Kirjoitukset avainsanalla Aina ei onnistu

Viime viikolla jäi sporttihommat ihan harmillisen vähälle, kun yhdistelmä normityöt + vapaapäivien freekeikat + kemujen järjestely, juhlinta ja jälkityöt pusersivat kalenterin jo ihan piukkaan. Sen verran kuitenkin sain väänneltyä aikatauluja ja psyykattua itseäni kaiken väsymyksen keskellä, että suuntasin elämäni toiselle tankotanssitunnille.

Osallistuin Studio Moven Pole Start -tunnille, jossa harjoitellaan perusjuttuja kuten pyörähdyksia ja esimerkiksi tangolla seisomista ja istumista. Alkeistasosta huolimatta homma oli itselleni todella haastavaa, mutta eka kerta parisen viikkoa sitten jätti todella positiiviset fiilikset ja intoilin, että "tätä lisää jee!". Toisella tunnilla ei tunnelmat sitten ollutkaan enää yhtä korkealla, ei edes puolitangossa.

Kerroin joskus viime vuonna Rapakunnossa-blogin puolella, miten painonnostotreeneissä pyrki ilmoille hirmuinen itkukohtaus, kun iski epätoivo, häpeä ja paniikki. Nyt puolestani pääsen kertomaan miten kyyneleet valuivat poskilleni tangon ollessa tällä kertaa pystysuunnassa.

Kun ei vaan onnistunut. Ei mikään. Olin ihan nolla. Mun kädet hikoaa niin hemmetisti, että pidosta ei ollut tietoakaan käsien ja tangon toistuvasta kuivaamisesta huolimatta. Yhdistelmä onnettomat käsivoimat, litimärät tassut ja yli 90 kiloo lihaa kannateltavana ei varsinaisesti tee pyörähdysten opettelemista helppoa. Ämmä putoo tankoa pitkin alas kuin säkki sementtiä. Ja kun riittävän pitkään katselin miten muut saivat itsensä pyörimään kepeästi tangon ympärillä pääsemättä itse edes alkuun, lähti se tuttu häpeän ja ahdistuksen sekainen sporttipaniikki hiipimään vatsan pohjasta ja pian sainkin nolona pyyhiskellä kyyneliä treenitoppini helmaan.

Se tunne, kun ei pääse edes pieneen alkuun asiassa jota todella kovasti haluaisit oppia, on ihan hirvittävä. Olen saattanut aiemminkin kertoa, mutta minulle ei ikinä ole ollut tärkeää olla missään asiassa paras, mutta jos tunnen itseni kaikista huonoimmaksi, menen ihan palasiksi ja tuntuu, että kuolen häpeästä. Tää on pätenyt niin kouluun, työhön kuin liikuntaankin. Mulle toiseksi viimeiseksi jääminen koulun hiihtokisoissa oli aina ihan voitto ja valokuvaajan duunissa mä koen hirveää helpotusta, kun näen lehdissä sen tasoista matskua jota en itse ikinä luovuttaisi asiakkaalle.

Kerroin näistä tankotanssi-iktuista heti samointein Instagramissa ja sain kommentin, jossa kehotettiin keskittymään sellaiseen liikuntaan, joka on itselle luontaista ja sujuu. Eli kuten candylander_ sen hyvin ilmaisi niin "Eli tanko poikittain ja akka sen ylle tai päälle ja romua kyytiin ja sit ylös ja alas.". :D Ja täytyy kyllä myöntää, että tällä hetkellä se taitaa olla ainoa liikuntamuoto, jossa koen edes toisinaan onnistumisia ja niiden onnistumisien avulla mä sitten kestän ne treenien nöyryyttävämmätkin hetket. Mutta, kun asiassa on sellainen puoli, että toi tankotanssi kiinnostais mua ihan hirvittävästi. Ja just siitä syystähän se itkukin tuli. Se tulee, kun en osaa vaikka kovasti haluaisin.

Mutta mä en haluais antaa tälle häpeälle ja ahdistukselle valtaa, joten aion mennä tunnille vielä kolmannenkin kerran. Ohjaaja neuvoi, että aivan kuten tangon ollessa poikittainkin, niin myös pystytangon kanssa voi otetta parantamaan käyttää esimerkiksi nestemäistä mankkaa. Siispä meinaan kokeilla pääsenkö hommassa yhtään eteenpäin, jos saan hikitassuprobleemaan hieman apua. Sitten on seuraavana kompastuskivenä olemattomat voimani, mutta nehän lisääntyy, kun treenaa. Joten perkele, menen vielä uudelleen.

Pahoitteluni kaikille niille, jotka odottivat tältä postaukselta jotain mielenkiintoista raporttia siitä mitä tankotanssitunnilla tapahtuu. Nyt ei ollu muuta kerrottavaa kuin ahdistusta ja pillitystä. Mut ehkä sit ensi kerralla jotain muutakin!

Kommentit (13)

I feel you. Voi kin on tutun kuuloista tekstiä. Käyn Crossfitissä, jossa aina välillä tehdään asioita, joita en vaa osaa enkä pysty. Ei vaikka kuinka yrittää. Se on joku häpeän ja avuttomuuden ja alkukantaisen vihan yhdistelmä mikä saa itkemään. Mutta toisaalta se puskee mua eteenpäin. Joskus mä vielä pystyn ja osaan. Tsemppiä tankotanssikurssille!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Ihanaa tietää, et en oo yksin itkuineni. Tää on vaan siksi jotenkin hämmentävää, että itken keskimäärin kolmesti vuodessa ja sit se tapahtuu jossain punttisalilla tai tanssitunnilla.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

ellenelle

Mä nostan sulle hattua!

Mulla on moni kiinnostava harrastus tyssänny alkuunsa kun en ole päässyt sen ahdistusnoloushäpeän yli, en sitten millään. Ja vielä kaupan päälle alkanut kuvittelemaan kuinka muutkin muka huomasi jne. ja häpeä jatkunut vielä viikkokausia (kamalaa bullshittiä, tiedän sen itsekin. Sitä vaan ei aina tunne niin vaikka älyäisikin).

Mä toivoisin löytäväni samanlaisen otteen liikuntaan kun sulla on, uskallusta kokeilla uutta ja kans sitä perkele, minä menen uudelleen fiilistä silloin kun ei joku homma heti pelitä. Juu-u, sä kyllä olet aikalailla meikäläisen esikuva: sulla on upea tyyli, loistava suhtautuminen itseesi ja, pardon my French, sulla on sopivasti munaa :)

Veera
Liittynyt2.9.2015

Itsestä kyllä tuntuu, et sitä munaa ei just oo, kun en helvetti saa itseeni liikkeelle riittävän usein. Ihan liian helposti jää treenit väliin jos ei päivä oo ihan täydellinen. Mut hienoo, jos oon silti ees vähän inspiroinu!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Tiia A.

Mene ihmeessä kolmannenkin kerran! Olen itse harrastanut tankotanssia 70 kiloisena ja olemattomilla käsivoimilla alku oli todella haastavaa ja itkukiukut tuli multakin, kun en vaan edistynyt samoin kuin muut kurssilla :D Haastavaahan se on mitä enemmän on kannateltavana, mutta siinä kehittyy kyllä, jos vaan on sisua ja innostusta. Tsemppiä hirmuisesti!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Jes, on muitakin itkukiukkuajia kuin mä! Helpottavaa. :D kyllä mä vielä meinaan mennä, uus tunti jo varattuna.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Satu

Älä missään nimessä luovuta vielä! Olen nyt puolisen vuotta harrastunut tankotanssia ja alussa muistan miten kädet hikosi niin, että koko ajan sai olla pyyhkeellä kuivaamassa. Varsinkin, kun tehtiin jotain täysin uutta liikettä. Mutta sitä mukaa kun liikeet alkoivat tulla tutummiksi, ei kädetkään hikoilleet ihan samalla tavalla. Ja ne voimat todellakin kasvaa ja paljonhan tankotanssissa on kyse myös tekniikasta. :) Valtavasti tsemppiä jatkoon!

Veera
Liittynyt2.9.2015

En mä ihan vielä luovuta, uus tunti jo varattuna!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Milenna

Isot tsempitykset täältäkin! Vaikkei onnistuiskaan niin eipähän voi sanoa ettet olis yrittänyt, yrittänyt ihan tosissaan, kaikilla voimillasi.

Veera
Liittynyt2.9.2015

kiitti! Kyllä mä tosiaan vielä käyn koittamassa. Kasvattaa luonnetta. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Fantti

Oot kyllä ihan mahtava!! Uudestaan vain kunnes onnistuu :) Tiedän tuon treenikiukun ja häpeän tunteen, sitä kuvittelee että kaikki katsoo ja haluaisi vajota maan alle. Mut tosiasiassahan kukaan tuskin ehtii keskittyä toisen suoritukseen, kyllä tuo tankotanssi on varmasti vaikeaa muillekin noviiseille.

Veera
Liittynyt2.9.2015

ei mulla oo välttämättä edes sitä, et mua ahdistais se et muut kattoo, tää on enemmänkin sellasta itseensä pettymistä. Mut joo, uudelleen vaan hepan selkään, tai siis kiinni tankoon, pitää se nyt vielä muutama kerta ainakin koittaa ennen kuin teen lopullisen tuomion.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Mulla olis ihan hirveästi ajatuksia jotka haluaisin saada puettua tekstiksi tänne blogiin. Niitä on niin paljon, että se on saanut vähän lukkoonkin, koska en tiedä mistä aloittaa ja sitten on iskenyt tyhjän "paperin" kauhu.  Mulla olis kerrottavaa baby stepseistäni kehityksessä, mä haluaisin kirjoittaa ristiriitaisista fiiliksistäni kyykkyihin, mun tekis mieli pohtia tavoitteita ja vaikka mitä. Mut nää asiat myllää mun päässä nyt niin kaiken uuden ja ihmeellisen sekamelskana, että ajatuksiin on vaikea tarttua. Mutta ei se auta kuin kirjoittaa ja koittaa saada juttuja jäsenneltyä pienessä mielessään. Viimeiset viikot ovat tosiaan laittaneet päässä ihan uuden pyörän pyörimään liikkumisen suhteen. Jostain on vihdoin ja viimein löytynyt pikkuinen palanen sitä paljon mainostettua liikunnan iloakin, sillä olen saanut yllätyksekseni huomata odottavani treenipäiviä. Esimerkiksi tällä viikolla mulla oli eiliselle Helsingin reissu ja suuntaan sinne takaisin jälleen huomenna ja mun mies sitten kysyikin, että eikö mun olis ihan sama jäädä sinne jonkun kaverin luo sen sijaan, että reissaisin edestakaisin. Mutta, en mä voinut, koska treenit! Mä tosiaan halusin tulla välissä kotiin, jotta pääsisin tänään CT voima -tunnille enkä halunnut, että treeneihin jää liian monen päivän taukoa. Siis tokihan siellä isolla kirkollakin treenaamaan pääsisi, mutta tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä ja turvalliselta se tuttu valmentaja ja porukka ja kynnys lähteä taas ihan johonkin vieraisiin ympyröihin on aika suuri.  Mä olen myöskin polkenut treeneihin sateessa, kiskonut trikoot jalkaan vaikka väsyttää ja suunnitellut muiden menojen aikatauluja treenien mukaan. Aivan selkeää ja suurta muutosta siis ilmassa. Näyttökuva 2014-11-4 kello 20.47.52

Roikkumistouhuissa on ilo kyllä vielä kaukana. Mä vihaan. Piste.

Mä olen miettinyt, että mitkä asiat ovat vihdoin saaneet kurssin pikkuhiljaa kääntymään sieltä "en pysty, en jaksa, oon ihan paska, treenaaminen tuntuu aivan kamalalta" -kurssilta positiivisempaan suuntaan. Yksi syy on tietenkin se minimaalinen kehitys jota olen huomannut tapahtuneen. Kunto ja voimat ovat väkisinkin kasvaneet ainakin jonkin verran, mikä tekee tunneilla jaksamisesta joka kerta pikkuisen helpompaa.

Mutta ehkä isoin juttu on se, että mä olen pyrkinyt aktiivisesti muistuttamaan itseäni muutamista tärkeistä asioista pitääkseni yllä positiivista fiilistä. Tässä muutamia asioita joita mä hoen itselleni toistuvasti niin treeneissä kuin ylipäätään sporttihommia miettiessänikin:

  1. Se ei haittaa, vaikka en jaksaisi tehdä jostain liikkeestä sitä määrää toistoja mitä valmentaja käskee. Jokainen tekemäni toisto vie mua joka tapauksessa eteenpäin.
  2. Hidaskin kehitys on kehitystä
  3. On ihan ok kuunnella treeneissä itseään ja valita liikkeestä helpompi versio vaikka kaikki muut tekisivät raskaimman kautta. Liikunnan ei tarvitse tuntua helvetin kamalalta ollaakseen hyödyllistä.
  4. Tärkeintä on vaan se, että ylipäätään liikun!
  5. Mä olen paljon jaksavampi ja voimakkaampi kuin esimerkiksi viime talvena
  6. Hyvä Veera!!!

Näyttökuva 2014-11-4 kello 20.48.07 Tänään esimerkiksi masensi ihan hulluna, kun alkulämmittelyssä oli useampikin itselle todella vaikea ja raskas liike. Piti välillä ottaa puuskutuksen lomassa ihan hetken mietintätauko ja takoa itselleen päähän juuri noita edellä mainittuja asioita. Että ei se mitään, jos en suoriudu kääpiökavelystä lisäpaino pääni päällä, kyllä se lämmin tulee ilman sitä painoakin!! Ja että vaikka jokin liike ei suju vielä lähellekään ns. täysmääräisesti (esim. seinälle kiipeäminen), niin se oma säälittävä pungertaminenkin on kuitenkin koko ajan eteenpäin vievää. Kerta kerralta se tuntuu vähemmän hirveältä. Onneksi Lastaamolla on tosi kivat valmentajat (Itse oon nyt käynyt Jennin ja Henrin tunneilla), jotka jaksaa kuunnella myös sitä treenien tuottamaa ajatusten virtaa ja osaavat lohduttaa sopivin tsemppisanoin masennuksen iskiessä. Mulle on aina ollut ryhmäliikuntatunneilla kauhuna sellaiset ohjaajat, jotka huutelee tunnilla rapakuntoisen henkeä vetäessä, että "ei laiskotella siellä takarivissä!!". Arvostan enempi sanomaa "kuuntele itseäsi ja omaa jaksamistasi". Jos mun kehkot sanoo, että nyt perkele on vedettävä henkee vaikka muut vielä hyppii, niin mä en kaipaa siihen ketään huutamaan, että "tänne ei oo tultu laiskottelemaan". No ei helvetti ookaan, mutta ei voi olettaa, että jokainen tunnilla olija on kunnoltaan ja jaksamiseltaan samassa pisteessä. Jollekin se stoppi tulee neljän kierroksen jälkeen vaikka jäljellä olis vielä yks. Mut se neljä on silti neljä enemmän kuin nolla!! Armollisuus on siis se asia, joka tehnyt hommasta vähemmän kauheeta. Ei se tarkoita sitä, että siellä treeneissä vätystellään ja laiskotellaan, vaan sitä, että on tajunnut, että se ei oo häpee, jos ei vielä jaksa kaikkea. Itseään pitää haastaa, jotta kehittyy, mutta se kohta joka on jollekin toiselle vielä ihan helppo nakki voi olla mulle jo sitä itseni haastamista. Tärkeintä on siis ollut tajuta se, että mä olen siellä liikkumassa ihan tasan itseäni varten, en sitä valmentajaa tai niitä kanssatreenaajia. Mun ei tarvii yltää kenenkään ulkopuolisen asettamiin tavoitteisiin, vaan tärkeintä on, että mä ylipäätään liikun. Siitä ajatuksesta löytyy se kohta joka vie sporttikauhusta kohti liikunnan iloa.

Kommentit (7)

Mulle on käynyt tänä vuonna ihan sama homma. Salilla käynti on vetänyt mukaansa ja jaksaminen ja voimat on ihan eri maasta kuin aloittaessa. Vihaamaani lankkua jaksoin alussa juuri ja juuri sen jokusen sekunnin kun nykyään menee kolme 40 sekunnin sarjaa "helposti". :)
Ja sinne salille haluaa! Se fiilis jälkikäteen! Ennen se oli vaan pakkoa ja tuskaa. Nykyään siitä saa irti ihan erilailla.
Ja muualla kyselit sokerittomuudesta. Mä oon ihan törkee sokerinarkki ja ainut mikä mulla on asiaan auttanut on se pahamainen karppaus. Ja kun pääsi sokerista eroon niin painokin tipahti 20 kiloa. Mikään muu mulla ei ole sokerinhimoon auttanut. Kokeiltu on mm. kromia...

yyh, lankku.. Mulla ei mee kyllä sitä vielä helposti pätkääkään. :D
Mietin tuota sokerittomuutta, että miten rankalla kädellä sitä nyt koittais karsia. Että kaikki pois vai pikku hiljaa vai miten. Oon kyllä oikeesti ihan sokerikoukussa. Mutta mitkään totaalikiellot ei kyllä kiinnosta. :P

Oxalis

Hienoja oivalluksia :) Ei muutakun tsemppiä eteenpäin, tännekin on liikunnan ilo tullut jäädäkseen, toiminnallinen voimaharjoittelu on niin mun laji! Ensi vuoden puolella jos vielä tutustuisi kahvakuulaankin silleen ihan oikeasti. Se on huippua että ei tarvi olla fitissä ja tikissä liikkuakseen, pitää vaan löytää se porukka missä on hyvä meininki :)

Just tänään puhuttiin treenikavereiden kassa siitä miten tärkeetä on ollut löytää ne porukat joissa se liikkuminen on kivaa. Niin monet jutut ovat loppuneet alkuunsa kun ei ole viihtynyt kanssaihmisten seurassa.

Mirkku

Tosi hyvin kirjoitettu! Ite olin kans joskus combat-tunnilla, jossa oli yli-innokas ohjaaja. Se oli vielä raskaana niin että maha jo vähän näkyi. Tehtiin todella raskaita hyppyjä, joissa siis täysillä hypätään niin että kantapäät osuu melkeenpä peppuun. Enhän mä niitä sitten jaksanut niin paljo ku ois pitäny, niin tää ohjaaja huutaa että "hei mä oon raskaana ja mä hyppään näin, hyppää säki kunnolla!" Voi luoja että rasitti, KU EN JAKSA!!! Ja tosiaan en oo sitä ohjaajaa varten siellä hyppimässä vaan itseäni. Sitten tehtiin saman ohjaajan eri tunnilla jotain käsipainoilla, ja mulla on semmonen juttu, että jo syntymästäni lähtien toinen käteni on ollut heikompi. Se on vika, joka ei tule korjaantumaan, toki se vahvistuu mutten usko että koskaan on yhtä vahva kuin toinen. Noh, tehtiin käsipainoilla ja vaihdoin sitten kättä ennen kuin muut, koska en jaksanut tehdä sillä heikommalla kädellä enää. No tää ohjaajahan alkaa vittuileen että ei vielä saa vaihtaa kättä!!!! Ja koko sali tuijottaa mua sen takia. Sanomattakin selvää, etten oo käynyt kyseisen ohjaajan tunneilla enää. Oikeasti, se ohjaaja ei voi tietää onko jumppaajilla jotain rajoitteita, jotka estää tekemästä asioita, siksi on tyhmää lähteä veetuilemaan jumppaajille jos joku vetää vähän lungimmin. Mulla ainakin menee tosiaankin se liikunnanilo samantien.

Argh, kuulostaa just kaameelta ohjaajalta näin omasta näkökulmasta. En olis itsekään kyllä palannut tuollaisen tyypin tunnille.
Jossain perus ryhmätunnilla missä se vetäjä huutelee ohjeensa vaan sieltä salin etuosasta ottamatta sen enempää kontaktia (vertaan nyt vaikka noihin crosstraining tunteihin joilla itse käyn), niin se ei todellakaan voi tietää jos jollain on vaikka joku vaiva. Itse en esim tänään voinut tehdä ihan kaikkia liikkeitä kipeän ranteeni vuoksi, mutta koska valmentajan kanssa on koko ajan keskusteluyhteys, niin tilalle sai muita liikkeitä eikä tarvitse pelätä hänen kommentoivan mitään esim. laiskottelusta.

Olenko mä maailman ainoa ihminen, jota ahistaa tissit urheillessa ihan sikana? Juoksemisen epämiellyttävyydestä olen vinkunut jo aiemminkin, mutta kun vastaan tulee koko ajan uusia juttuja joissa nämä säkit on tiellä ja tympäisevät. Ja joo, aina on vaan kaikilla vastaus, että "kunnon urheiluliivit plaplaaplaa". No voi nyt helvetti, kyllä on kunnollisia liivejä käytössä ja vaikka minkämoisia litistyksiä, mutta ei ne perkele hävitä näitä pään kokoisia rasvakasoja tuosta etumuksesta.

Esimerkiksi kahvakuulaillessa swing aka heilautus (tsekkaa TÄÄLTÄ mistä liikkeestä kyse, jos ei ennestään tuttu) osoittautui kahdella kädellä enemmän kuin epämiellyttäväksi. Joka kerta liikkeen ala-asennossa käsivarret litistää rintoja kivuliaasti ja tissit tuntuu olevan olkavarsien tiellä.

Tänään puolestaan tehtiin keinuntaliikettä vatsallaan ja se oli taas ihan tappoliike tissejä ajatellen. Juu, saattoi olla, että hinkit olivat tänään jotenkin normaalia herkemmällä ja kivuliaammalla tuulella, mutta todella inhottavalta se kyllä tuntui, kun eteenpäin keinuessa kannut litistyvät lattiaa vasten.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

kuva viime keväiseltä urheilurintsikoiden sovitusreissulta

Tuo kahvakuulailun swingin epämukavuus on onneksi mahdollista välttää tekemällä liike vaihtaen kättä aina liikkeen yläasennossa, jolloin kuulaa pitelevä käden on alastuodessa mahdollista ohittaa rinta viemällä se vartalon sivulle. Kahvakuulan kanssa touhutessa oli kyllä muutamia muitakin tilanteita joissa olisin toivonut muutamaa aakkosta pienemmät ryntäät vaivoikseni. Jotenkin niitä vaan joutui tympeästi väistelemään.

Nyt siis mietinkin, että onko mun rintavarustus nyt jotenkin erityisen herkkis, kun nuo asiat tuntuu oikeasti todella ikäviltä, vai kokeeko muutkin isorintaiset tällaisia TTT (tissit taas tiellä) -fiiliksiä urheillessaan? Mulla on vielä se tilanne, ettei mulla ole syömistäni pillereistä johtuen lainkaan kuukautisia, eli en pysty yhdistämään tissikipuja mihinkään tiettyyn aikaan kuukaudesta, vaan ovat arat "ihan koko ajan, välillä ja joskus ei ollenkaan, nyt ei satu" (Lainaus siskonpoikani suusta, kun hän pienenä selitti lääkärille käsikipuaan.. :D ).

Että onko mulla nyt oikeesti joku näissä mätisäkeissä vikana? Vai onks se ihan normaalia, että rintoihin sattuu niiden litistyessä vartalon ja olkavarren väliin, kun käsissä on reilut 10 kiloa rautaa? Tottuuko tähän? Onko ok vältellä tissiepäystävällisiä liikkeitä? Oonko mä ainoo jota tää asia korpeaa ihan älyttömästi????

Ärrinmurrin.

Kommentit (12)

käyttäjä-10124
Liittynyt7.1.2015

Ihan normaalia tuo on. Itse yritän pahimmat liikkeet varioida jotenkin. Tukevat rintsikat + "liivillinen" urheilutoppi + urheilutoppi yhdistelmällä mennään.
Kahvakuulaillessa myös kuulalla on väliä. Toisissa on leveämmät kahvat ja näin ongelma on pienempi.

Ainakin ton identtiset kaksoset kuvan perusteella käytössä on aika leveäkahvaiset kuulat. Missään en oo nähny spartan gearin kuulia leveämpää kahvaa. Noilla on kuula on aina saman kokoinen 4kg ylöspäin( toki niillä on pienikokoisetkin versiot olemassa), kun muilla merkeillä kevyet kuulat on pieniä ja kasvavat kokoa painon mukana.

Joten en usko että siltä suunnalta apua löytyy.

Emmi

Ootko koskaan tutustunu/kuullu Anita merkin urheiluliiveistä? Mulla on muutamat Anitat ja Shock Absorderit ja täytyy sanoa omasta kokemuksesta että Anitat on tukevammat ja mukavammat :) korista pelatessa pitää tukea kyllä löytyä. Tsemii urheiluihin!

olen muistaakseni niitäkin joskus jossain sovittanut. Näissä mun tämän hetkisissä lajeissa ei nyt ole se tuen riittämättömyys ongelma, vaan tissit yleensä kuten tässä kirjoitin.

riina

Itsekin porilaisena crossfitharrastajana ja kahvakuulailusta kiinnostuneena löysin tuon lastaamon, ja mietin siellä aloittamista. Kertoisitko vähän millainen paikka ja ootko tykännyt? :)

oon tykännyt! Tunneilla onkiva ilmapiiri ja sli on kompakti ja viihtyisä. Aattelinkin nyt starttikurssin loputtua ottaa marraskuuksi kuukausikortin sinne ja mennä kahvakuulailemaan ja kenties crosstrainingiin. Siellä saa mun mielestä käydä tutustumiskäynnillä jollain tunnilla veloituksetta, eli käy ihmeessä kattoo viihtyisitkö!

Kaisa

Onpas sulla rento ote blogissa! :D Reippaus varmasti auttaa kuntoillessa, että sisulla mennään ja sitten on helppo ylittää itsensä ja kehittyä.

Mulla ei aiemmin tissit kestäny juoksemista, joten lähinnä kävelin pitkiä lenkkejä kunnes hoikistuin. Ylämäkiä kävellen saa yhtä rankkaa treeniä kuin juoksemalla. :)

joo, mulla kans on juokseminen ihan nounou ja sen lisäksi kaikki hyppimishommat ja nyt on tosiaan eteen tullut monta sellaista liikettä, jossa hinkit on vaan yksinkertaisesti tiellä! Koskaan ennen ei oo nää pallukat ärsyttänyt yhtä paljon kuin nyt sportatessa. :P

virpi

On ongelma, mm. joogassa  kun tekee jotain liikkeitä, niin kädet ei yksinkertaisesti yllä sinne minne pitäisi kun tissit on edessä, tulee sellainen olo että kun  saisi ne nostettua edes olalle siksi aikaa, mutta (onneksi) sekään ei onnistu. ( ja oma riemunsa on myö siitä että maha vie vielä tuplat siitä tilasta.. Rentoudu siinä sitten "kiviasennossa" ..kakat..)

Askeleet ovat hieman töksähtelevät ja portaiden laskeutuminen muistuttaa kivuliaasti siitä, että omistan etureidet. Samalla kamala, mutta niin ihana tunne.

Syy siihen, että tuntuu kuin minut olisi pieksetty, on sunnuntainen Punttikarhujen painonnostoseminaari, johon itsekin reippaana tyttönä osallistuin. Anna Everin ja muiden päivässä mukana olevien valmentajien johdolla tuli luentojen lomassa treenattua yhteensä lähes neljä tuntia, joten ei kai kumma, että pakarat huutavat armoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pitkä treenipäivä olikin loistava tilaisuus sisäänajaa uudet painonnostokengät, jotka saapuivat minulle viime viikolla. Ihan ensiksi alkulämmittelyissä meinasivat varpaat hieman puutua napakoissa kengissä ja tikkuilun vuoksi piti välillä tanssahdella hieman outoja askelia, mutta hyvin nopeasti meni epämiellyttävät tuntemukset ohi ja sain todeta kengät hyväksi hankinnaksi. Kyllä se vaan ihan oikeasti tuntui nostaminen erilaiselta, kun sai lattiaan paremman tuntuman kuin pehmeämpi pohjaisilla tossuilla. Ja mikä parasta, nuo keltaiset Powerliftit on ihan sikasiistin näköiset!!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Omalla kohdallani päivä sisälsi sekä naurua, että kyyneleitä. Tempaushommat tuntuivat ihan hiton vaikeilta kuten aina ja tällä kertaa se otti jostain syystä vielä tavallistakin enempi tunteisiin. Parin epäonnitumisen jälkeen alkoi sporttipaniikki (olen tästä joskus varmaan aiemminkin maininnut, eli mulla on ollut taipumusta ahdistuspanikointimeininkeihin salitouhuissa jos paikalla paljon ihmisiä) ja meinasi pukata pientä hyperventilointia ja pukkas hirveen kokoiset ahistuskyyneleet silmiin. Mä en oikeesti itke nykyään paljon ikinä, joten ssitten alkoi vielä tuskastuttaa lisää, että miks ihmeessä nyt tällasesa tilanteessa pitää alkaa pillittää.

En oikeesti osaa itsekään selittää ihan täysin, että miksi ihmeessä se nyt pukkasi tuollaisen yhyybyääh-kohtauksen, mutta tulipa vähän puhdistettua kyynelkanavia. Eiks se hyvää tee joskus pillittää? Pääsin onneksi kohtauksestani suht nopeasti yli hengiteltyäni hetken aikaa käytävällä ja pyyhiskeltyäni kyyneleiden juovittamaa naamaani hikipyyhkeeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Päivän toinen treenipläjäys sitten onneksi kuitenkin käänsi homman takas positiiviseen, sillä työntö nyt vaan on hitosti tempausta helpompaa ja siitä saikin mukavasti onnistumisen tunteita, jotta päivä päättyi ihan huippuihin fiiliksiin. Meitsi nimittäin teki uuden työntöenkan!! Wuhuu!!

Kilomäärä 33 kuulostaa toki tiukempien sporttipirkkojen mittarilla edelleen säälittävältä, mutta hei, muistuta tässä kohtaa taas, että vielä pari kuukautta sitten mä en päässyt kunnon kyykkyyn edes kepin kanssa. Ja nyt mä kuitenkin käyn allemenon aikana jo ihan syvässä kyykyssä ja pusersin tosiaan liikkeen pakettiin 33 kilon kanssa! Ja niitä pelkkiä etukyykkyjäkin onnistui tehdä kolmen sarjaa jo 30 kilolla! Että kyllä on aihetta riemuita! Edellinen työntöhihkumiseni oli kuukausi sitten 25 kilolla, joten 8 kilon lisäys tarkoittaa, että oon jossain kohti edes edistynyt. JEEEE!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Julkaisin tän viimeisen kuvan eilen facebookissa ja kirjoitin siihenkin, että sometrendien mukaisesti coolimpaa olis vissiin laittaa kuva omasta treenitrikoiden peittämästä hanuristaan haettuaan ensin sitä optimaalisinta pyllistysposea. Mutta koska mä en oo kuulifitnessmuija, vaan hikinen ja joka puolelta hyllyvä rapakuntoinen ämmä, niin täytyy minun julkaista tällaisia ei niin esteettisiä -otoksia. Siinä se neiti rapakunto puskee ja pusertaa. Ei puutu kuin viikset, niin menisin itä-saksalaisesta kuulantyöntäjästä. :D

Joo, olishan se hienoa, jos näyttäisin nätiltä tanko käsissäni ähistessäkin, mutta kaikkee ei voi saada. Hyvän mielen kuitenkin sain tuosta Punttikarhujen superpäivästä ja hirveesti lisää intoa ja motivaatiota alkaa treenaa painonnostoa viikottaista punttikoulua useamminkin.

Tässä siis tällaiset henk. koht päälimmäiset fiilikset sunnuntaista, mutta tarkemmin juttua päivän opeista tulossa toisessa postauksessa!

Kommentit (7)

Mä niin repesin tolle viiksijutulle!! :D Onnee uudesta enkasta! Mulla kerty mystisesti 4 kiloo nopeesti ruotoon ja tuntuu kun kävelis puujaloilla. Nyt täytyy tsempata, että mahtuu vaatteisiinsa kesällä! Ihanaa, että oot löytänyt lajeja mistä pidät, mulla vieläkin hakusessa.

kyllä niitä kivoja lajeja löytyy, kun menee vaan rohkeasti kokeilemaan vähän epäilyttäviäkin juttuja. Arvaa vaan epäilytti tää painonnosto mua aluksi :D

Paju

No mä jo mietinkin, että missä on kaikki muodikkaan pyllyposetukset! Hyvä, että sä olitkin jo ajatellut asiaa ;)

Ei se tunteiden näyttäminen oo pahasta, tekee todella hyvää välillä, varsinkin se itku. Silloin kun tekee ja yrittää oikein tosissaan ja silti tuntee, ettei onnistu, on ihan tervettä näyttää tunteensa. Voi sitten taas aloittaa puhtaalta pöydältä.

joo eihän se tosiaan pahasta ole toisinaan pillittääkin. Ja aika hyvin onnistuin kuitenkin vielä kokoamaan itseni jatkamaan treeniä, joten sain siitäkin onnistumisen tunteen, etten anatnut paniikille valtaa.

oho! Enpäs ole tuollaista selitystä ennen kuullutkaan. Juu, voihan tässä olla toki jotain ihan fyysistäkin syynä, mutta toisaalta, kun tähän omaan "kohtaukseen" liittyi myös alkava paniikkikohtaus hyperventilointeineen, niin olen enempi psyykkisen syyn kannalla. Mutta kiitos hirveästi tuosta linkistä, oli mielenkiintoinen teksti!

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram