen, iloinen, sosiaalinen ja nauravainen lähes aina olipa fiilis oikeasti mikä tahansa. Toki joskus, kun oma tilanne on mennyt tosi huonoksi, on se kyllä näkynyt sitten myös työtovereille. Mutta aika pitkälle pystyy työt hoitamaan ilman, että ulospäin näkyy minkäänlaista ongelmaa. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Salla

Samaistuin.

Riipaisevan paljas kirjoitus on usein myös aidoin. Olet rohkea, kun kirjoitit.

Itseä helpotti, kun vuosien jälkeen opin ajattelemaan, ettei masennus ole mikään tappiotila tai tarkoita luovuttamista. Elämään vaan kuuluu niin ylä- kuin alamäkiäkin. Sinä olet upea ja vahva nainen. Sieltä sitä taas noustaan!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Joo tuo on kyllä tärkeä oivallus. Että en mä ole huono ja paska ihminen vaikka mua on tällaisella riesalla paiskattukin. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Minä jouduin eläkkeelle masennuksen takia 55 v. Kukaan ei kuitenkaan oikein ymmärrä tilannettani. Miten voi nauraa ja jutella iloisesti, niin kuin minä vaikka olen kroonisesti masentunut?

Sen vinkkaan kaikille, että ehdottomasti pitää hoitaa itseään ja hankkia apua. Minulle terapiat tulivat liian myöhään, masennus kroonistui. Eli masennusta tulee hoitaa kuten fyysisiäkin sairauksia. Tämä on meidän jokaisen omalla vastuulla. Kela korvaa terapian, mikäli saa siihen erikoislääkärin lähetteen. Omavastuu pitää kuitenkin maksaa.

Veera, ehkä sinä loistat meille kaikille juuri sen takia, kun olet välillä masentunut. Masennus pysäyttää keräämään voimia ja vaatii hoitamaan itseämme. Voimia ja halaus sinulle.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Minä olen toisinaan miettinyt, että olisinko mä päässyt vähemmällä, jos olisin pyrkinyt terapiaan jo silloin opiskeluaikana, että asiaan olisi tartuttu heti kunnolla. Mutta silloin se tuntui taloudellisesti mahdottomalta, joten vasta tuossa kolmenkympin kieppeillä sitten sain aikaiseksi pistää asian oikeasti tulille vaikka tosiaan kaikki edellytykset Kelan korvaamaan terapiaan olisi ollut jo silloin vuosikausia aiemmin. Mutta onneksi kävin sen läpi edes nyt. 

Kiitos tsemppauksesta ja ilon pilkahduksia päiviisi!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

❤️

Meinasin ruveta itkemään, tämä kaikki teksi on ku suoraa mun suusta. Tässä makaan sohvalla valmiina nukkumaan loppupäivän, sillä koulussa on jo oltu. Pienen sometauon ajattelin pitää ennen ”päikkäreitä” ja tämä tuli vastaan. Ei me olla yksin ❤️

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mut hei, sä olit koulussa! Se on jo mahtava ponnistus. Nyt saakin nukkua jos siltä tuntuu. :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Kiitos ja halaus sinulle ja "vanhalle ystävällesi".
Vaikeista asioista puhumattomuus loppuu meidän sukupolveen.

Tanjuska

Rohkea teko kirjoittaa! Itselläni masennusta pitkältä ajalta, kriisien myötä kasvaneet eikä avun hakeminen ole helppoa. Kirjoituksesi sai kuitenkin miettimään että ehkäpä tämä ei olekkaan lopun elämän "olotila". Paljon on hyviä hetkiä elämässä, mutta kyllä niitä mustia pilviä vaan päälle kertyy.

Vierailija

Veera <3  sinä kirjoitit sanoiksi sen mitä en itse osaa kirjoittaa. Olen ollut sairaslomalla viime kesästä asti, tuntuu että tätä samaa paskaa tämä on aina vaan, en tiedä miten täältä pääsee koskaan ylös :(  Töihinkin pitäisi pystyä pian palaamaan :(

Vierailija

Hieno ja tärkeä kirjoitus! Itsellänikin on taipumusta masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen, ja tuntuu että esim. omien vanhempien ikääntymisen myötä nuo tuntemukset on omalla kohdalla vaan korostuneet.. Välillä tuntuu siltä, että tulevaisuus on vaan täynnä ahdistavia asioita ja menetyksiä, jotka tulee jossain vaiheessa väistämättä kohdalle, ja pelottaa, miten siitä kaikesta pystyy selviytymään. Mulle aamut on kaikista vaikeimpia ja usein ahdistavat ajatukset pyörivät silloin eniten mielessä. Myös tuo kuvaamasi merkityksettömyyden tuntu on tosi tuttu, ja usein työssäkäyminenkin tuntuu vaan loputtomalta oravanpyörältä, mille ei näy loppua ja josta yrittää vaan selviytyä päivän kerrallaan. Ja välillä on sitten taas parempia kausia, jolloin ihmettelee, miten sitä välillä ajatteleekin niin pessimistisesti elämästä ja asioista! Oon kyllä huomannut, että itsellä pimeys ja väsymys laskee tosi tehokkaasti mielialaa, joten täytyy vaan luottaa siihen, että kevättä kohti olo taas paranee.

Aa

Voi kun tällaisia tekstejä olisi enemmän. Masennus ei ole sitä "mä olin vähän masis mut sit otin itteeni niskasta kii" vaan se on just tätä. Se on kuin atopia joka palaa aika pakkaskelien myötä, tai kun ostat uuden neuleen joka ei sovikaan sun nahalle. Sen voi joskus ennustaa taihuomata ajoissa, että nyt se taitaa tulla, mutta useimmiten siihen havahtuu siinä kohtaa kun on jo kipeä. Atopiassa nahasta, masennuksessa päästään.

Mulle ensimmäinen iso oivallus oli aito nuppidiagnoosi. Siellä se lukee, Omakannassa. Tosin mulla se on työuupumus ilman masennusta, trendikäs "börnis". Koska selitin työterveydessä suu vaahdossa miten mulla on kamalasti kaikkea ihanaa elämässä mutta tää työ vaan on nyt niin raskasta. No paskat ollu. Oikeastihan mulla on (oli) koko työpäivä aikaa tehdä noita listoja mitä kaikkea tänään teen ja lopulta kun menin kotiin niin söin vähän, itkin ja vetäydyin sohvalle. Joskus kävin pesulla. Aina en. Aamulla itkin ja lähdin töihin. Lopulta mun piti varata neukkari päivällä että sain itkeä kun tein töitä. SIlloin hain apua.

Sitten loppu on ainakin toistaiseksi historiaa. Tätä ennen oon vuosia kärsinyt siitä että oon jotenkin saamaton ja negatiivinen paskaläjä, joka ei vaan jaksa painaa koko vuotta läpi niinkuin muut. Nyt olen armollisempi ja ymmärrän että mulla on rajat, ja ne on erilaiset kuin muilla. Osalla ne on lähempänä, osalla kauempana. Mutta ihan varmana ne kaikilla on. Enkä enää toivo niille "jaksaa jaksaa" tyypeille että ne koskaan kohtaisi rajojaan, toivon ettei kukaan kohtais niitä. Musta on kurjaa ajatella että vain kärsimys kasvattaa ja jada jada, kyllä mä ensisijaisesti toivon kaikille tervettä loppuelämää. Vaikka tän kanssa voi elää, ni silti.

Marjo k

Tuo v 2007 teksti on kuin ajatukseni nyt syksylöä. Halusin työmatkalla törmätä rekkaan, puuhun, mihin vaan että saisin just hyvän syyn olla menemättä töihin, jossa itkin ja pakuin piilossa muilta. Meni aika kauan, ja tarvitiin ulkopuolisen apua, että sain apua. Lääkkeet sairasloman ja ohjeita, oppeja joisen avulla nyt on parempi o l o.
Masennukseni ei ole minulle suinkaan ensimäinen. Olen ko lapsena ollut ensimmäiä kertoja masentunut. Aikuisenakin useasti. Laukaisevia tekijöitä on monia. Niin kuon sanoit tavallaan se pitääkin hyväksyä. En minä usko koskaan täysin paranevani. Pit vaan oppia elämää piirteeni kanssa.
Tsemppiä.

Vierailija

Psyykkisten sairauksien kanssa painitaan täälläkin...Miksei vaan vois olla tasasta.... Pahin vaihe on ainainen lääkekokeilu... Mutta onneksi on niitä ihaniakin asioita elämässä koirat ja aviomies joka sanoo aina,että" tästäkin selvitään" :) Tsemppiä! Blogia on aina kiva lukea ja tulee vaan vaatekaupoille hinku ja et voi vitsi ku noi vaatteet näyttäs yhtä hyvältä mullaki :D

Shiila

Uskalsinpas lukea. Todella hyvä ja silmiä avaava kirjoitus, kiitos ja halit!
En ole koskaan ajatellut, että voisin masentua, mutta tämän ja kommentit luettuani en olekkaan enää varma. Tunnistan niin nuo kolari/leikkaus pitkä sairasloma -ajatukset. Valmistuin, sain vakityön vuosien pätkien jälkeen ja mikään ei tunnu miltään.
Nyt päälle pamahti kilpirauhaslääkitys, toivotaan, että se saa taas pään/muistin pelaamaan.
Ja pakko kysyä, mihin liittyy peukalonivelkipu? (Tuttu oire nimittäin)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulla oli joskus vuosia sitten sellainen lähes kahden vuoden sairastamisjakso, jolloin oireili moni nivel. Kaikki alkoi peukalosta. Tutkittiin nivelreuma, borrelioosi, kihti ja vaikka mitä, mut ei saatu mitään kummempaa diagnoosia. Jokin niveltulehdus se ehkä oli, jotain autoimmuunihäikkää. Oireilin samaan aikaan myös monella muulla tavalla. Mulle toi peukalonivel on siis vaan se pelon triggeri, että nyt mä taas sairastun. Mut en mä tiedä mikä sitä vaivaa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

rakkautta

< 3 <3 Samoissa vesissä olen uinut niin monet kerrat. Viime talvena olin täysin lamaantunut ja pelkästään se, että pystyin kävelemään joskus lähikauppaan tuntui jo siltä kuin olisi kiivennyt yli vuoren. Joskus vuosia sitten oon ollut niin huonona, että mut on pitänyt välillä pukea ja mua on pitänyt kävelyttää ulkona, koska en oo itse siihen pystynyt. Tuntui, että masennus kuluttaa minusta pois palasen ja en koskaan palaudu. Silti palauduin. Tuli parempia kausia. Tämä talvi on mennyt tosi hyvin, vaikka välillä mieleen hiipiikin pelko siitä, että masennus uusii taas. Vaikka miten tuntuisi siltä, että ei ole mitään muuta kuin synkyyttä, niin se menee ohi. <3 Silloin kun ei jaksa, niin pitää laskea rimaa ja mieluiten heittää se kokonaan menemään. Musta oli niin ihanaa, kun mun ystävä kannusti mua kuuntelemaan itteäni tosi tarkasti. Miettimään sitä mikä tekis olon sillä hetkellä edes hitusen paremmaksi ja tekemään sitten just niin, vailla syyllisyyden tunteita. Mulle se tarkotti sitä, että söin suklaavanukasta ja katoin niitä eläinvideoita tai sitten en tehnyt edes sitä, vaan nukuin vaan tai makasin ja tuijotin sitä sohvan jalkaa. Hetki kerrallaan. Hengitys kerrallaan. Askel kerrallaan. Välillä on aivan täysin ok, vaikka ei oo selkeää suuntaa, eikä unelmia, eikä suunnitelmia. Nekin kyllä tulee sieltä! Oot tarpeeksi ja oot riittävä, vaikka oisit myttynä peiton alla. Et oo yksin. Tulee kevyempiä päiviä! <3 <3 <3

Vierailija

Itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, mutta sen sijaan olen elänyt koko ikäni paikoitellen kohtuullisen massiivisen kroonisen ahdistuksen kanssa. Sellaisen jonka takia soitetaan töihin ja kerrotaan olevansa vatsataudissa vaikka oikeasti on valvottu yö ahdistuksen käsissä ja tiedetään, että asunnosta poistuminen ei ole vaihtoehto. Tai jos asunnosta päästäänkin ulos niin bussista hypätään kesken matkan ulos ja otetaan taksi kotiin. Oma elämä on onneksi vuosien varrella työelämässä kulkenut siihen suuntaan, että ahdistuoireiden kanssa eläminen muuttui "helpoksi", koska etätyöskentely on täysin itse päätettävissä. Osa ahdistuksesta siis poistui kun ei tarvinnut enää keksiä muulle maailmalle tekosyitä ja käsitellä lisäksi siitä tulevaa totaalisen epäonnistumisen tunnetta. Nyt 40+ iässä olen vihdoin tilanteessa, jossa se aiemmin lähes aina läsnä ollut ahdistus aaltoilee laimeasti päivän mittaan ja pahoja "kohtauksia" tulee vain harvakseltaan. 

Vaikka masennus eri asteissaan on melko yleistä on siitä avoimesti puhuminen vielä melko harvinaista, mutta itselle omasta ahdistuksesta avoimesti puhuminen on ollut iso osa "paranemista". Iso tekijä kuitenkin elämäntilanne jossa ahdistuksen on voinut ympätä muuhun maailmaan sopivaksi ja tätä myötä saanut sen hallintaan. Nykyään se aamu kolmen herääminen tietoon siitä, että tänään en voi poistua asunnosta ei tuo enää lisäahdistusta, koska voin tarvittaessa jäädä kotiin. 

Tärkein oma oivallus vuosien takaa oli se, että ahdistus ei ole jotain mitä minulle on syystä X tullut, vaan osa minua. Minä olen ihminen joka ahdistuu. Samoin kuin olen ihminen jolla on hymykuopat.Ja ehkä koska ahdistus on kulkemut mukanani niin kauan en enää edes kokisi olevani oma itseni ilman sitä.

Tiedostan kyllä, että kroonisen masennuksen kokemus poikkeaa täysin minun ahdistuskokemuksestani, mutta joidenkin ihmisten osalta olen huomannut saman mekaniikan.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat