Kirjoitukset avainsanalla Onnistumisia

Tiiättekö kuule mitä.. Tänään oli ehkä eka kerta, kun mua ei treenatessa ollut kertaakaan sellanen olo, että "en pysty, en jaksa, loppuispa tää äkkiä!" tai muutenkaan silleen yleisesti vituttanut. Toki siinä kohti, kun tempaus tuntui taas kerran ihan ylivoimaisen vaikealta ja tuli epäonnistuneita suorituksia, niin teki mieli potkia tankoa ja kiukutti, mut se oli erilaista se ärsytys. Se oli sellaista "jumalauta, mä haluun onnistua tässä!" eikä sellaista "äää, tuntuu epämukavalta, haluun kotiin" -fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli siis Punttikouluun mennessä lähtökohtaisesti positiivinen olo ja mä odotin innokkaasti mihin kaikkeen mä tällä kertaa pystyisinkään. Suunnaton ero siihen yleensä vallinneeseen "en mä kuitenkaan jaksa mitään" -ajatusmaailmaan. En tiedä oliko tämä nyt vaan joku hetkellinen viiraus vai olisiko tästä tunteesta pysyvämmäksikin. Mä toivon jälkimmäistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

positiivista fiilistä nostatti myös mun törkeän hienot sukat! Törkeän hienot Adidas Neon pääkallosukat löytyivät kuukauden takaiselta Berliinin reissulta ja harmittaa, etten ostanut näitä vain 3 € maksaneita pääkallomahtavuuksia kahta paria enempää.

Vaikka se tempaus tosiaan taas kerran pistikin irvistelemään ärsytyksestä (miten voi yks liike olla niin hemmetin vaikee???), niin päällimmäiseksi tunteeksi treeneistä jäi tällä kertaa onnistuminen. Mä nimittäin päätin miettiä vaan niitä asioita joissa huomasin edistyneeni ja joissa ylitin itseni. Tällä kertaa onnistumisen tunteita tarjosi takakyykky. Fiilistä nostatti ihan jo se, että huomasin keskivartalon (kirjoitin ensin, että keksivartalon, mutta sekin taitaa olla omalla kohdallani ihan relevantti termi) hallinnan parantuneen ja selän pysyvän kyykätessä paljon paremmin pystyssä kuin aiemmin.

Lisää tunnelmaa kohotti uusi takakyykkyenkka! 55 kiloa on kaikille true sporttaajille varmaan suurin piirtein avaimenperän paino, mutta meikäläiselle se oli suunnattoman ilon aihe! Tehtiin siis kyykkysarja jossa vähennettiin aina toistoja ja lisättiin painoja. Eli 5-4-3-2-1 toistoa tavoitteena löytää sinne ykköselle sitten se oma maksimi. Kaksi toistoa meni 50 kilolla ja ykkösen puristin sitten tuolla itseäni ilahduttaneella 55 kilolla. Mulla pyörii koko ajan mielessä, että "toi on kyllä kaikkien muiden mielestä varmasti niin nolon onneton suoritus, ettei kannattais ehkä kenellekään kertoa", mutta sitten taas toisaalta mä olen siitä itse niin ylettömän iloinen, että pakko fiilistellä ja muistuttaa, että kisaan tasan itseäni vastaan. Joka ikinen lisäkilo tarkoittaa, että kehitystä on tapahtunut!

Mä en melkein malttais odottaa seuraavia treenejä!

Kommentit (8)

Piia Sankari

Noi onnistumisen ja itsensä ylittämisen tunteet on niin parhaita!! :) Jatka samaa rataa :)

-Piia-

Oxalis

Huimaa! Täällä 55 kg tuntuu vielä aika kaukaiselta haaveelta, joten todellakin katson sun avaimenperiä ylöspäin :D Perästä tullaan!

Eeppi

Muista Veera, et sä oot monelle esimerkkinä kun uskaltaudut sinne punttikouluun ja teet treenejä siellä. Siellä voi olla joku tyyppi, joka ottaa susta mallia, kun "kehtaat" huonosta kunnosta huolimatta tulla tunnille. Sä saatat huomaamattasi toimia esimerkkinä hyvästä itseluottamuksesta! Ja samaten tän blogin seuraajista joku on voinut saada liikunnasta kiinni sun esimerkin avulla.

En tiedä miksi tällainen kommentti, ehkä nää esillä olleet koulukiusaus yms. asiat sai mut pohtimaan itseluottamusta ja sitä mitä muut meistä ajattelee.

se mun toive oliskin, että mun kaltaiset rapakuntoiset rohkaistas toisiamme sportin pariin. Itsekin juuri sellaista esikuvaa ja vertaistukea usein kaipaisin. Ne jo valmiiksi hyväkuntoiset true sporttaajat tuntuu suorituksineen niin kaukaiselta.

Askeleet ovat hieman töksähtelevät ja portaiden laskeutuminen muistuttaa kivuliaasti siitä, että omistan etureidet. Samalla kamala, mutta niin ihana tunne.

Syy siihen, että tuntuu kuin minut olisi pieksetty, on sunnuntainen Punttikarhujen painonnostoseminaari, johon itsekin reippaana tyttönä osallistuin. Anna Everin ja muiden päivässä mukana olevien valmentajien johdolla tuli luentojen lomassa treenattua yhteensä lähes neljä tuntia, joten ei kai kumma, että pakarat huutavat armoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pitkä treenipäivä olikin loistava tilaisuus sisäänajaa uudet painonnostokengät, jotka saapuivat minulle viime viikolla. Ihan ensiksi alkulämmittelyissä meinasivat varpaat hieman puutua napakoissa kengissä ja tikkuilun vuoksi piti välillä tanssahdella hieman outoja askelia, mutta hyvin nopeasti meni epämiellyttävät tuntemukset ohi ja sain todeta kengät hyväksi hankinnaksi. Kyllä se vaan ihan oikeasti tuntui nostaminen erilaiselta, kun sai lattiaan paremman tuntuman kuin pehmeämpi pohjaisilla tossuilla. Ja mikä parasta, nuo keltaiset Powerliftit on ihan sikasiistin näköiset!!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Omalla kohdallani päivä sisälsi sekä naurua, että kyyneleitä. Tempaushommat tuntuivat ihan hiton vaikeilta kuten aina ja tällä kertaa se otti jostain syystä vielä tavallistakin enempi tunteisiin. Parin epäonnitumisen jälkeen alkoi sporttipaniikki (olen tästä joskus varmaan aiemminkin maininnut, eli mulla on ollut taipumusta ahdistuspanikointimeininkeihin salitouhuissa jos paikalla paljon ihmisiä) ja meinasi pukata pientä hyperventilointia ja pukkas hirveen kokoiset ahistuskyyneleet silmiin. Mä en oikeesti itke nykyään paljon ikinä, joten ssitten alkoi vielä tuskastuttaa lisää, että miks ihmeessä nyt tällasesa tilanteessa pitää alkaa pillittää.

En oikeesti osaa itsekään selittää ihan täysin, että miksi ihmeessä se nyt pukkasi tuollaisen yhyybyääh-kohtauksen, mutta tulipa vähän puhdistettua kyynelkanavia. Eiks se hyvää tee joskus pillittää? Pääsin onneksi kohtauksestani suht nopeasti yli hengiteltyäni hetken aikaa käytävällä ja pyyhiskeltyäni kyyneleiden juovittamaa naamaani hikipyyhkeeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Päivän toinen treenipläjäys sitten onneksi kuitenkin käänsi homman takas positiiviseen, sillä työntö nyt vaan on hitosti tempausta helpompaa ja siitä saikin mukavasti onnistumisen tunteita, jotta päivä päättyi ihan huippuihin fiiliksiin. Meitsi nimittäin teki uuden työntöenkan!! Wuhuu!!

Kilomäärä 33 kuulostaa toki tiukempien sporttipirkkojen mittarilla edelleen säälittävältä, mutta hei, muistuta tässä kohtaa taas, että vielä pari kuukautta sitten mä en päässyt kunnon kyykkyyn edes kepin kanssa. Ja nyt mä kuitenkin käyn allemenon aikana jo ihan syvässä kyykyssä ja pusersin tosiaan liikkeen pakettiin 33 kilon kanssa! Ja niitä pelkkiä etukyykkyjäkin onnistui tehdä kolmen sarjaa jo 30 kilolla! Että kyllä on aihetta riemuita! Edellinen työntöhihkumiseni oli kuukausi sitten 25 kilolla, joten 8 kilon lisäys tarkoittaa, että oon jossain kohti edes edistynyt. JEEEE!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Julkaisin tän viimeisen kuvan eilen facebookissa ja kirjoitin siihenkin, että sometrendien mukaisesti coolimpaa olis vissiin laittaa kuva omasta treenitrikoiden peittämästä hanuristaan haettuaan ensin sitä optimaalisinta pyllistysposea. Mutta koska mä en oo kuulifitnessmuija, vaan hikinen ja joka puolelta hyllyvä rapakuntoinen ämmä, niin täytyy minun julkaista tällaisia ei niin esteettisiä -otoksia. Siinä se neiti rapakunto puskee ja pusertaa. Ei puutu kuin viikset, niin menisin itä-saksalaisesta kuulantyöntäjästä. :D

Joo, olishan se hienoa, jos näyttäisin nätiltä tanko käsissäni ähistessäkin, mutta kaikkee ei voi saada. Hyvän mielen kuitenkin sain tuosta Punttikarhujen superpäivästä ja hirveesti lisää intoa ja motivaatiota alkaa treenaa painonnostoa viikottaista punttikoulua useamminkin.

Tässä siis tällaiset henk. koht päälimmäiset fiilikset sunnuntaista, mutta tarkemmin juttua päivän opeista tulossa toisessa postauksessa!

Kommentit (7)

Mä niin repesin tolle viiksijutulle!! :D Onnee uudesta enkasta! Mulla kerty mystisesti 4 kiloo nopeesti ruotoon ja tuntuu kun kävelis puujaloilla. Nyt täytyy tsempata, että mahtuu vaatteisiinsa kesällä! Ihanaa, että oot löytänyt lajeja mistä pidät, mulla vieläkin hakusessa.

kyllä niitä kivoja lajeja löytyy, kun menee vaan rohkeasti kokeilemaan vähän epäilyttäviäkin juttuja. Arvaa vaan epäilytti tää painonnosto mua aluksi :D

Paju

No mä jo mietinkin, että missä on kaikki muodikkaan pyllyposetukset! Hyvä, että sä olitkin jo ajatellut asiaa ;)

Ei se tunteiden näyttäminen oo pahasta, tekee todella hyvää välillä, varsinkin se itku. Silloin kun tekee ja yrittää oikein tosissaan ja silti tuntee, ettei onnistu, on ihan tervettä näyttää tunteensa. Voi sitten taas aloittaa puhtaalta pöydältä.

joo eihän se tosiaan pahasta ole toisinaan pillittääkin. Ja aika hyvin onnistuin kuitenkin vielä kokoamaan itseni jatkamaan treeniä, joten sain siitäkin onnistumisen tunteen, etten anatnut paniikille valtaa.

oho! Enpäs ole tuollaista selitystä ennen kuullutkaan. Juu, voihan tässä olla toki jotain ihan fyysistäkin syynä, mutta toisaalta, kun tähän omaan "kohtaukseen" liittyi myös alkava paniikkikohtaus hyperventilointeineen, niin olen enempi psyykkisen syyn kannalla. Mutta kiitos hirveästi tuosta linkistä, oli mielenkiintoinen teksti!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram