Kirjoitukset avainsanalla uusi elämä

Sinkku. Se on edelleen jotenkin ihan outo sana, jota en tunnu osaavan yhdistää itseeni. Mutta sitähän tässä nyt ollaan. Yksin elävä ihminen, jonka läheisin perheenjäsen on yöpöydällä nököttävä traakkipuu.

Totesin hetki sitten instastoorissani, että näiden helteiden ja läkähdyttävien öiden hyvä puoli on se, että lusikassa nukkumisen kaipuu hellittää edes hetkeksi, kun omassa hiessä uidessaan ei todellakaan voi kuvitella ketään normaalilämpöistä olentoa viereensä. Muuten kyllä akuutti halipula vaivaa aika vahvasti.

Tämä on eka kerta 20 vuoden aikana, kun olen ollut näin pitkään ilman minkäänlaista läheisyyttä. Ilman lusikassa nukkuista, ilman kainaloa, johon ryömiä sohvalla, ilman että joku silittää mun tukkaa. 

Niin, että onko ollut mitään sutinaa, kuten työkaverini jokin aika sitten tiedusteli. No ei sitten minkäänlaista. 

Fiilikset ovat sillä tavalla ristiriitaiset, että samaan aikaan kaipaisin tosi paljon läheisyyttä, flirttiä, ohutta ihastumisen tunnetta ja pieniä pilkahduksia romantiikasta, mutta yhtään ei jaksa uskoa, että sellaista enää kohdalle sattuisi. Kyllä mä uskon edelleen rakkauteen, mä en vaan oikein vahvasti ennusta mitään siihen päin viittaavaa omalle kohdalleni.

Samaan aikaan ei haluaisi olla niin paljon yksin kuin nyt olen, mutta ajatus vaikkapa uusiin ihmisiin tutustumisesta on jotenkin ihan hirmuisen uuvuttava ja pessimistinen.

 

Olen mä uteliaana ihmisenä toki Tinderinkin selannut läpi, ihan vaan saadakseni vahvistuksen sille mitä itsestäni tiesin jo ennestäänkin: en mä vaan pysty kiinnostumaan kenestäkään tippaakaan kuvan perusteella. Mun silmissä kaikki näyttää siellä vaan ihan kaameilta ja epäkiinnostavilta. Mä olen ihminen, joka alkaa pitämään toisen ihmisen ulkonäöstä, sitten kun sisältö vaikuttaa kiinnostavalta. Tinderissä harva kuitenkaan kertoo itsestään yhtään mitään tai toteaa korkeintaan, että "182 cm, kysymällä selviää lisää", niin ei nyt tulis mieleenkään swaippailla sellaisia hemmoja oikealle vaikka olisi ihan tosissaan haku päällä. Ei kenenkään ihmisen naama tee hänestä millään tasolla kiinnostavaa. 

Ne tyypit, jotka sitten onnistuvat kertomaan itsestään jotain mikä antaa syyn ajatella itsestään edes hieman positiivisesti, ovatkin sitten niin harvassa, että turha paljon matcheja odotella. :D 

Sen verran olen tämän vuoden aikana kuitenkin tunnerintamalla kokea, että tiedän, että en ole nyt valmis vastaanottamaan tippaakaan sitä pettymystä, minkä sellaisen ihmisen torjunta aiheuttaa, jota kohtaan itsellä olisi edes pienikin positiivinen tunnelataus. 

Kainalon kaipuusta huolimatta ei siis ole aktiivinen haku päällä. Tyydyn ainoastaan haaveilemaan ihanasta prinssistä, jonka kohtaamisen en kuitenkaan jaksa tippaakaan uskoa. Asetin aiemmin tälle vuodelle tavoitteen, että jos nyt edes yksille kivoille treffeille päätyisi, mutta päivitin tavoitelistaani pyyhkimällä tuonkin pois. 

Olen mielenkiinnolla ja hämmästyksellä seuraillut monia tuttuja sekä julkisuuden henkilöitä, jotka tuntuvat löytävän uuden suhteen ihan tuosta vain aivan hetki edellisen päättymisestä. Vielä enemmän sitten on ällistyttänyt hyvinkin nopeasti suhteen alettua annetut siirappia tihkuvat ja "tässä on elämäni rakkaus" -sisältöiset parisuhdehaastattelut mediaan. Don't get me wrong, rakkauden hehkuttamisessa ei ole mitään väärää ja aina noita haastiksia lukiessa todella toivon noille ihmisille kaikkea hyvää, mutta ne vaan saavat mut aina suuren ihmetyksen valtaan.

Että mistä jotkut ihmiset aina kaivaa niin nopeasti niin ihanan ja kiinnostavan tyypin, että ollaan heti valmiita heittämään hynttyyt yhteen? Ja miten ihmeessä jotkut "osaa" rakastua niin nopeasti? Mulle itselleni se on ihan vieras ajatus. Tai no, ei se hynttyiden nopea yhteen lykkääminen kyllä ole, mehän Tommin kanssa aikoinaan alettiin käytännössä asumaan yhdessä ihan tasan siitä hetkestä kuin seurustelumme alkoi (tai oikeastaan jo viikkoa ennen). :D Mutta meilläkin oli toki toistemme tuntemista takana jo yli vuosi. Mutta mulla meni silti suhteemme ensimmäinen vuosi siihen tuumailuun, että mitähän tää nyt oikeasti on. Joskus siellä vuoden yhdessäolon jälkeen huomasin miettiväni, että kyllä mä ihan oikeasti taidan tota hönttiä rakastaa.

En mä muista ikinä ihastuneeni tai rakastuneeni keneenkään tosi nopeasti. Olen selvästi aika hidas tyyppi tunteissani. Olen ihan kaverisuhteissakin huomannut, että tyyppi, joka voi vaikka muutaman kuukauden ajan tutustumisesta tuntua ihan todella kivalta ja kiinnostavalta, osoittautuukin hieman enemmän tutustuessa järjettömän raskaaksi ihmiseksi, jonka läsnäoloa ei sittenkään kaipaa elämäänsä. Joten siksi mun kokemusmaailmaani perustuen nopeasti syntyvät superrakkaustarinat ovat aina tosi hämmentäviä enkä tajua miten sellaista voi tapahtua. Mut niin me vaan ollaan ihmiset erilaisia, toiset nopeita, toiset hitaita. Joillakin käy enempi "flaksi" kuin toisilla, jotkut ovat valmiimpia tutustumaan uusiin ihmisiin ja ottamaan heitä elämäänsä kuin toiset. 

Mekko - KappAhl

Kengät - Pavement, 2nd hand

Laukku - Longchap, 2nd hand

Korvikset - H&M

Aurinkolasit - H&M

Kuvissa mun torstain asu. Tuossa viime kesänä ostamassani KappAhlin kukkamekossa on aina tosi nätti ja naisellinen olo. Aiemmin olen yhdistänyt sitä mm. punaisiin sandaaleihin, nyt kiskaisin jalkineiksi Zadaasta noin kympillä ostamani Pavementin röyhelöiset nahkatennarit. Hieman ehkä tuhti kenkävalinta helteellä, mutta sopivat mekkoon niin suloisesti tehden kokonaisuudesta rennomman kuin korkosandaaleilla.

Mulla on tässä ikääm kuim loma meneillään, mutta tässä mä olen tänäänkin ollut toimistolla käsittelemässä kuvia. Muutenkin olen muhjannut viime päivät lähinnä yksikseni jaksamatta kiinnostua mistään tai kenestäkään. Mutta tähän iltaan tuli nyt kuitenkin sellainen suunnitelman muutos, että kotona muhimisen sijaan suuntaan Harjavaltaan Karmarockiin katsomaan Maj Karmaa. Koko päiväksi en sinne jaksanut lähteä, kun ei ollut muita mua kiinnostavia bändejä ja ihmismassatkin ahdisti, mutta kyllä sitä nyt yhden keikan verran ihmisiä kestää.

Eli nyt siis festarivermettä päälle ja menoksi!

 

Kommentit (15)

Henrietta
1/15 | 

Toiset ihmiset vaan pystyvät siirtymään suhteesta toiseen nopeasti. En sitten tiedä eikö se tunteiden voimakkuus ole sama vai siirrytäänkö uuteen suhteeseen nopeasti siksi, ettei edellistä tarvitsisi purkaa ja käydä läpi. Lisäksi osa ihmisistä ei vain osaa olla itsensä kanssa.

Itselläni ongelma on taas siellä toisessa päässä: viihdyn itseni kanssa liian hyvin. Tässä vanhemmiten olen myös todennut, että niin viihtyy oikeastaan koko sukuni :) Erosin pitkästä (noin 25v) suhteesta viitisen vuotta sitten, enkä oikeastaan ole sen jälkeen kaivannutkaan parisuhdetta kuin joskus satunnaisesti, mutta ajatus siitä, että mun pitäisi jakaa kotini jonkun muun kanssa kauhistuttaa. Varsinkin nyt kun työskentelen kokopäiväisesti niin, että olen ihmisten kanssa tekemisissä vähintään sen 8h. Omien henkisten akkujen lataus ei minulla onnistu kuin yksin.

Uskon, että jos minulle on joku vielä tarkoitettu, niin kyllä me jossain joskus tapaamme, ilman suurempia etsintöjä.

Vierailija
2/15 | 

Uskon tuohon, että sinulle Veera on vielä joku tarkoitettu, ja ennemmin tai myöhemmin kohtaatte.

Ero on iso kriisi, ja sanotaan, että toipumiseen ja kriisin läpikäymiseen menee ainakin vuosi. Anna ajan kulua rauhassa.

Jiiiiii
3/15 | 

Ihan samoja asioita olen ihmetellyt. Mulla meni edellisestä suhteesta ylipääsemiseen kolme vuotta. Vasta nyt tuntuu, että voisin aidosti rakastua johonkuhun toiseen. Mutta samalla on hyvin vahva tunne, että nämä kaikki rakkausasiat kuuluu ihan toisille ihmisille, ei mulle. Usko uuden parisuhteen tai edes oikeasti tosi kiinnostavan ihmisen löytymiseen on noin 0,5 prosentin luokkaa. En tajua, mistä muut repii koko ajan uusia kumppaneita, kun edellinen suhde päättyy. Kai he vain ihastuvat helpommin ja ovat avoimempia ihmisille. Tavallaan kadehdin heitä.

Vierailija
4/15 | 

Samaa asia olen ihmetellyt, siis kun jotkut löytää uusia elämän rakkauksia tuosta vain. Mutta kaikki olemme erilaisia. Itse olen sillä kannalla, että välillä on ihan hyvä olla yksinkin. Oppii siitäkin yhtä sun toista.

Ps. Ihana mekko! Oikea kesäheinä :)

Vierailija
5/15 | 

Kokemuksesta voin sanoa että ne ihmiset jotka vaihtavat ns lennosta kumppania tekevät sen vain ja ainoastaan sen takia (eivät kaikki tietenkään, mutta suurin osa!) että eivät uskalla/ osaa olla yksin. Jolloin se toinen otetaan siihen vain pitämään huolta että ei tarvitse olla yksin niiden omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Vaan voi keskittyä vain niihin kivoihin ja ihaniin ihastumisen tunteisiin sitä uutta ihmistä kohtaan..
Toki poikkeus vahvistaa aina säännön, MUTTA tässäkin yleensä nimenomaan he jotka hehkuttavat uutta rakkauttaan medioissa ovat myös niitä jotka toden näköisimmin tulevat eroamaan hyvinkin nopeasti.
Ja tämä on niin tylsä klisee joka varmasti ottaa enemmän päähän kuin auttaa mutta kyllä se joku ihminen joka on sinua varten tarkoitettu tulee vastaan silloin kuin sitä vähiten osaat odottaa!
Kivaa kesää! <3 :)

Seuraaja
6/15 | 

Lainasin edellisen kirjoittajan tekstin ........ihminen joka on sinua varten tarkoitettu tulee vastaan silloin kuin sitä vähiten osaat odottaa! Näin  kävi minulle aikoinaan (45 vuotta sitten ja olin jo siihen aikaan ns. vanhapiika silloisen ajattelun mukaisesti  25-vuotias) . Rentoa kesän jatkoa Veera !

Vierailija
7/15 | 

Mulla oli aikoinaan aivan samat fiilikset: olin jopa ihan sinut sen ajatuksen kanssa, että oon loppuelämäni yksin. Ilmeisesti tää ajatuskuvio piti käydä läpi, koska heti asian hyväksymisen jälkeen se sitten tapahtui. Elämääni tuli vertaiseni mies ja nyt ollaan oltu 7 vuotta yhdessä :) Ps. Ihanat kuvat!

Vierailija
8/15 | 

Hyvää pohdintaa! Kuten aiempi kommentoija totesi, mustakin tuntuu, että rakkausasiat on ihan toisenlaisten ihmisten juttuja - mä katson sitä kaikkea ikään kuin lasin läpi. Vuoden sisään itsellä kaksi eroa, ensimmäinen raastavampi ja toinen vähemmän. Olen koko aikuisikäni elänyt yksin ja viihdyn loistavasti, mutta ensimmäistä kertaa olen ajatellut, että esim. perheenperustamismeiningit alkais olemaan tässä niinku nyt, ja että deadline lähestyy. Parikymppisenä oli helpompaa, nyt on eri ääni kellossa ja tahtomattanikin se ahdistaa. Taistelen sen ristiriitaisen olon kanssa, että antaisi itselle aikaa toipua näistä mönkään menneistä ihmissuhteista ja samalla tekisi mieli kainaloon.

Mekko on superkaunis! Taidanpa homnata itsekin loppukesäksi muutaman kukkakoltun, ehkä se taas tästä helpottaa!

Vierailija
9/15 | 

Usein tulee mieleen heistä, jotka edellisen suhteen päätyttyä 'löytävät pian uuden rakkauden', että tuleeko vanha viisaus todistetuksi - pystyt elämään toisen kanssa vasta, kun pystyt elämään itsesi kanssa. Jokin syy näille kerta toisensa jälkeen kariutuville ihmissuhteille on.

Itse huomasin kohdallani muutaman suhteen jälkeen, että en edes halua perinteistä parisuhdetta. En ole oikeastaan koskaan halunnut. Siis sitä sohvalla kainnalossa kyhjöttämistä, vaikka läheisyyttä kaipaan. Olen siis vapaasta tahdosta sinkku. Parisuhde, sellaisena kahden ihmisen jatkuvana yhdessäolona, tekee minusta tylsän, turhautuneen ihmisen. Se olisi väärin myös sitä toista osapuolta kohtaan, joka kenties haluaisi perinteisen puolison. Läheisyydenkaipuuni ei anna oikeutta tuottaa toiselle mielipahaa.

Ehkä osa meistä on luotu elämään kaksin ja osa yksin. Ei sinkkuus kuitenkaan tarkoita yksinäistä kyyhötystä traakkipuu seurana. Parisuhde on vain yksi ihmissuhde kaikkien ihmissuhteiden joukossa.

V.A. Koskenniemen sanoin:
Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sä lähtevä oot.

Joten opetellaan elämään itsemme kanssa ja nauttimaan elämästä. :-)

Jp
10/15 | 

Reilu 10 vuotta sitten siskoni erosi silloisesta aviomiehestään. Seurasi ajanjakso jolloin puhelin saattoi soida mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, olin tukena ja kaikilla niillä tavoilla kuin osasin ja hitsauduimme entistä läheisimmiksi tuona aikana. Muistan, kun kuulin kerran radiosta laulun joka sopi niin siihen ajanjaksoon, huoleeni siskosta ja toiveestani että aika kuluisi nopeasti ja auttaisi pahimman yli. Tästä tuli sillä hetkellä kuin oma hiljainen rukoukseni (vaikken uskovainen olekaan), ja nyt tämä pätkä tuli taas mieleeni kun luin blogiasi pitkästä aikaa. 

"Voi olispa aikaa
Jo kulunut tarpeeksi
Kuukaudet menneet
Ja sydän ois ehjä"

Puupenni
11/15 | 

Näistä tämän blogin eroa käsittelevistä postauksista on riittänyt meikäläiselle paljon pureskeltavaa ja tukea lähiaikoina, kiitos siitä. Aviomies näes ilmoitti, että tämä rakkaus olisi nyt sitten tässä,10 yhteisen vuoden jälkeen. Eihän se yllätyksenä onneksi tullut, viimeiset vuodet olen kipuillut yhä etäisemmäksi lipuvan mieheni kanssa, koittanut kerjätä kuin aasi fyysistä kosketusta,sanoja, sitoutumista, ihan mitä vain. Silti luulin, tai vakuutin itselleni luulevani, välillämme vallitsevan yhteisymmärryksen siitä, että parisuhteeseen panostetaan vielä, etenkin kun meillä on kaksi aivan pientä lasta, jotka mies ehdottomasti halusi.

Ihan saan peiliin katsoa siitä etten lähtenyt aiemmin, että annoin kohdella itseäni näin, eikä se peilikuva ole aina kaunis, ei sisäisesti eikä ulkoisesti. Siksi on hyvä saada tietää näistä teksteistä, että meillä kaikilla on lupa itkeä, raivota, masentua. Että meillä on lupa pelätä. Että meillä on lupa vaipua epätoivoon ja pistää silti seuraavana päivänä kiva mekko päälle ja mennä töihin. Että on lupa vain yrittää pysyä elossa.

On ihanaa, että sain nämä lapset,mutta pyörryttää ajatuskin siitä,kuinka vaikeaa tästä tulee. Nuorempi ei edes kävele vielä. Tuliverkot ovat harvassa. Uusi parisuhde on tarvehierarkiassani aika matalalla juuri nyt, ihan mahdottomuutensa takia, vaikka olisi ihanaa rakastaa ja olla haluttu. En osaa edes kuvitella, miten mahdollisen uuden äijän saisi mitenkään sommiteltua pikkulapsiarkeen. Eikä näiden kahden,suhteen ja arjen pyörityksen, erillään pitämienkään onnistu. No, se hyvä puoli jatkuvasti torjutuksi tulemisessa on, että olen jo valmiiksi karaistunut elämään ilman sitä halikainaloa ja miehen läsnäoloa. Mustaa huumoria tämäkin, en uskalla ottaa tilannetta vakavasti tai aivoni nyrjähtävät.

Silti. Kuten useimmat, en minäkään yksin halua olla loppuelämääni. Ehkäpä joskus jotakin tapahtuu. Siihen asti koitan löytää uudelleen sen ihmisen,joka olin ennen kuin kadotin itseni yrittäessäni miellyttää miestäni. Sitä kautta olen myös paras mahdollinen äiti muksuilleni.

Vierailija
12/15 | 

Naamat eivät jaksa innostaa, koska et ole vielä valmis! Kyllä sekin aika vielä koittaa. Kaikenlaisia tutkimuksia on tehty parinvalinnasta, ja yhdessä naiset haistelivat miesten t-paitoja. Parhaalta tuoksuva t-paita "sattui" olemaan kullekin naiselle geneettinen vastapari, eli jälkeläiset saisivat mahdollisimman monipuoliset geenit. Samoin ihminen kykenee pelkän naamakuvan perusteella poimimaan itselleen potentiaalisimmat kumppaniehdokkaat. Kun Tinderiä selaa, niin siihen pitää heittäytyä intuitiolla. Asettaa järki narikkaan, ja antaa intuition tehdä työ. Liian kauaa ei saa yhtä naamaa miettiä, muuten järki on jo pelissä. Kokeile!

Realisti myös rakkauselämässä
13/15 | 

Tuo yleinen kommentti, että "jos joku on sinulle tarkoitettu, niin hän tulee kyllä vastaan"on mielestäni lapsellinen ja suorastaan älyllisesti epärehellinen. Tässä maailmassa ketään ei ole luotu pariksi kenellekään tyyliin uljas prinssi valkoisella ratsulla, jos olisi niin hänen löytämisensä olisi sula mahdottomuus, koska maailmassa on miljardeja ihmisiä. Toisekseen se (ajatus) sulkee kokonaan oven siltä vaihtoehdolta, että ihminen muokkaantuu yhdessä matkallaan toisen ihmisen kanssa ja hankalastakin alusta voi tulla timantti lopputulos. Joten jos jo heti alusta kieltäytyy tutustumasta johonkin vain siksi, ettei hän tunnu siltä että olisi "luotu minulle", niin tekee todella suuren virheen. Tällainen ajatus myös johtaa siihen, että tulee liian ronkeliksi ja jääkin lopulta yksin vain siksi, ettei kukaan yksinkertaisesti kelvannut.

Ihastuminen on hyvin pitkälle puhdasta kemiaa ja kuten täällä jo joku sanoi, niin se perustuu mm. toisen hajuun ja tietynlaiseen eroon suhteessa omaan geenistöön (tulee terveempiä jälkeläisiä). Tämän faktan voi tietysti kieltää ja elää harhassa tai satumaailmassa siitä "oikeasta", mutta helpommalla pääsisi kun vain myöntäisi, että näitä oikeita on miljardeja tässä maailmassa. Osan kanssa sitten vain kasvetaan samaan suuntaan ja osan kanssa ei ja siitä suunnasta meillä kaikilla on vastuu.

K-Riina
14/15 | 

Olipa virkistävä kirjoitus!

Olen kolmekymppinen ja kohta kolmatta vuotta yksinelävä pitkän parisuhteen jälkeen, enkä ole näinä vuosina ollut kertaakaan edes ihastunut kehenkään! Tunnen aika ajoin huonommuuden tunteita kun muut (myös exäni) tinderöivät vimmatusti ja vaihtavat viikottain heilaa tai vaihtoehtoisesti ovat purjehtineet avioliiton satamaan jonkun pari kertaa treffaamansa hottiksen kanssa.
En osaa ajatella, että haluaisin "jonkun", ja etsisin vain ihmistä joka suostuu viereen jäämään. Kaipaan tosi harvoin yhdessäasumista jonkun kanssa, ja silloinkin sen jonkun pitäisi olla ihastus, rakkaus... Minullakin on tunne, että rakastamiskiintöni on jo täynnä, enkä tule enää "löytämään" parisuhdetta itselleni.
Koen kuitenkin vaikeaksi puhua aiheesta ilman säälittävää vanhanpiian leimaa. Ikätovereitani eivät edes kiinnosta muut kuulumiset kuin romanttiset kuviot, ja kun niitä tai edes lapsia ei ole, jään helposti ulkopuoliseksi. Mietin usein, mistä löytäisi vertaista seuraa,kavereita? 

Kai
15/15 | 

"Uskon tuohon, että sinulle Veera on vielä joku tarkoitettu, ja ennemmin tai myöhemmin kohtaatte."

Miksi aina pitää lupailla ja vakuutella näin? Eikö voi toivoa muuten kivaa elämää, vaikka ei kumppania olisikaan? Ei parisuhteen tarvitsisi nykypäivänä olla itsetarkoitus, ja Suomessa on tuhansia ihmisiä jotka elävät yksin - osa myös sellaisia jotka ovat kuunnelleet koko ikänsä "kyllä sinä jonkun löydät"-puheita ja eivätkä koskaan löytäneet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mä en itke enää joka päivä. En välttämättä edes joka viikko. Juuri muutama päivä sitten mietin, että pitkälle on tultu talven synkimmistä erosurun ja toivottomuuden hetkistä. En minä voi mitenkään väittää, että tuntisin itseäni vielä onnelliseksi tai että olisin vielä oppinut pitämään tästä eron jälkeisestä elämästäni. Mutta olen tavallaan alistunut sen edessä, että tällaista elämä nyt on. Aurinko nousee ja laskee joka päivä kaikesta huolimatta.

Valo ei oikein yllä vielä mun sisälle saakka, mutta tiedän jo, että sitä on olemassa. Nyt vaaditaan vain kärsivällisyyttä. On vielä ainakin jonkin aikaa siedettävä tätä vähän outoa oloa suunnatonta ajelehtimista. Kyllä ne toisenlaisetkin päivät sieltä joskus taas koittavat. 

Ei niistä surkeista epätoivon hetkistä ole silti vielä täysin päästy. Eilen iski melkoinen itkukohtaus, kun ajatus yksinäisistä pääsiäispyhistä alkoi kuristaa kurkkua. Kaverit ja tutut suunnittelivat ostoslistojaan perheen juhlapäivällisiä varten ja mä mietin vain, että onneksi edes lauantaina pääsee töihin, ettei pääsiäinen tunnu ihan niin pitkältä. 

Eihän se nyt ole mitenkään outoa olla yksin. Itseksenihän mä töllötän ison osan päivistä. Mutta jotenkin nää kaiken maailman ekat kerrat yksin, ilman sitä tyyppiä, jonka kanssa ehti 15 vuotta arkensa ja juhlansa jakaa, silti riipaisevat hieman sydänalasta. Sitä ehtii kuitenkin tuollaisessa ajassa muodostamaan aika paljon rutiineja ja perinteitä joten ilman niitä on vähän hukassa.

Mitä nyt, kun en enää menekään pääsiäisenä hänen vanhemmilleen syömään? Kenen kanssa minä nyt suuntaan vappuna brunssille? Juhannuksen ruokia oli ihana suunnitella yhdessä ja tikkataulukakusta oli jo hyvää vauhtia tulossa meidän yhteinen perinne.

Kuvassa pääsiäiskukat minulta minulle

Tässä on siis monta tilannetta vielä edessä ensimmäistä kertaa itsekseen ja omillaan. Pitää luoda uusia rutiineja, löytää uusia sosiaalisia ympyröitä.  

No, tänään sitten itse asiassa vietettiin hetki aikaa yhdessä exän kanssa. Molempien pitkäperjantai oli yksinäinen, joten suuntasimme yhdessä lounaalle ja ostoksille. Yhteisen kummilapsen synttärilahjan lisäksi shoppailtiin mm. kenkiä hänelle. Oli siinä jotain outoa. Vierellä oli ihminen, joka on monella tavalla niin kovin tuttu, mutta samalla nyt jo vieras.

Ei tästä pääsiäisestä nyt sitten niin yksinäinen tullutkaan kuin eilen itkuissani kuvittelin. Eilen illalla ihmeteltiin sinkkuelämän ihmeellisyyksiä viinilasin äärellä toisen vasta eronneen kanssa. Tänään opeteltiin kaverielämää entisen kumppanin kanssa ja huomisillaksi on alustavasti suunnitteilla leffatreffit ystävän kanssa. Että kyllä tämä tästä. 

Ystävistä puheenollen, yksi heistä lausui ääneen sen yhden todella positiivisen asian, mikä erosta on seurannut. "Me ollaan Veera vietetty ihan hirmu paljon enemmän aikaa yhdessä kuin ennen." Näin on käynyt monen ihmisen kanssa. Olen sekä lähentynyt monien ns. hyvän päivän tuttujen kanssa, mutta olen myös löytänyt uudelleen yhteyden usean vanhan ystävän kanssa. 

Moni pelkää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä, jos kertoo avoimesti että menee huonosti ja on surullinen. Mun kokemus on ollut ihan päinvastainen. Se, että olen ollut tunteideni ja vointini kanssa todella avoin, on tuonut ihmisiä lähemmäs. Tää on ehkä yhdellä tavalla eka pääsiäinen yksin. Mutta tää on myös eka pääsiäinen yhdessä monen kanssa. 

Olitpa yksin tai yhdessä, niin ihanaa pääsiäistä sulle!

Kommentit (20)

Vierailija
1/20 | 

Mut juuri jätettiin pari päivää sitten. 8 vuoden suhde eikä itsellä käynyt hetkeäkään mielessä miksi ei oltaisi yhdessä aina. Tämän kaiken epätoivon partaalla edes hieman lohduttaa kuulla että kai siitä erostakin selviää,ajan kanssa jos ei muuten. En tiedä mikä siinä on,että aikanaan kun seurustelun aloitin suurinta huojennusta toi se ettei juhlapyhiä enää tarvitse viettää yksin,mikähän niissä eniten ahdistaa?

Veera
Liittynyt2.9.2015

Voi ei, todella ikävä kuulla. Ohjeeksi ei voi sanoa muuta kuin että koitat selvitä vaan hetki kerrallaan. Välillä minuutitkin tuntuu tunneilta, mutta on vaan sinniteltävä pahimman yli. Mä en itsekään uskonut siihen vielä pari kuukautta sitten, mutta niin se vaan menee että päivä päivältä helpottaa aina ihan pikkuisen.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
2/20 | 

Jos ystävät eivät itse tajua tai tohdi kutsua sinua pääsiäispöytään, voisiko heille vihjaista, että tunnet olosi yksinäiseksi?

Veera
Liittynyt2.9.2015

Jotenkin sitä kai ajattelee että tällaiset pääsiäiset, joulut sun muut on sellaisia että ihmiset haluaa viettää niitä varmaan petheen kesken (ne joilla sitä on), joten ei halua tuppautua ja tyrkyttää itseään mukaan.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
3/20 | 

Mä aina vaan ihmettelen miksi te erositte kun selvästi sattuu olla yksin ja kuitenkin olette ihan hyvissä väleissä. Oliko kyseessä tämmöinen yhteinen päätös että suhde ei tunnu enää parisuhteelta ja on kasvettu erilleen vai jättikö toinen toisen?

Veera
Liittynyt2.9.2015

En mä ole eron taustoja julkisesti puinut enkä tule sitä tekemään. Eihän se että on hyvät välit tai vaikka ero olisi ollut yhteinen päätös tai ihan mitä vaan, tarkoita etteikö uusi elämäntilanne ja ero pitkä aikaisesta kumppanista sattuisi. Siitäkin huolimatta vaikka ero olisi se paras ratkaisu, on ihan normaalia surra ja tuntea kipua.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Seuraaja
4/20 | 

Täällä eräs blogisi seuraaja innolla jo odottaa sitä, että saadaan lukea uuden (tosi tarkoituksella olevan) ihmissuhteesi ilmestymisestä näille sivuille. Romantiikka kiehtoo ikää katsomaatta aina !

Oikein Leppoisaa Pääsiäistä toivotellen, Mummu Uudeltamaalta !

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mä vähän veikkaan, että ei oo valitettavasti kyllä pitkään aikaan mitään sen suuntaista luvassa. 😬

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Lopullinen ero
5/20 | 

Sanotaan, että eka vuosi eron tai kuoleman jälkeen tuntuu pahimmalta! Eka joulu, eka juhannus, ekat synttärit, eka äitienpäivä, isäinpäivä jne. 

Itse olen kokenut menetyksen yllättävän kuoleman kautta ja jäin  vielä pienen lapsen kanssa yksin, hän toi toisaalta lohtua ja  samalla  motivaatiota jatkaa, kun tuli " heikko hetki". 

Näyttämisen halua, että selvitään ja  hyvät  verkostot auttoivat. Mutta  mielellään ei tietysti  muistele enää niitä alkuaikoja.......hukkuu  jotenkin muistojen sumuun...

Veera
Liittynyt2.9.2015

Juu, kyllä tää eka vuodenkierto varmaan on hankalin. Seuraavana vuonna ehkä jo osaa ajatella muutakin. Toivottavasti.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Mermar
6/20 | 

Huonoakin suhdetta voi surra, kokemusta 20 vuodesta. Monta pilallista joulua, juhannusta ja pääsiäistä. Ehkä se on tottumusta, ihminen pelkää luonnostaan kaikkea uutta. Ja kaikkea uutta seuraa erosta. Joskus se voi olla yksinäisyyttä, tai uusperhe arkea tai ihan mitä vaan. Rohkeana uusiin seikkailuihin. Se kannattaa, ennakkoluulot romukoppaan. Hauskaa pääsiäistä ja hyvää kesän alkua.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, eiköhän se ole ihan normaalia surra ja olla vähän eksyksissä suhteen päätyttyä vaikka ero olisikin ollut paras ratkaisu. Se on kuitenkin iso elämän muutos.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Fani
7/20 | 

Itse erosin kuukausi sitten. Hyvä päätös, ainoa oikea, mutta sattuu silti. Eron syitä meillä puolison kontrollinhalu, mustasukkaisuus jne. Olo on isosti helpottunut, silti suren. Mutta pakko luottaa siihen että aika parantaa.
Tsemppiä Veera <3

Veera
Liittynyt2.9.2015

Jospa se aika kuluis meidän molempien kohdalla, niin että kohta ei enää satu. :)

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Hei tosi hienoa, että sinä täysin random vieras ihminen esität tällaisia analyysejä tietämättä mistään mitään. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Severiina
9/20 | 

Miten ihana tuo ikoni/ikonimainen taulu kukkiesi taustalla! Kenen tekemä, voiko sellaisen hankkia itselleenkin? Kommentti juhlapyhäilmiöön: havahduin, kun Jani Toivola kirjoitti, että suomalaiset sulkee perheensä juhlapyhiksi, ja niihin on mahdotonta päästä osalliseksi tästä syystä. Jäin miettimään ja tajusin, että se on just näin ja se on ihan hullua. Miksi juhlitaan aina saman kaavan mukaan, jollain samalla "pyhällä" perhepiirillä? Haloo. Aion itse rikkoa tätä pöllöä ja syvälle juurtunutta kaavaa pian!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Taulu on edesmenneen sotkamolaisen taiteilijan Jaakko Leppäsen työ. Lapsuudenkotini peruja.

Ja totta kyllä tuo, että ahdistavaa ja hölmöähän se on luoda jotain liian tiukkoja ja aina samanlaisena (kunnes sitten tulee ero tms) toistuvia juhlaperinteitä, kun asioita voisi tehdä niin monella muullakin tapaa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija
10/20 | 

Tuohon lapsettomuusväittämään: Tuleehan tuokin mahdollisuus mieleen, kun blogissa on kerrottu ongelmista "alakerrassa" kuten postauksessa Endometrioosi ja ylimääräinen kohtu.

Vierailija
11/20 | 

Nyt olen vakaasti aviossa, mutta aikanaan erottuani surin sitä menetettyä aikaa, jonka olin viettänyt suhteessa, johon toinen ei ollut sitoutunut. Kun minä lakkasin sitä kannattelemasta, se loppui. Toivon sinulle Veera voimia ja rohkeutta edelleenkin. Elämä on kuitenkin ihanaa kaikin maustein.

Erostani ei ole vasta kuin muutamia kuukausia, mutta olen silti jo ehtinyt miettimään mm. sitä mahdanko vielä löytää rakkautta. Ja lähiaikoina etenkin sitä, että jos joku ihana vielä vastaan tulee, niin miten erilaista parisuhteen muodostaminen on nyt tässä iässä ja elämäntilanteessa verrattuna siihen, kun aloitin edellisen suhteeni parikymppisenä.

Silloin yli viisitoista vuotta sitten oli vain helppo heittäytyä ihanaan tunteeseen ja päätyä hyvin nopeasti elämään saman katon alla. (Asuimme yhdessä käytännössä seurustelumme ensimmäisestä päivästä lähtien) Olimme niin nuoria, että mitään suuria tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut kiire tehdä, tuntui että aikaa oli edessä ihan loputtomiin. Elämät oli vaivatonta sovittaa yhteen, kun ei tarvinnut ottaa huomioon kuin toisemme.

Veikkaisin, että näin 37 vuotiaana sinkkuuntuneelle ihmiselle uuden suhteen aloittaminen on monella tavalla erilainen prosessi. Tämän ikäisenä ollaan usein jo sillä kuuluisalla "toisella kierroksella" (tai kolmannella tai neljännellä) ja hyvin monella on hommassa mukana myös jälkikasvua. On vakiintuneet asuinpaikat, arkirutiinit ja tavat. On myös koettuja pettymyksiä ja niiden mukanaan tuomaa viisautta, mutta myös varautuneisuutta ja jopa pelkoa.

En mä itse pelkää mitään arjen ja käytännön haasteita. Jos jonkun kanssa oikein natsaa ja löytyy molemminpuolinen halu olla yhdessä, niin ongelmanratkaisukykyä löytyy kyllä. Mutta saakeli, että ihan se itse rakastuminen on kyllä pelottava ajatus. Että miten sitä vielä uskaltaisi heittäytyä niin haavoittuvaksi? 

Toisaalta taas pelottaa, että osaanko mä vielä rakastua. (Miten tästä aiheesta löytääkin pelkoja vähän joka suunnasta? :D) En ole koskaan ollut mikään salamarakastuja tai edes ihastuja. Olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka tuntuvat tuosta noin vaan aina edellisen perään löytävän uuden ihmisen joka on niin ihana ja mahtava, että sen kanssa haluaa laittaa hynttyyt yhteen. Mistä niitä ihania tyyppejä aina kävelee vastaan ja miten on niin helppo ihastua ja rakastua?

Itselläni tunteet kypsyvät melko hitaasti.  En ole ollut elämässäni kovinkaan montaa kertaa rakastunut, enkä edes hurjan lujasti ihastunut. Kun kehitän romanttisia tunteita jotain kohtaan, niin ne eivät sitten myöskään ihan helpolla sammu.

Minulla on ystäviä, jotka tuntuvat bongaavan mielenkiintoisia tyyppejä ja potentiaalisia kumppaneita ihan tuon tuosta ja minä puolestaan mietin, että ei oo todennäköistä, että elämänsä aikana kohtaisi kovin montaa ns. oikeaa. 

Ja sitten vielä sekin, että jos jonkun ihanan kohtaakin, niin miten todennäköistä on, että se toinenkin tykkäisi minusta yhtä paljon? Tai vaikka tykkäiskin, niin että vielä ajoituskin olisi oikea. Aina ei ole vaikka tunteita olisikin. 

En minä toki ajattele, että tässä pitäisi just nyt heti olla joku vakava parisuhde tulilla, mutta ai että kun voisi edes hieman ihastua! Just nyt toivoisin, että olisin vähän herkempi ihastumaan. Olis niin piristävää edes vähän posket punoittaen tiirailla jotain ihanan oloista tyyppiä ja miettiä uskaltaisko sitä pyytää treffeille. (Veikkaan et en uskaltais :D) 

Kaikkea tätä kun tuumii, niin tuntuu aika vahvasti siltä, että eiköhän tässä saa aika lailla yksinään aikaansa viettää. Pitäis varmaan vaan unohtaa tää koko aihe ja koittaa olla miettimättä mitään mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Joku tulee vastaan, jos tulee. Asiat sujuu, jos sujuu. Mut kyllä nää hommat melkoista lottoa on. Aika monta asiaa pitää osua kohdilleen, jotta päätyy jonkun kanssa oikeasti yhteen

Jotain ihania tosielämän rakkausstooreja tonne kommenttiboksiin nyt! :D

 

Kommentit (16)

Nurje
1/16 | 

No, en tiedä onko tää maailman ihanin rakkaustarina, mutta itselleni kävi niin, että erosin pitkästä parisuhteesta ja olin jonkin aikaa hyvin hukassa itseni kanssa. Ja koska olin hukassa, elämään tuli myös epäterve, uusi parisuhde. Sellainen, joka repi omaa minää vielä entistä enemmän hajalle. Se taisi hävitä hetkeksi kokonaan. Sitten kun se (onneksi) päättyi, mietin, että onkohan mun parisuhdejutut nyt tässä. Kaikki tuntui epätoivoiselta, jopa mahdottomalta. Sitten sattumalta päädyin viestittelemään erään miehen kanssa ulkomaisista festareista, joilla oltiin molemmat juuri päättyneenä kesänä oltu. Jonkin verran juteltiin myös zombie-apokalypsistä. :D Tämä ihminen tuntui turvalliselta juttukumppanilta, mutta olin satavarma, että mitään suurta tunteen paloa tästä ei tule. Mies halusi tapailla ja suostuin, olihan meillä samanlainen huumorintaju ja juttu luisti. Tunnustan jopa ajatelleeni, että "meneehän tää harjoitustreffeistä". Mietin, että tämä ihminen on mulle ihan liian "kiltti ja kunnollinen". Jonkin aikaa tapailtiin, kunnes ymmärsin, että tosiasiassa tämä ihminen oli juuri sellainen, jonka kanssa oli hyvä olla. Ei ollut draamaa, ei ollut repivän ristiriitaisia tunteita, kuten aiemmin. Oli vain hyvä olla. Silloin tajusin, että juurikin aiemmin olin juossut aivan väärien asioiden perässä ja aiheuttanut sillä elämääni kaaosta. Koska oletin, että sen parempaa en ansaitsekaan. Tämän ihmissuhteen myötä ymmärsin, että parisuhde voi kohdallani olla myös tasapainoinen ja harmoninen. En sano, että se on täydellinen. Mikään ei ole täydellistä. Mutta reilut viisi vuotta yhteistä taivalta on näyttäneet sen, että elämä voi todellakin yllättää. :) Ja niin se voi yllättää sinutkin. Tsemppiä ja jaksamista! :)

PS. Tällä tarinalla en yritä viestittää, että vain parisuhteesta voi löytää onnen ja "happily ever after"-kliseet. Parisuhde ei ole onnen edellytys, sen voi löytää myös itsekseen, ihan yhtä hyvin. :) Molemmat on yhtälailla arvokkaita tapoja elää. :)

Elviirama
2/16 | 

12v parisuhteen jälkeen olin muutaman vuoden sinkkuna ja keskityin vain itseeni. Tapailin ihmisiä, mutta Se Oikea ei vaan löytynyt. Olin päätynyt kokeilemaan deittisovellusta, työkaverini kannustamana ja törmäsin siellä mieheen, jonka kanssa aloitettiin jutella. Juteltiin noin viikon verran ja saatiin lopulta (miun vuorotyön takia) sovittua iltakahvihetki. Fillaroin töistä kotiin iltavuoron päätteeksi ja toinen ilmaantui samoihin aikoihin parkkipaikalle. Iltakahvi venyi aamukahviksi, vaikken edes tuolloin omistanut kahvinkeitintä.
Kohta ollaan puolitoista vuotta jatkettu tuota kahvihetkeä. Yhteenmuutto tapahtui nopeasti, mutta toisaalta se toisen kanssa tuntema tunne on sellainen, että on tullut kotiin. Ja se tunne on vaan vahvistunut.
Rakkaus löytyy silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ja olin jo päättänyt, että kokeilen sovellusta viikon ajan ja sitten annan taas ajan kulkea ja keskityn itseeni. ❤️ Toisin kävi ja nyt olen parisuhteessa, jossa saan olla oma itseni. Ja saan kaiken sen rakkauden, jonka olen ansainnut ja saan antaa rakkautta ihmiselle, joka sen ansaitsee.

viipi
3/16 | 

Olin päättänyt elää yksin 25v avioliittoni päätyttyä eroon. Ostin ja remontoin itselleni viihtyisän kolmion. Ja sitten lähdin katsomaan vaihtoautoa pitkään palvelleen ison perheauton tilalle. Ostin auton ja sain miehen kaupan päälle. Ihana, kiltti, huomaavainen mies - ihminen joka tuntui suloisesti kodilta heti alusta alkaen. Viihdytään loistavasti yhdessä, leppoisaa hyvänolon yhteiseloa nyt yhteisen katon alla. Elämä todellakin yllättää <3

Linaa
4/16 | 

Baaristahan ei löydy ikinä ketään kunnollista. Paitsi silloin kun sieltä löytyy helmi, täysin sattumalta ja itselle epätyypilliseen tapaan. Mä en ikinä uskaltanut tehdä aloitetta, mutta sen kerran (mahdollisesti promillet auttoivat) sanoin moi. Äsken toivotin samaiselle uniselle miehelle hyvää työpäivää. Elokuussa tuosta samaisesta miehestä tulee isä meidän esikoiselle. Naimisissa ei olla, tehdään asiat omalla tahdilla ja vaikka jokin asia veisi 7 vuotta, niin kaikki on sen arvoista.

Vierailija
5/16 | 

Olin eronnut todella huonosta, itsetuntoni vieneestä suhteesta, olin ollut exäni kanssa 8 vuotta. Vannoin, että pysyn sinkkuna koko loppuelämäni, koska en uskonut, että voisin löytää hyvän ihmisen kumppaniksi. Parin kuukauden päästä ystävystyin erään miehen kanssa. Omalta kohdaltani se oli jalat alta rakastumista. Tapailtiin kuitenkin ystävinä. Lopulta mä kerroin, että mun on vaikea olla hänen kanssaan vain ystävä, koska tunnen niin paljon enemmän. Noin reilu 1,5 vuotta ensitapaamisesta muutimme yhteen ja odotin ensimmäistä lastani. Ollaan oltu kohta 10 vuotra yhdessä ja meillä on 2 lasta. Mun on ihan älyttömän hyvä olla tämän miehen kanssa. Voin olla juuri se, mitä olen ja hän samoin. Rakkautta löytyy edelleen hurjasti.

Ennustaja eukko
6/16 | 

Kevätaurinko saa ihmeitä aikaisekseen, ei kun siitä paanalle vaan Veera. Kyllä se "Kliks" sitten tapahtuu, kun on tapahtuakseen ja sitten se loppuhan tulee olemaan historiaa...... Silviaa ja Kaarlekustata lainatakseni !

Vierailija
7/16 | 

Olen tässä viime aikoina oppinut, että elämä on yllättävää... Muutama vuosi sitten takaperin erosin "elämäni rakkaudesta", ja se otti koville. Puoli vuotta meni sumussa ja suoritin opintoja vain pois alta, jotta en ehtisi ajatella muuta. Vielä vuodenkin jälkeen hän oli mielessäni lähes päivittäin ja tuntui, että en koskaan löytäisi ketään uutta. Kunnes se yhtäkkiä löytyi. Ensimmäiset treffit jatkuivat kolmipäiväisiksi, ja voi että sitä perhosten tunnetta masussa ja iloa puheessa kun kertoi hänestä kavereille. Se tunne on ihana, ja toivottavasti saat kokea sen myös! Olen muuttanut myös tämän rakkauden perässä perähikiälle, en tuntenut täältä ketään, kaikki ystäväni ja perheeni jäivät 500 km päähän. Ajoittain olen ollut kovin yksinäinen täällä, mutta nyt kahden vuoden jälkeen tuntuu, että pikkuhiljaa alkaa olla muutama oma ystävä myös täällä. Lisäksi minulla ei ole ollut työpaikkaa mihin palata äitiyslomani jälkeen ja olen siitä stressanut ajoittain. Omalta alalta minulla on kertynyt vain muutaman kuukauden työkokemus opintojeni jälkeen, ja olen saanut kielteisiä vastauksia elämäni aikana useita, joten pää pystyssä ei tähän työnhakuun varsinaisesti lähdetty. Ehdin laittaa neljä hakemusta kunnes sain työn. Ja siis halusin kertoa kaiken tämän, osoittaakseni, että elämä kantaa ja ikinä ei tiedä, mitä sillä on antaa, tai mikä adonis siellä kulman takana odottaa. Kuulostaa todella kliseiseltä, mutta oman kokemukseni kautta oppinut myös, että on myös kovin totta. Ehkä se on myös hyvä asia, ettei ihastu helposti; silloin kun se tunne tulee, niin sen tuntee sitten todella.

Vierailija
8/16 | 

Olin 6 vuotta naimisissa, josta 2 mietein eroa ja lopulta uskalsinkin avata suuni. Siitä sitten onnessani uutta elämää pykäämään "ei mitään miehiä"-asenteella. Eka viikonloppu omassa kämpässä, 2kk erosta ja törmäsin elämäni mieheen. Nyt muutama vuosi yhdessä takana ja 3kk vauva köllöttää kainalossa. Onnen löytää kai parhaiten kun sitä ei etsi.
Ajattelin, etten halua mitään suhdetta heti, vaikka henkisesti olin jo irtaantunut exästä täysin ja olin siihen kyllä valmis. Mitä sitä sitten vastaankaan laittamaan kun tuollainen saalis kävelee vastaan.

Mapaula
9/16 | 

Itse olen saman ikäinen kuin sinä, sinkkuna tosin ollut pitkän suhteen jälkeen jo joitain vuosia. Olen huomannut itsekin, että siinä missä nuorempana se suhteeseen hyppääminen oli helppoa, niin nyt olen kyllä niin suojaukset ylhäällä koko ajan, että pohdin itsekin näinköhän sitä enää onnistuu mitään parisuhteen tapaista kenenkään kanssa saamaan aikaan. Nyt olen tosin rohkaistunut tapailemaan ihmisiä, mutta jotenkin pistän homman jäihin jo alkuvaiheessa, vaikka tyyppi olisikin kiinnostava. Toisaalta asioita vaikeuttaa myös se, että kun tässä jo hyvän tovin ollut sinkkuna, niin jotenkin siihen itsekseen eloon tottunut, tuntuu vaikealta päästää ketään "sotkemaan kuvioita".

Iida
10/16 | 

Pelko pois ja pulkkamäkeen. Jos menee päin mäntyä tai pulkka katon kautta ympäri, eikun rohkeesti uudestaan... Ja jos joku kutkuttava tyyppi sattuu kodalle, niin pyydä ulos. Mitä menetettävää sulla on? 😉 Näin minä toimin oman eroni jälkeen. En lähtenyt hakemalla hakemaan ketään. Päinvastoin. Pidin kuitenkin silmät ja korvat auki, keskustelin, tutustuin ihmisiin, olin utelias... Sitten kaikki kävi ihan "vahingoissa". Olen ihastunut ja onnellinen.

Still havent found what im loo...
11/16 | 

Ei ole mulla nyt lovestorya tähän hätään, mut pakko kommentoida, kun mulla on ihan samanlaiset ajatukset ja tuntemukset vieläkin, vaikka erosta jo kaksi vuotta :D joskus tuntuu tosi yksinäiseltä, joskus on päiviä kun kiitän siitä et oon sinkku. Tsemppiä sinnekin!

Vierailija
12/16 | 

Huvikseen latasin Tinderin eron jälkeen 1kk kun puute iski ja olin vain panoseuraa vaille. Yksi virtuaalisessio jatkui in real life ja nyt ollaan naimisissa vaikka kumpikaan ei etsinyt vakavampaa ja esittelytekstissä molemmilla oli että etsin hauskanpitoseuraa...silti kolahti!

Vierailija
13/16 | 

Kaikki vaan ei ole tarkoitettu parisuhteeseen enkä edes käsitä, miksi joku miehenpuoli pitäisi saada. Minulle riitti yksi pitkä suhde ja parempaa elämää en voisi kuvitella kuin nyt sinkkuna.

Maaria81
14/16 | 

Itse erosin 3 vuotta sitten melkein 15v parisuhteesta. Kuvittelin nauttivani pitkäänkin sinkkuudesta. Noh toisin kävi hyvän ystäväni annoin tehdä deittisivustolle pienessä hiprakassa (molemmat oltiin!) esittely tekstin 😁 Ehdin n. 3kk viettää railakasta sinkkueloa kunnes avomieheni laittoi viestiä kyseisen deittisovelluksen kautta. Tästä alkoi kiivas yö myöhäinen viestittely. Ekan kerran treffattiin pikaisesti Jussin jälkeen. Tämän jälkeen useita treffejä ja whatssapp viestejä 😊 kunnes sitten päätettiin alkaa heinäkuunlopulla seurusteleen. Nyt on yhteistä eloa takana kohta 3v ja avoparina ollaan oltu syksyllä 2v, onnellisempi olen kuin koskaan. Baarista parisuhdetta ei kannata yrittää etsiä. Mä liputan deittipalvelujen nimiin.
Ja kannatti antaa ystävän tehdä se profiilin esittely teksti se kun oli kuulemma yksi syy miksi mieheni otti yhteyttä 😊

Vierailija
15/16 | 

Erottuani vihdoin tosi huonosta suhteesta ei mennyt kauaakaan, kun vanha tuttava pyysi treffeille. Olin vapaa ja hän koki tilaisuutensa tulleen. Muistan olleeni iloisesti yllättynyt, olihan hän tosi kiva ja komea. Fast forward neljä vuotta: ensi kesänä häät! Löysin elämäni rakkauden. Näinkin voi käydä.
Mainittakoon, että olen suht saman ikäinen kuin Veera ja kerran jo ollut naimisissa.

Vierailija
16/16 | 

Voi Veera, älä heitä pyyhettä kehään! Olet joskus minua kuvannutkin, kun yritin kaikkeni pitääkseni yllä tuhoon tuomittua suhdetta luonnehäiriöisen tyypin kanssa. Halusin hänelle kuvakirjan itsestäni muistoksi, sinähän ne kuvat otit. Onneksi se suhde lopulta päättyi hänen poistuttuaan Suomesta. Olin aivan loppu siinä vaiheessa.  Vierähti muutama vuosi, eikä mitään kummempaa tapahtunut, yksinäistä nysväämistä ja treenaamista oli elämä.  Sitten johkaannuin eteläafrikkalaiselle nettideittisivustolle - erinäisiä yhteensattumia, miksi juuri sinne -, tein profiilin ja nyt asun täällä paikallisen mieheni, koirien, hevosten ja kissan kanssa. Lähipiiri ajatteli alkuun taatusti, että olin menettänyt viimeisenkin järjenrahtusen, kun otin moisen riskin lähteä tapaamaan miestä pallon toisella laidalla kaiken kokemani jälkeen. En voisi onnellisempi olla! Qui ne risque rien n'a rien...

Ai että miksikö viime aikoina on ollut niin harvoin asukuvia? Syy nro.1 on toki se minkä varmasti jo teidättekin. Jaksaminen ja keskittymiskyky ovat olleet kaikkea muuta kuin hyvällä tolalla, joten olen pistänyt voimani varsinaisiin töihin ja nipistänyt blogista. Syy nro 2. taas on se, että mun pukeutuminen on ollut kahdella sanalla kuvaten tylsää ja harkitsematonta. Ei oikein inspiroi nappailla asukuvia, kun päällä on päivästä toiseen farkut ja joku mukava mutta nuhjuinen turvaneule.

Juuri edellämainitut kamppeet ne on päällä näissä Iinan helmikuun puolella Helsingissä ottamissa kuvissakin, mutta väripilkkuna ja katseenvangitsijana on sentään Parikan shokkipinkit nilkkurit. Noin huomiota herättävien kenkien kanssa sopiikin hyvin pukea päälle huomaamatonta mustaa ja harmaata.

Näistä kuvista tulee mieleen tuo mukava viikonloppu, jonka vietin Helsingissä Iinan ja hänen poikansa kanssa. Se oli yksi helmikuun harvoista valopilkuista, mutta sitäkin kirkkaampi. Muistan miten ihanalta tuntui pitkästä aikaa nauraa todella paljon.

Oli myös lohdullista tuntea, että vaikka moni asia elämässä onkin mennyt uusiksi, niin ympärillä on silti ihmisiä, joiden kanssa kaikki on kuin ennenkin. (Vitsit miten kova ikävä Iinaa tulikin tätä kirjoittaessa.)

Mun lähipäivien tärkeimpiä ja lohdullisimpia ajatuksia onkin ollut se, että mun ympärillä on edelleen todella paljon rakkautta ja välittämistä. Parisuhde ei ole noiden asioiden ainoa muoto. Olen saanut tämän myrskyn keskellä huomata olevani rakas ja tärkeä monelle ihmiselle, mutta mustimmissa hetkissä se oli vain ehtinyt unohtua ja hautautua pelkojen alle. 

Farkut - Ellos / Kashmirneule - Ellos / Kengät - Minna Parikka / Korvikset - Aarikka

 

Eilen ihana ystävä saapui luokseni välittömästi, kun kuuli puhelimessa itkuni. Tänään puhuin puolitoistatuntisen töitä ja terapointia yhdistäneen maratonpuhelun toisen ystävän kanssa.

Moni vähän etäisempikin kaveri on viime aikoina pyytänyt kanssaan lounaalle, kahville, kaljalle osoittaen siten, että ovat olemassa, jos kaipaan seuraa ja jotain kenelle puhua. Olen tarttunut moneen kutsuun. Huomennakin on treffit vanhan opiskelutoverin kanssa, jota olen viime vuosina tavannut yleensä vain työn merkeissä. 

Jos jotain on viime ajat opettaneet, niin ainakin sen, että kun uskaltaa olla avoin ja kertoa tarvitsevansa toisia ihmisiä, on muiden helpompi tarjota apuaan ja seuraansa. Kun näyttää avoimesti tunteensa, on toistenkin helpompi kertoa omia asioitaan sinulle. Avoimuus lisää avoimuutta. 

Kommentit (5)

Regina Rento
1/5 | 

Heippa hei, hymähdin kun huomasin..... minulla on juurikin nyt tuo sama rento mukava asu päälläni. Ei huono !

Hannaah
2/5 | 

Tuo viimeinen kappale on niin totta! Itsekin hammasta purren olen yrittänyt pärjätä yksin, ilman apua. Kun uskaltaa olla heikko ja pyytää apua, se onkin vain lujittanut ja syventänyt ystävyyttä. Ei ne ystävät karanneet, vaikka en ollut vahva ja reipas. Kaikkea hyvää sinulle! ❤️

JenniS
3/5 | 

Me ei olla koskaan tavattu, mutta blogisi perusteella olet tavattoman hieno, herkkä ja arvokas ihminen.

Vierailija
4/5 | 

Minäkin tykkään ja välitän sinusta, vaikkei olla koskaan tavattu. Minusta on aina kiva lukea sun juttuja ja katsella kuvia. Aivan välillä kaipailen, että mitähän sinulle kuuluu ja käyn kurkkimassa blogissa. 💕

Vierailija
5/5 | 

Veera, minäkin välitän sinun hyvinvoinnista, vaikka ei olla ikinä tavattu. Olet minua paljon nuorempi, mutta olet esikuvani! Kunnioitan tapaasi puhua itsestäsi arvostavasti! Ja lupaan sinulle aika auttaa tässä uudessa elämänkuviossasi! Minulla meni 7-vuotta toipua kunnolla, mutta toivuin. Niin sinäkin tulet toipumaan ❤❤

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 37-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat