Kirjoitukset avainsanalla mielenterveys

-Asun shortsit (Junarose) ja kengät (Pavement) saatu -

"Ai kauhee, mikä sulla on jaloissa? Onko sua purrut jotkut ötökät?" Tällaisiin hieman kauhistuneisiin kysymyksiin sain vastailla viime kesänä ja nyt kun lämmin sää taas paljasti sääret, on niiden aika jälleen.

Eilen oli kesän ensimmäinen päivä, kun pukeuduin niin, että kintut olivat esillä pitkälle reisiin saakka. Lähes kaikki "pilkut", eli haavat, ruvet ja arvet siis näkyvillä.

Kyse ei ole mistään hyttysen pistoista tai muista ötököiden puremista. Jalkojeni, etenkin oikean, iho on rikki ja vioittunut ihan vain oman toimintani vuoksi. Olen viimeisen noin vuoden ajan kärsinyt jonkin asteisesta pakko-oireisesta häiriöstä ja siis kynsinyt ihoni rikki kerta toisensa jälkeen.

Minulla ei ole virallista dermatillomania-diagnoosia, enkä ole oireiluni kanssa mitenkään pahimmasta päästä, mutta nyppimisoireilu liittyy itselläni vahvasti masennukseen ja erityisesti ahdistukseen. Etenkin viime kesä olikin siis todella pahaa aikaa nyppimisen osalta. Kynsin siis ihan tervettä ihoa pikku hiljaa rikki ja sitten tietenkin kaikki rikkinäiset kohdat auki aina uudelleen ja uudellen.

Kaikilla meistä on silloin tällöin halu puristaa jokin finni tai nyppiä rupea, vaikka tietää ettei kannata. Mutta ahdistukseen liittyvä ihon nyppiminen on eri asia, se on keino lievittää stressiä, ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia. Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta. Kädet hakeutuvat ihon kimppuun automaattisesti vaikka kuinka yrittäisi hillitä itseään.

Juu, vähän ällöä varmasti monen mielestä. Ei se minustakaan kivaa ole. On harmillista miltä ihoni nykyään näyttää ja on todella inhottavaa vuotaa verta vähän väliä. Itselläni on vaivana vielä veren hyytymishäiriö, niin ihan pienimmätkin haavat vuotavat yllättävän kauan. 

Minulla  on kuitenkin kokemusta siitä, että itselläni tämä pakko-oireilu lievenee sitä mukaa, kun mieli paranee. Kykenen itse ymmärtämään tekeväni itselleni pahaa nyppimisellä ja pystyn jo jonkin verran sitä myös hillitsemään. 

Pahasta dermatillomaniasta kärsivillä ihmisillä nyppiminen itsessään aiheuttaa suurta ahdistusta ja häpeää ja sen toteuttamiseen voidaan pahimmillaan käyttää myös hampaita, neuloja tai pinsettejä. En siis onneksi itse ole asian kanssa ihan hirmuisen pahassa tilanteessa, vaan uskon oireilun lieventyvän. 

Paljon se on viime kesästä jo helpottanutkin. Iso osa jäljistä onkin siis jo vanhoja arpia, nyppimisen hieman vähennyttyä ahdistuksen helpotettua.

Äitini kertoi, että olin jo pienenä lapsena reagoinut stressaaviin ja ahdistaviin tilanteisiin mm. raapimalla itseäni. Parikymppisenä pahaan masennusjaksoon kuului myös paljon raapimista. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut näin pitkään jatkunut selvästi pakko-oireinen jakso, josta jää vielä näin näkyvät jäljet.

Asia on ollut esillä sekä terapeutin kanssa, että psykiatrin kanssa. En siis piilottele tätä oireilua, vaan yritän tehdä töitä päästäkseni siitä eroon. 

Pusero - Markkinoilta / Shortsit - Junarose (saatu) / Laukku - DAY Birger et Mikkelsen / Kengät - Pavement (saatu) 

Olen päättänyt, että en häpeile myöskään hieman rujolta näyttäviä kinttujani, vaan annan niiden nauttia kesästä paljaana aina kun vaan tarkenee. Hieman näihin dalmatialaispilkkuihin on ollut totutteleminen enkä voi väittää, etteikö ne minua vähän surettaisi, mutta on vaan hyväksyttävä, että ne on nyt arpia viimeisimmästä mielen taistelusta. 

Moni tuntuu nyt lämpimien kelien tultua tuskailevan, että voiko laittaa päälle lyhyttä hametta tai hihatonta paitaa, kun sitten näkyy arvet, allit, selluliitit, muhkuraiset polvet ja mitä kenelläkin. Niin haluaisin vaan muistuttaa, että lähes kaikilla meillä on omat "kauneusvirheemme" ja niihin liittyvät epävarmuutemme ja yleensä ei tapahdu mitään pahaa, vaikka antaakin niiden näkyä. 

Koitetaan jokainen omalta osaltamme pitää yllä kehorauhaa ja muistetaan, että vaikka toisen ihmisen ulkonäössä jokin asia kummastuttaisi, niin sinun ei ole välttämätöntä tietää mistä on kyse! 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (14)

Vierailija
1/14 | 

Miten tärkeä kirjoitus! Ja hienoa, että uskallat avata suusi näistä vähän vaikeammista aiheista. Mulla myös masennus ja ahdistus ja toi pakko-oireinen häiriö. Muut oireet oon saanut lääkkeillä ja terapialla taltutettua, mutta hiusteni nyppiminen on ja pysyy. On nää ihmisen oireet omituisia, ei voi muuta sanoa! Ihanaa kesää sulle! ❤

Suski77
2/14 | 

Mä oon aina ihaillut sun jalkoja. Ne on tosi upean muotoiset ja sorjat eikä ruvet haittaa sitä kauneutta ollenkaan. Ihanaa että annat jalkojesi näkyä ruvista huolimatta. Aurinkoisia päiviä ja aurinkoista mieltä kesääsi toivotan! 

Jenni S. | Big mamas home
3/14 | 

Tunnistin tämän; Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta.

Minä en nyppinyt, mutta viiltelin itseäni madennusjaksoni aikana. Ajatus taustalla oli sama.
Hienoa, että toit aiheen esille. Arvostan.

Vierailija
5/14 | 

Olet todella rohkea nainen! Luettuani blogiasi olen saanut paljon ns. vertaistukea ahdistuksen ja masennuksen osalta, kiitos siitä <3

Mitä tuohon nyppimiseen tuleee.. poikani nyppi itseään muutaman vuoden, ripset lähti, kulmakarvat lähti ja kissaltakin lähti viiksikarvat.. Vasta kun erosin silloisesta miesystävästäni, jonka kanssa lähes asuimme saman katon alla, alkoi nyppiminen loppua ja jonkun ajan päästä loppui kokonaan. Oma masennukseni ja ahdistukseni paheni suhteen aikana ja poika nyppi itseään, kertonee paljon. Tunnen syyllisyyttä siitä että poika voi pahoin tuolloin mutta helpotusta siitä että se on nyt takanapäin.

Vierailija
8/14 | 

Olet kyllä upea ja rohkea nainen. Kirjoitat niin hienosti vaikeistakin aiheista. Hyvää kesää sinulle! ❤

Vierailija
9/14 | 

Hei! Myös minulla taipumusta pakko-perheen käyttäytymiseen stressaantuneena tai ahdistuneena. Vahvin yksittäinen tapa on hiusten kiertäminen sormen ympärille niin, että pieni osa lähtee irti. Joskus pakko-oireisuus näkyy myös tiettyjen ajatusten muodossa. Kun stressi tai ahdistus vähenee, myös nämä tavat vähentyvät tai katoavat.

Vierailija
10/14 | 

Äskeisessä kommentissa siis piti lukea taipumusta pakko-oireiseen käyttäytymiseen.

Mie
12/14 | 

Kiitos rehellisestä kirjoituksesta. Häpeän omia jalkojani, en siis käytä hameita tai näytä jalkojani paljaana. Ehkä joskus? Annoit ajateltavaa ja rohkaisit. Kiitos.

Vierailija
13/14 | 

Kiitos paljon tästä kirjoituksesta. Tuli melkein itku. Ei hävetä itseämme, oltiin millaisia vaan!

Mimmuli
14/14 | 

Mahtavaa kun avoimesti kerrot näistä asioista! Monesta (mukaanlukien itseni) saattaa tuntua että on ihan yksin näitten asioitten kanssa, mutta sitten kun huomaa että on muitakin jotka kamppailee ja kärsii myös tästä ihon repimis ja nyppimis hommasta, niin lohduttaa! Ja ettei olekaan ainut. Mäkin olen kärsinyt vuosia, kasvojen nyppimisestä, ja tää välillä pistää masentamaan ja turhauttamaan.. vaik kuinka haluaisi olla nyppimättä ja repimättä, niin siihen ei ole pystynyt.. naama on sitten ihan täynnä tulehtuneita finnejä ja arpia ja jälkiä. 😕 välillä on hävettänyt mennä mihinkään ihmisten ilmoille. Ja mulla siis on ollut masennusta ja ahdistusta ja muutakin pakko-oireilua. Onneksi on hallinnassa. Mut tää nyppiminen,ei sitten millään helpota..onhan tässä ollut varmaan stressiä ja nyppiminen pahenee aina kun stressiä. Kunpa pääsisi tästä eroon, oon niin väsynyt tähän. Tsemppiä Veera sulle ja muille myös!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

-Postauksen housut (Kaino) ja pusero (Tokmanni) saatu-

Jos edellisen postauksen asu oli summanmutikassa päälle heiteltyjen osien summa, niin näissä kuvissa puolestaan on kokonaisuus, jonka olin puolestaan nähnyt mielessäni hyvinkin selkeänä jo ennen siihen pukeutumista.

Ja asu näytti livenä just niin täydelliseltä kuin olin kuvitellutkin!

Neulehousut - Kaino (saatu) / Pellavapusero - Tokmanni, Nordic Tricot by Ivana Helsinki (saatu) / Nahkarotsi - Saki / Sandaalit - Wonders / Laukku - Tiger of Sweden / Korvakorut - Pramea (saatu)

Housut on siis jo aiemmin nähdyt Kainon Vekki-nimiset neulepöksyt. 

Perhoskuvioinen pellavapaita puolestaan on Ivana Helsingin Tokmannille suunnittelemasta Nordic Tricot -mallistosta, josta sain valita itselleni muutaman suosikkivaatteeni. Rakastan pellavaa materiaalina etenkin kesällä, joten paita oli ykkösvalintani. Samasta kankaasta on saatavilla myös hihatonta napitettavaa tunikaa, mutta se ei malliltaan tuntunut omalta. Tätä paitaa taas on helppo yhdistellä vaikka mihin.

Mustan ja valkoisen liitto ripauksella kirkkaanpunaista on klassikkoyhdistelmä, johon luotan vuodesta toiseen vaikka kuinka suosikkivärit muuten vaatekaapissa vaihtelisivatkin. Näyttää vaan aina yhtä raikkaalta. 

Tuon Tokmannin Ivana Helsinki -malliston vaatteita on saatavilla kokoon XL saakka. Sovittelin aika monia tuotteita ja trikoomekoista ja paidoista koko L oli useimmiten passeli kaltaiselleni 48-50 kokoiselle. Tämä pellavapaita puolestaan on kokoa XL. Pellavahousujen (ja parin mekon) kanssa kävi niin, että L oli liian justiinsa, mutta XL sitten jo liian löysät. Harmi, sillä pellavahousut kesägarderobistani tällä hetkellä puuttuu.

Eli sovittelujen mukaan sanoisin, että reilut koot tuossa mallistossa. Ja passaa tosiaan monelle meille plussallekin!

Ihan outo fiilis, että huomenna on jo kesäkuu. Jotenkin kesään pitäisi mielestäni kuulua sellainen odotuksen tunne. Kutkuttava fiilis kaikesta kivasta mitä kesä ja lomat tuovat tullessaan. Mutta mulla ei ole. Suunnitelmissa on kylläkin ekan kerran vuosikausiin pitää muutama viikko kesälomaa, mutta ei mulla ole paljoa suunnitelmia sinnekään. Kotona menen toki käymään ja se on tietenkin iloinen juttu, mutta eipä muuta.

Eli näköalaton tunnelma siis jatkuu vahvana. Räpiköin päivän ja tehtävän kerrallaan ja iloitsen eniten siitä hetkestä, kun voi mennä nukkumaan. Ilman jotain sovittuja aikatauluja sängystä nouseminen on lähes mahdotonta. Mä antaisin vaikka katkaista itseltäni sormen tai pari, jos sillä saisin ostettua itseni irti tästä masennuksesta. 

Mutta eipä tästä kauppaa voi käydä. Se on vaan elettävä ja hengiteltävä läpi. Käytettävä ne hieman paremmat hetket siihen, että miettii realistisesti ja muisteltava, että on se olo helpottanut aina ennenkin. Täytyyhän niin käydä tälläkin kertaa. 

Minusta olisi ihan todella ihanaa, jos voisin kirjoitella tänne blogiinkin aurinkoisia asioita, kertoa huikeista lomasuunnitelmista ja raportoida kaikista kivoista menoista ja tapahtumista. Mutta, vaitettavasti mulla ei ole antaa muuta kuin aina sen hetkinen totuus. Ja se ei ole nyt just kovin vauhdikasta kerrottavaa. 

Mutta haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette laittaneet viestiä esim instassa ja sähköpostilla kertoaksenne, että mun suru- ja masennusjutuista on ollut teille vertaistukea ja lohtua. Ne auttaa mua uskomaan siihen, että on ihan ok, ettei ole koko ajan ok. Ja että on tärkeä puhua tällaisistakin tunnelmista. 

Mut hei, vaikka fiilis ei ois ihan huippu, niin silti voi vetää päälle superkivat kuteet! Itseä ainakin edes minimaalisesti piristää se, kun jaksaa valita kaapista nätit vaatteet ja laittaa naaman suht ojennukseen. Aina ei jaksa, kuten vaikka eilen ja tänään. Mutta huomenna aattelin taas yrittää!

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Kyllä on OK ettei ole aina ok. Itse kuuskymppisenä olen ehtinyt olla ups and downs monet ajat ja kerta kerralta dows on lyhyempi. Pave Maijasen sanoin "elämännälkä nousee jalkopäästä, ei voimiaan säästä.."

Vierailija
2/5 | 

Lämmin halaus. Voimia vaikeisiin hetkiin Veera❤
Olet rohkea ja blogisi on aito elämänmakuinen, arvostan sitä paljon!
Seisot itsesi ja elämäsi takana.

Myötätuulta toivon kesääsikin!

Vierailija
4/5 | 

Todellakin on hyvä ja ihanaa että kirjoitat siitä, että vålillä voi olla ihan paska vuosi, kaksi, lyhyempiä tai pidempiä aikoja. Se tekee ihmisestä ihmisen, ettei aina ole pelkkää blingiä ja glitteriä. Kiitos kun kerrot rehellisesti. Se auttaa meitä joilla myös on ajoittain mustaa <3

Jo
5/5 | 

Ihana sinä!
Emme varmaankaan ole koskaan tavanneet, mutta fanitan sinua ja tyyliäsi. Työlläsi on merkitystä.
Itsekin syön luultavasti lopun elämääni mielialalääkkeitä estääkseni toistuvan vakavan masennuksen. Viimeksi pimeää oli 2014, onneksi vain vähän aikaa. Nuorena olin sairaalahoidossa ja ”menetetty tapaus”. Terapia auttoi ja työkyky palautui, ihan tavallinen työssäkäyvä asuntolainanmaksaja minustakin tuli.
Mielen sairaudet ovat perseestä. Mutta sinä olet arvokas.

 

Mulla on olo niin kuin mun edessä olisi tyhjä canvas, jota pitäisi alkaa maalaamaan. Värit ja siveltimet vaan tuntuu olevan vielä hukassa. Ja inspiraatiokin antaa vielä odotuttaa itseään. Odottavat tunnelmat siis. 

Mutta pitää nyt vaan koittaa malttaa mielensä ja olla tyytyväinen tässä hetkessä. Ehkä on ihan hyvä, että hetken aikaa tuntuu siltä, ettei mun elämässä tapahdu mitään. Eka kertaa tosi pitkään aikaan olen tilassa, jossa mua ei esimerkiksi stressaa työt oikeastaan lainkaan.

Mutta tavallaanhan nyt on juuri sellainen tilanne mistä pitkään elämässään haaveiin, että tulisi hetki jolloin tuntuisi kuin voisi aloittaa lähes kaiken puhtaalta pöydältä. Hetki hengähdystä ilman kiirettä ja tunnetta päättymättömästä to do -listasta. Nyt mulla on se hetki.

Mieli on todella ihmeellinen juttu. Millaisia mullistuksia siellä tapahtuukaan ja miten suuria harppauksia tunnelmasta toiseen se voikaan ottaa. Olen miettinyt termiä mielenterveys. Olen ihminen, jonka mieli on ollut "kipeä" ja se on sitä edelleen. Mutta toisaalta ajattelen todella suurena osoituksena mielenterveydestä sen, että minulla on selkeästi kykyä käsitellä asioita ja mielelläni voimaa parantua. Tunnen siis jollain tavalla itseni mieleltäni terveemmäksi ja kykenevämmäksi kuin vuosiin. 

Jos on muuten elämässä värit vielä hakusessa, niin pukeutumisessa en vaan tunnu kyllästyvän hempeään vaaleanpunaiseen. Kokomusta asukin muuttuu ihanan keväiseksi kokonaisuudeksi, kun päälle heittää jotain hattaraista.

Minulla on vaaleanpunaisia takkeja nähty ennenkin. Ril'sin villakangastakki on niin lämmin, että sen sai jättää naulakkoon jo helmikuun alkupuolella. Minä oikein toivoin enemmän pakkaspäiviä menneelle talvelle, jotta olisin ehtinyt pitää sitä enemmän, mutta nyt se saa odottaa ensi talvea.

Keväisempään menoon minulla taas löytyy muutaman vuoden vanha Mangon takki, mutta se osoittautui harmikseni materiaaliltaan sillä tavalla kököksi, että on mennyt jo todella huonoon kuntoon. Koska tiedän luopumisen tuosta nukkakasasta olevan jossain kohtaa edessä, en voinut enää vastustaa tätä KappAhlin -70% aletangosta löytynyttä takkia. Olin ihastellut takin väriä jo syksyllä, mutta en sitä normaalihintaisena edes sovittanut. Kannatti jälleen odottaa. 

Kashmirneule - Marks & Spencer (saatu) / Hame - 2-Biz / Takki - KappAhl XLNT / Saappat - Högl (saatu) / Huivi - H&M

Jos edellisessä asussa oli ekaa kertaa talven jälkeen paljaat nilkat, niin tässä oli sitten ekaa kertaa lähes paljaat polvet. Jalassa siis vain 15 denierin sukkikset, joten täähän meinaa jo lähes kesää! 

 

 

 

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 | 

Suurimmalla osalla ihmisistä ei tapahdu elämässä enimmäkseen yhtikäs mitään, joten luultavasti Veeran tapulissa on lepakot suurin piirtein kotosalla. Sitten kun alkaa oikein tapahtua, niin ehkä on syytä miettiä hetki syntyjä syviä. Ei hassumpi asuste, mutta jotenkin haljun valju tuo takki.

Vierailija
4/7 | 

Tässä asussa on kyllä sekä siluetti että värit kohdillaan, tykkään kovasti! Ja hiustyyli kehystää sun kasvoja sievästi!

Vierailija
6/7 | 

Tosi kiva asu. :) Ensimmäistä kommenttia ihmettelen, ja että miksi ihmiset lukevat blogeja joista ei tykkää ja vieläpä jaksavat kommentoida niihin. Olisi kiva tietää mikä ongelma on tämmöisen tapahtumaketjun takana olevalla kommentoijalla..

Vierailija
7/7 | 

Kirjoituksiasi on mukava lukea! Kiva, että otat esille vaikeitakin aiheita ja kuvat ja tyyli ovat mahtavia!!

Tänään oli kyllä varsinainen itkupäivä. Jotenkin oli hanat ihan helvetin herkällä ja porasin oikeastaan kaikki automatkat aina keikalta toiselle. Sitten pyyhin naaman hihaani, kävin hoitamassa työhommat ja ajomatkalla nyyhkin taas.

Yhdelle keikalle oli tunnin matka suuntaansa, niin siinä etenkin oli hyvää aikaa märistä ja hoilata mukana soittolistalle valitsemiani kappaleita. Mutta oikeastaan se parkuminen kyllä jotenkin helpotti ja rentoutti taas hieman. Aina jostain sieltä valuvan rään ja näkökyvyn sumentavan kyynelvyöryn välistä ehti pilkahtaa myös ihan ohimenevän nopeita ajatuksia siitä, että kyllä tää varmaan joskus loppuu. Ja tavallaan sitä tunsi itsensä aika eläväksi kaiken sen tunteenkuohunnan keskellä.

Mutta on tää kyllä vaan aika saatanallinen savotta koittaa saada päätä, sielua ja sydäntä järjestykseen. Hirveästi ajateltavaa, opeteltavaa ja hyväksyttävää. Mietin kovasti esimerkiksi sitä, että miten hyväksyä se, että yksinjääminen on ihan mahdollinen skenaario tässä elämässä. Todella iso ja vaikea asia itselleni, mutta mielestäni tarpeen sekin käsitellä. 

Tuon Vestan keikalta ostamani paidan sanat ovat ihanan lohdulliset ja niihin haluaisi uskoa. "Minä riitän" Huomaan kuitenkin, että vaikka olenkin oppinut vuosien aikana olemaan monella tapaa itselleni armollinen ja ajattelen monella tapaa olevani ihan riittävä, niin nyt mietin noita sanoja kovasti sen kautta, että miten riittää itse itselleen elämänkumppaniksi.

Kuinka päästä irti siitä kuvitelmasta, että joku toinen ihminen tekisi minut onnelliseksi hyväksynnällään ja rakkaudellaan? Miten olla itsensä tärkein tukipilari ja oman elämänsä suunnannäyttäjä?

Se on jännä miten tällainen elämänkriisi myllertää käsitystä omasta itsestä. Olen ollut kovasti siinä uskossa, että olen vahva ja itsenäinen ihminen, jolla on hyvä itsetunto. Nyt huomaankin joutuvani tarkastelemaan noita käsityksiä itsestäni uudelleen. Onko vain ollut helppo tuudittautua kuvitelmaan itsenäisyydestä, kun vierellä on ollut toinen, johon tarpeen tullen nojata? 

Tuokoon paidan sanat minulle toivoa. Jonakin päivänä ne vielä ovat totta.

"Minä riitän
Mulle minä riitän"

Kommentit (7)

Nina42v
1/7 | 

Seitsemän ja puol vuotta. Sen verran oon ollu eronnu. On ollu hyviä päiviä, on ollu huonoja päiviä. Ja edelleen takaraivossa kuuluu ne eksän sanat "jos sä jätät mut, niin jäät yksin loppuiäksi". Kerrankin sekin oli oikeessa jostakin, mutta en mä sitä jättämistä oo kertaakaan katunu. Kai se vaan on niin että "minä riitän".

Päikkärä
2/7 | 

Veera - varmasti riität itsellesi kun sinulla on niin paljon annettavaa myös muille: kirjoitat tosi hienosti ja oivaltavasti ja hauskasti. Blogisi on erityisen hieno myös upeiden kuvien takia!

P
3/7 | 

Niin tuttuja ajatuksia ajalta, kun itse erosin viisi vuotta sitten ikuisuuden kestäneestä parisuhteesta. Tää tuskin lohduttaa sua, mutta itse ainakin ajan myötä opin hyväksymään ajatuksen että voi olla etten koskaan löydä enää ketään. Siitä oivalluksesta avautui ihan uusi maailma. Toivottavasti säkin vielä pääset siihen maailmaan kiinni :)

Hannaah
4/7 | 

Voi sinua ❤️
Minä erosin 15 vuoden suhteesta ja alkuun päivät olivat kuin vuoristorata: laskuja, nousuja, vatsan vääntävää kieputusta. Kun Se Oikea ehkä, joskus tupsahtaa elämään, voi suhteen aloittaa, mutta niin kauan kuin suhde on taistelua päivästä päivään, parasta mitä voi itselleen ( ja toiselle) tehdä, on elää yksin, omillaan. Aluksi ahdisti kaikki pariskuntatapaamiset, kun kaikki muut olivat paikalla puolisonsa kanssa. Nykyään menen niihinkin juhliin pää pystyssä ja ehkä vähän vahvempana kuin huonoissa suhteissaan kärvistelevät ystäväni. Ei parisuhde ole enää itseisarvo. On hemmetin paljon hienompaa päästää irti, tehdä omia valintoja, elää arvojensa mukaista elämää. Valoisaa kevättä!

Alina

Olipa lohduttava ja asiallinen kommentti. Reikä se on rinkilässäkin vai? Totta voi olla ettei tarvitse olla YKSIN, mutta seurassakin voit olla YKSINÄINEN. Eri asioita, kuten myös mitä kaikkea tarkoittaa "oikeaa hätää". Kaikilla erilaiset taustat, terveydelliset ongelmat tai ongelmattomuudet, ajatusmallit ja tavat käsitellä asioita. Jokaisen hätä on oikea hätä sillä hetkellä. Asioita voidaan tarkastella aina isommassa mittakaavassa ja verrata muiden hätää sekä ongelmia. Aina jollain on kurjempaa, aina jollain menee paremmin.
Kirjo on siis valtava ja sinun yksioikoisen kuuloinen ajatusmaailmasi ongelmien kohtaamisesta käy varmasti sinulle ja monelle muullekin, mutta yhtä monelle ei.

Vierailija
6/7 | 

Tuttuja tunteita. Osaat hyvin kuvata sitä erosta seurannutta vuoristorataa, mikä tuntuu lohduttavalta. 

Toivottavasti sinua edes vähän lohduttaa nämä viestit, joissa saat kiitosta tunteidesi avoimesta myöntämisestä. Vertaistukea.

Erostani on jo muutamia vuosia. Välillä olen aika hyvälläkin mielellä. Viime viikot olen kuitenkin ollut tosi surullinen. Äskettäiset tapahtumat herättivät yllättävästi takautumia, joita en aiemmin ole käsitellyt. Uskon, että tekee hyvää tuntea sen miltä tuntuu. Vähän alkaa helpottaa. Toivottavasti sinullakin. 

Nainen68
7/7 | 

Kuka sen sanoo että eron jälkeen naisen pitää jäädä yksin? Itse erosin pitkästä (30v) liitosta ja tiesin että en halua jäädä yksin. Lukuisten treffien jälkeen se sitten löytyi, loppuelämäni mies ja elämä hymyilee meille😍

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 37-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram