Kirjoitukset avainsanalla Ilmiöt

Poiminta

1. Mies työntää kätensä jatkoilla nukkuvan naisen reisien väliin ja ihmettelee heräävän tämän suuttumusta, "no kuitenkin haluut."

2. Baarin tungoksessa mies puristaa ohi kulkevan naisen pakaraa.

3. Tanssilattialla miehet piirittävät naisen ja yrittävät hieroa etumuksiaan häntä vasten.

4. Mies lähettää tuntemattomalle naiselle somessa kuvan sukupuolielimestään ja kysyy "osaaksä ottaa suihin?"

5. Mies livahtaa tiskin taakse myyjän kääntyessä häneen selin ja puristaa naista takapuolesta.

6. Metrossa mies tuijottaa vastapäätä istuvaa naista ja kaivaa elimensä näkyville.

7. "Kyllä suhun vois tulla", ilmoittaa vieras mies jonossa edellään olevalle naiselle. 

 

Somessa kiertänyt #MeToo -haaste sai meidät naiset kertomaan, jos olemme joskus joutuneet seksuaalisen häirinnän kohteiksi. Yksi MeToo ei todellakaan riitä kertomaan siitä häirinnän määrästä, mitä monet meistä ovat joutuneet kokemaan. Ei se ole yksi taikka kaksi harvinaislaatuista tapausta. Se on esimerkiksi kaikki nuo yllä luetellut tilanteet ja kymmeniä ja kymmeniä muita päälle. 

Tuon listan joka kohdassa nainen olen minä itse ja toisten ihmisten koskemattomuudesta ja itsemäärämisoikeudesta piittaamaton kuvottava tyyppi aina eri. Ja niitä on paljon. Ne on asiakkaita, puolituttuja, ventovieraita. Ne on nuoria, vanhoja ja keski-ikäisiä. Ne on humalaisia ja selvin päin olevia. Ne on ällöttäviä ihmisiä.

Että joo, minä myös. Mutta sen sijaan, että kerrotaan olevamme seksuaalisen häirinnän kohteita ja uhreja, voitaisiin ennemmin kertoa millaiset ihmiset ja millaisissa tilanteissa toisia näin ahdistelevat. Ne tarinat ehkä yllättäisivät enemmän kuin se, että nainen kertoo joutuneensa häirinnän kohteeksi. Ei seksuaalisessa häirinnässä ole kyse kohteesta, vaan siitä kuka päättää niin tehdä.

Ei minua tai sinua ole seksuaalisesti ahdisteltu siksi, että minä olen nainen tai koska olen ollut väärässä paikassa väärään aikaan väärin pukeutuneena. Mikään noista ei ole syy seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutumiselle. Ainoa syy siihen on se, että maailmassa on lukematon määrä häiriintyneitä ihmisiä, jotka eivät osaa käyttäytyä. 

 

Kommentit (5)

Muutama

-noi sun tissit.. ne on kuin ilmapallot (esimies)
-baarissa takapuolten puristelua ja mainittua hinkuttamista (tuntemattomia miehiä)
-pornopätkän lähettelyjä facebookin messengerin kautta (entinen opiskelukaveri jonka kanssa oli vaihdettu viestejä)
-stringien vetäminen ylöspäin jonka jälkeen voitiinkin yrittää käpälöintiä muualta (tuntemattomat miehet jotka kävelivät mun takana)
-viheltelyä perään (tuntemattomia miehiä)
-tisseille keskustelua (tutut miehet)
- *naureskellen* onks joku raadellu sun rinnat (nuoruuden ajan kaveri kysyi kun 16-vuotiaalla minulla oli "raskaus"arpia rinnoissa)

Muutaman mainitakseni..

Vierailija

Nämä ovat kuitenkin usein sellaisia kahdenkeskisiä ikäviä asioita jotka jäävät usein muilta huomaamatta, se antaa myös naiselle mahdollisuuden väärinkäytöksiin miehiä kohtaan. Itse en erityisemmin pidä tällaisesta joukkohysteriaa muistuttavasta toiminnasta twitter jne julkisuudessa ainakaan siten että aletaan nimetä ihmisiä siinä on aina se mahdollisuus että teloitetaan syytön ilman oikeudenkäyntiä kostoksi katkeruudesta tai silkasta väärinymmärryksestä joissain tapauksissa yms ja huomataan sen jälkeen että tulipa teloitettua syytön tai jos asenne on se että kaikki miehet ovat syyllisiä niin sitten ehkä ei edes huomata. Täytyy kuitenkin muistaa ettei häiriintynyt käytös ole pelkästään miesten ominaisuus, vaikka luultavasti miehillä on enemmän vallankäyttäjinä mahdollisuus myös tuon kaltaiseen vääränlaiseen vallankäyttöön. Sinänsä asia on hyvä nostaa framille yleisellä tasolla jos naisista tuntuu että heillä on tuon kaltaisia ongelmia kanssakäymisissään miesten kanssa.

Vierailija

Lähtökohtaisesti eriarvoisuudelle ollaan sokeita.

Harkimo ostaa pojalleen kalliin tutkinnon yliopistosta amerikasta.
Näihin menevät yleensä öykkärit, joilla takana häirintää ja öykkärismiä joukkuejengin kanssa.

Miljardeja verorahaa lajeihin, joissa puitteet tehdään verovaroin ja rahoitus tulee kuntien tytäryhtiöistä, ja jotka simuloivat sotaa, joiden parissa suurin osa väkivsltaisista sovuinisteista viihtyy, ja joissa nainen ei koskaan voi olla yhtä hyvä ruumiin kokonsa vuoksi, toisin kuin lajeissa joissa jokainen liikuttaa omaa kroppaansa ilman muita elementtejä ja jotka edistävät rauhaa, ei väkisin toisen puolelle menemistä.

Paljonko tuhottuja elämiä ja ruumiita näillä edelleen koululuokissa ja yhteiskunnassa ravintoketjumme huipuilla, kun muiden arvojen kuin väkivallan ja mylvinnän luulisi vetoavan ihmisiin.

Mutta ei

Vierailija

Jotkut annetaan ilmi helpommin kuin jotkut toiset.
Niin kauan kuin ei ammuta alas valheellista kuvaa yleensä varakkaista öykkäreistä, joilla on iso jengi takanaan, kaikenlainen väkivalta jatkuu, tuhoa ja masennusta ja itsemurhia koska eihän veli todellakaan veljeö ilmianna.

Aivan kuten oliver stone joka ensin puolusti weinsteinia mutta kun näki että uhreja on liikaa, vaihtoi puolta.

Mutta jos uhreja olisi ollut vähemmän/ yksi, syylllinen olisi ollut joku muu kuin weinstein

Olen tässä viime vuosina miettinyt useaankin kertaan, että mä olen aika paska ystävä. Näen ihmisiä tosi harvoin enkä juurikaan pidä välttämättä edes yhteyttä.

Mun pitkäaikaisimman ystävän kanssa nähdään ehkä pari kertaa vuodessa mun käydessä kotiseudulla, eikä me roikuta puhelimessakaan kuin ehkä kerran kuussa. Tässä samassa kaupungissa asuu useampikin ihminen, jotka edelleen koen itselleni rakkaiksi ystäviksi, vaikka on voinut vierähtää vuosikin, ettei olla tavattu. 

Olin nuorempana huomattavasti sosiaalisempi ja vietin enemmän aikaa niin ystävien kuin vähemmänkin tuttujen ihmisten kanssa. Sittemmin olen kuitenkin muuttunut yksinoloa arvostavaksi ja alkanut valikoimaan huomattavasti tarkemmin kuinka paljon ja koska jaksan muiden ihmisten kanssa aikaa viettää. 

Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi viettää aikaani niiden kaikista parhaimpien ihmisten kanssa, kyllä mä tykkään, mutta mun kapasiteetti siihen on niin rajallinen, että ei siinä hirveän isoa rinkiä ihmisiä pyöritellä niin, että näkisi joka viikko tai edes joka kuukausi. Olen siis mietiskellyt aina välillä, että olen ihan kamala paskiainen, kun en ns. ylläpidä ystävyyssuhteitani aktiivisesti. 

Mutta, kun mietin asiaa tarkemmin, niin tulen siihen tulokseen, että ne läheisimmät on ja pysyy, vaikkei kauheasti kyhjättäiskään kylki kyljessä. Ne parhaat onkin aika samanlaisia kanssani tässä asiassa eivätkä kaipaa puhelimessa lörpöttelyä tai hirveästi aikataulutettuja aktiviteetteja.

Kuvissa kanssani esiintyvä Iina esimerkiksi parkaisi alkukesästä hädissään luuriin, että "kuinka sä nyt mulle soitat???", kun jossain kiireessä harvinaislaatuisesti valitsinkin puhelinyhteyden viestien sijaan. Että niin on harvinaista meillä soitteleminen, että toinen ihan säikähtää. :D Mutta tätä naista ehti kyllä jo tulla ikävä, kun ei mun kesäduunin vuoksi nähty yli pariin kuukauteen! 

En siis ole kovinkaan aktiivinen ystävä, mutta luulen silti ystävieni tietävän, että kyllä mä täällä olen ja valmiina auttamaan ja tukemaan, kun tarve on. Juuri eilen soitti yksi rakas, jonka kanssa ei olla samassa kaupungissa asumisesta huolimatta nähty varmaan yli vuoteen. Puhelu alkoi sanoilla "mulla on probleema" ja jo 10 sekuntia myöhemmin olin lupautunut hänelle ongelmallisen homman hoitamaan. Ja ihan vaan siksi, että kyseessä on ihana ja rakas ystävä ja haluan olla avuksi, jos vaan voin. Mikä parasta, tästä hommasta "maksuksi" sovittiin, et mennään yhdessä lounaalle. Saadaan siis pitkästä aikaa kuulumisetkin päivitettyä!

Mutta sekin on vaan elämää, että joidenkin kanssa ne välit vaan hiipuu eikä yhdessäolo enää tunnukaan samalta vaikka pitkän tauon jälkeen. Elämäntilanteet muuttuu ja ei ollakaan enää kiinnostuneita samoista asioista. Ystävyyttä ei voi pakottaa, se on olemassa ja elää silloin, kun kaikki sen "reunaehdot" sopivat molemmille. 

Mutta itse ainakin tunnistan ne parhaista parhaat siitä, että aika ja välimatka eivät onnistu viemään pois sitä ihanaa jälleennäkemisen tunnetta. Ystävän tunnistaa siitä, että vuodenkaan tauon jälkeen fiilis ei ole tippaakaan kiusaantunut. Voi heti olla ihan niin kuin ennenkin. Sellaisia mun elämässä on onneksi useita. Että vaikka mä oon ehkä vähän paska ystävä, niin mulla on kyllä itsellä ihan parhaita.

Lähettäisinkin tässä rakkautta ainakin seuraaville: Anni, Piia, Mira, Iina, Jonna, Riikka, Pauliina ja Ilana. Kyllä te ittenne täältä tunnistatte.

Kun tällaisen parhaan kanssa sitten vihdoin näkee vaikkapa parin kuukauden tauon jälkeen, tajuaa heti ensisekunnilla, että ollaan edelleen ihan samoilla aaltopituuksilla. Näköjään se voi toisinaan ulottua ihan pukeutumiseen asti. Ja nämä asut oli siis ihan puhdas sattuma! :D

PS. Iina on kyllä sillä tavalla ihan paska ystävä, että se ei asu mun seinänaapurina, eikä meillä näin ollen voi olla yhteinen kenkäkokoelma. Mut mä voin ehkä antaa tän anteeksi. Ehkä. 

Ootteks te aktiivisia ystäviä vai minun kaltaisia yksin viihtyviä, jotka ei juuri soittele?

Kommentit (15)

Alina

Nykyään whatsapp ja snapchat on "helpottanut" arkipäiväisten ja toisaalta pientenkin juttujen jakamisen, joita ei ehkä muuten tulisi asioikseen soitettua. Itsekin olen todennut, että parhaimmat ystävät pysyvät, vaikka välissä olisi aikaa tai kilometrejä. Ystävien kanssa hiljaisuus ei ole kiusallista ja itselle tärkeistä asioista puhumista ei tarvitse pelätä. Kavereita tulee ja menee, ystävät ovat kuin timantteja tai nokian 3310 - ikuisia. Ja kysymykseesi vastaten: sekä että. Välillä ei vaan jaksa puhua puhelimessa, ja saatan olla silloin tarkoituksella pistää puhelimen äänettömälle ja sohvatyynyn taa. Paskamaista? Ehkä, mutta haluan olla myös ystävä itselleni!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulla on itse asiassa suuren osan ajasta puhelin äänettömällä. :D 

Arkisin työaikana pitää kyllä yrittää skarpata ja muistaa äänet, jotta älyää vastata jos työasioissa tavoitellaan.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Aa

Täysin tuttua. Mulla on ehkä 3-4 sydänystävää ja just tajusin etten ole antanut heille aikaani ja energiaani kuukausiin. Sen sijaan sitä energia ja aikaa menee niihin joiden kanssa on tavallaan "pakko" olla tekemisissä. Harrastuskaverit, työkaverit. Nääkin on siis ihania ihmisiä ja niiden kanssa on aina mukava olla yhteyksissä, mutta kukaan näistä ei oo sellainen kenelle voisi tosta vaan kertoa mitään oikeasti vaikeaa ja itselleen herkkää. No okei, yksi harrastus-sydänystävä on jonka kanssa ollaan enemmän kuin harrastuskavereita, mutta esim. seksi ja raha on edelleen puheenaiheina jotenkin liian vaikeita. Vaikka paljosta puhutaan. Paljon kertonee se, että kukaan näistä ihmisistä joille annan aikani ei oo nähny mun itkevän. Oikeasti itkevän surusta.

Nyt, kun tää someyhteyksien pitäminen on lisännyt hurjasti mahdollisuuksia pitää kaverit loopissa elämästään ns. vähällä vaivalla (tai vaikka heittää ilmoille yleinen "oon kotona tän viikon, jos joku ehtis niin nähdään, soitelkaa" -kutsu) niin mulla nousee pahasti villat pystyyn sellaisista sometaukoilijoista jotka vetää jonkun "oikeet ystävät kuulee mun kuulumiset vaikkei ne olis somessa" -kortin pöytään. Siis vittu. Anteeksi. Mutta oikeasti, miksi sun pitää tehdä vaikeasta asiasta vaikeampaa? Paat ittes sosiaalisesta mediasta offlineen ja sitten kökötät kotona silleen että "NONIIN, NYT KATOTAAN KUKA TULEE SOITTAA OVIKELLOO JA ON OIKEE YSTÄVÄ!!1". Mä ymmärrän sometauon (pidin kaikessa hiljasiidessa pari kun maahanmuuttokeskustelu oli pahimmillaan ja sitä vihaa ja paskaa tuli joka tuutista) mutta pitääkö siitä tehdä joku ystävyyden mittari että soittaa, sen sijaan että chattaa? Tai kommentoi statusta? Mulla kuohahtaa niin että hitto minä en ainakaan soita sellaselle joka moisella leijuu, pönötä sinä siellä luolassa ja koita saada nuotio syttymään, senkin neandertaali, minä pidän sosiaalisia yhteyksiäni yllä kuten kunnon 2000-lukulaisen kuuluu! :D

Vierailija

Niin samaa mieltä! Elän itse ruuhkavuosia eli pieni lapsi ja vaativa työ. Lisänä oman kodin rakentaminen. Mulla ei oo aikaa lähteä lasilliselle tai kutsua ketään kylään. En ehdi harrastamaan. Pidän yllä ystävyyssuhteita somessa. Kun istun bussissa, viestittelen ystäville. Kun odotan palaverin alkua, lähetän kuvan ystävälleni. Kun illalla saan muksun nukahtamaa selaan facebookkia. Kaikki ystäväni asuvat eri paikkakunnilla. Joskus käy tuuri ja työmatka osuu noihin kaupunkeihin. Joskus laitan viestiä, että mennäänkö yhdessä syömään ensi viikolla tiistaina klo 16-18 ennen kuin juna lähtee. Joskus en laita, koska haluan nauttia yksinolosta. Sillekään ei ole tässä nykyisessä elämänvaiheessa tarpeeksi aikaa. Joskus ystäväni ehtii, joskus ei. Heistäkin useimmat elävät näitä ruuhkavuosia ja ymmärrän täysin, että ystävien tapaaminen ei ole prioriteettilistan kärjessä.

Pointtini on ehkä se, että elämä on nyt hienoa, mutta kiireistä. Tulevaisuudessa se on varmasti myös hienoa, mutta vähemmän kiireistä ja silloin on taas enemmän aikaa ystävillekin. Ja ne tosiystävät pysyy kyllä kyydissä sinne asti.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mä olen kans just sitä mieltä, että some on lisännyt mun kanssakäyntiä ihmisten kanssa eikä vähentänyt. Olen esimerkiksi nähnyt sellaisia tyyppejä vaikka lounaan merkeissä, joille ei olisi tullut soitettua vaikkapa vuosien tauon jälkeen, mutta on just tarttunut onkeen tuollaisen "oisko lounasseuraa Helsingissä" -huutelun tiimoilta. Ja onpa ollutkin sitten ihana pitkästä aikaa nähdä.

Ja on musta ihan hiton paljon helpompi kuuluttaa ne kuulumiseni somessa monelle yhtä aikaa kuin että mun pitäis jokaiselle ystävälle ehtiä päivittää asiani ihan livetapaamisessa. 

Eli minäkin olen sosiaalisissa yhteyksissäni just samanlainen someihminen. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Tää on aina lohduttavaa kuulla, että en oo ainoo joka kokee paska ystävä -syyllisyyttä. Mut kun se oma aika on vaan niin hiton arvokasta!

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

PiP

Mun täytyy sanoa, että olen tässä asiassa "vanhanaikainen" - arvostan ja pidän todellisena ystävyytenä ihan kasvoista kasvoihin näkemistä ja soittelua. Mulle ei riitä yhteydenpidoksi joku yleisviesti kaikille, kaipaan kunnon kohtaamista ja keskustelua. Satsaan ystäviini, niihin muutamaan, ja toivon samaa heiltä. En pidä sellaisista "parisuhdeumpeloista" jotka pitävät yhteyttä vain seurustelukumppanien välissä tai kun tarvitsevat itse kuulevaa korvaa. Mulle ei pelkkä pinnallinen kaveruus riitä. Onneksi tällaisiakin ihmisiä vielä löytyy! Ajankäyttö on kiinni prioriteeteista.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, sinä ja minä emme siis päätyisi ikinä olemaan hyviä ystäviä, koska ajatuksemme asiasta on erilaiset. Ja siinä olet oikeassa, että ajankäyttö on kiinni prioriteeteista, mulle yksinolo on useimmiten tärkeämpää kuin kenenkään tapaaminen. Mutta onneksi meidän molempien tyylisiä ihmisiä löytyy, niin ei kenenkään tarvitse väkisin kaveerata sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei mene ajatukset ja olot ja ajankäyttö yksiin.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

PiP

Jeps, mahtavaa kuinka erilaisia mielipiteitä ja ihmissuhteita voikaan mahtua maailmaan :-) Toiset arvostaa omaa aikaa ja toiset yhteistä aikaa - kullekin omansa. Yleensä olen vaan huomannut, että kummasti alkaa läheiset ihmissuhteet kiinnostaa kun loppuu tiivis työ-, pari- ym. suhde ja toisinaan silloin tajuaa jääneensä yksin ellei ole huoltanut ystävyyssuhteita. Ehkä kyse on myös iästä, näin vanhemmiten ihmisistä on tullut tärkeämpiä kuin tavaroista tai someilusta.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulle taas iän myötä siitä yksinolosta on tullut tärkeämpää kuin kaikesta muusta. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Henni

Juu,olen tuollainen paskaystävä myös. Mun työ on todella sosiaalinen ja autan/yritän auttaa ihmisiä jotka kärsii erilaisista psyykeen sairauksista, joten se vaatii aika intensiivistä läsnäoloa. Kun tuun kotiin puhelin jää yleensä puolivahingossa äänettömälle enkä kaipaa ihmis-seuraa juurikaan. Yleensä tuo puoliso ja omat perheenjäsenet riittää. Onneks mun ystävät tän ymmärtää.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulla kans työn sosiaalisuus kuormittaa siihen malliin, että työpäivän jälkeen kaipaa ennemmin yksinoloa kuin ystäviä. Sitten vapaapäivinä voi jotenkin edes kuvitella kaipaavansa jotain seuraa.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Liina

Hep, yks paskaystävä tääl kans! Ärsyttää, että aina pitäs olla tavotettavissa puhelimen päässä, viesteihin ei aina jaksata vastata blääblää. Kyl määki oon sitä mieltä, et jos on kunnon ystävä ni sitte ollaan, ei sen pitäs olla vaikeeta. Just tolleen määki koen, että vaikka olis pitempiki aika ku ei olis nähny ni jutut pysyy tosiystävän kanssa samoina. Oon 21-vuotias ja mun ikäluokassa harvemmalla on pitkää parisuhdetta takana tai edes kokemusta asua samassa taloudessa muun kun kämppiksen kanssa. Semmosten on vaikee ymmärtää, että elämä ei voi ikuisesti olla samanlaista hengailua kaverin sohvalla kun 15-vuotiaana. Kiitos rehellisestä postauksesta, hyvä kirjotus. Mun teksti on varmast melko vaikeelukune, mut kirvotti sen verra tunteit et oli pakko osallistuu :D

NelliL

Täällä toinen paska ystävä. Hinkkaan ompelukonetta enkä jaksa lähteä rakkaiden kanssa edes viinilasilliselle. Olen todella onnekas, että mulla niin ihana ystävä, että se jaksaa ja kestää mua vaikka meikäläisestä ei kuulu mitään aikoihin...

1. Kengät näkyviin

Muistelen aina nauraen yhtä monen vuoden takaista tilannetta, kun kaverin soitettua lähdin pikavauhtia tapaamaan häntä kaupungille. Mulla oli jalassa vuosia vanhat mustat suoralahkeiset farkut ja enempiä ajattelematta nappasin kenkätelineestä uudet mustat bikerbootsit. Olin ostanut kengät niiden varressa olevien näyttävien solkien ja niittiyksityiskohtien vuoksi. 

Pääsin ulos kotoa ja keskellä toria mä yhtäkkiä tajusin kammottavan virheeni. Housujen lahkeet peittivät kaikki kenkien koristukset, näytti ihan kuin mulla olis ollut jalassa ihan vaan tylsät mustat pyöreäkärkiset talvikengät ja ne pilkottivat tylsien mustien lahkeiden alta.

Suurin osa ihmisistä miettii, että mikä siinä nyt on niin kauheeta, mut mulle se oli jotakuinkin kammottavin pukeutusmivirhe, jonka mä voin tehdä. Oikeasti harkitsin kääntyväni takaisin kotiin vaihtamaan joko kengät tai housut. Kengät olisi voinut vaihtaa vaikka punaisiin maihareihin tai sitten housut pillilahkeisiin, jolloin nilkkureiden varret olisivat päässeet esiin.

Kenkien siis kuuluu erottua edes jollakin tavalla. Värillä, hauskalla yksityiskohdalla tai materiaalilla. Tai jos jalkineeni ovat todella yksinkertaiset, niin ainakin niille pitää antaa tilaa näkyä. Ei siis piilottelua lahkeiden alle, vaan puntit ylös! Talvella, kun ei halua nilkkoja paljaaksi, luotan kapeisiin, kengät esiin jättäviin lahkeisiin.

 

2. Nilkat ja ranteet esiin

Niin, se lahkeiden kääriminen liittyy osaksi tuohon kenkien esille tuomiseen, mutta näin kesäaikana myös ihan puhtaasti siihen, että tykkään paljaista nilkoista. Jotenkin vaan kintut näyttää mielestäni aina kaikinpuolin paremmilta, kun hieman kääntää housun lahkeita, jos ei housut ole jo valmiiksi vajaamittaiset. Ja esimerkiksi farkuissa ne itse käänteetkin on mielestäni tosi hyvän näköiset!

Toki poikkeuksiakin on, eihän mitään leveitä pitkiä hulmuavia housuja käännellä. Mutta sellaisten kanssa päästäänkin siihen vakavaan ongelmaan, että lahkeet peittää kengät. En kestä!!

Puseroiden, neuletakkien tai minkä tahansa sisävaatteiden hihoja pidän pitkinä oikeastaan vain ulkotakin alla. Heti takista luopuessani kiskaisen hihat ylös. Jos on mahdollista valita, niin mieluummin jo ostan puseroni 3/4 hihoilla mieluummin kuin täyspitkillä.

Mulla on vaan jotenkin tosi tunkkainen olo, jos hihat yltävät ranteisiin saakka. Paljaat ranteet tuovat yläosaan ilmavuutta. Hihat ovat mielestäni myös tiellä vaikkapa tietokoneella työskennellessä tai kuvatessa.

 

3. Maksipöksyt kunniaan

Mä en tiedä mitään hirveämmän tuntuista asiaa pukeutumisessa kuin vatsamakkaran alle rullautuvat alushousut. Sen harvan kerran, kun päälle on eksynyt sellaiset hirvitykset, olen nakannut pöksyt ekaan vastaantulevaan roskikseen. Tällaisia vahinkoja sattuu joskus, kun ostaa uusia ja itselle vieraita alkkareita, jotka näyttävät silmämääräisesti hyviltä, mutta niiden viheliäinen luonne paljastuu vasta istuuduttuasi ensimmäisen kerran.

Vannon siis korkeiden mummopöksyjen nimeen! Tarpeen tullen valitaan mummopöksyt lahkeilla.

Mun alushousuvertailu-postauksen voi lukea TÄÄLTÄ.

 

4. Pakolliset korvakorut

Mä en juurikaan poistu kotoa ilman korvakoruja kuin korkeintaan lähikauppaan tai urheilemaan. Muuten mun pukeutumiseen kuuluu aina jotkut killuttimet. Vaikka mulla olis työpäivänä miten tylsää rönttätrikoota päällä ja vaelluskengät jalassa, niin korvikset on silti oltava. Ne tuovat mulle sellaisen olon, etten ole aivan hunningolla, vaikken vaatteisiin olisi jaksanutkaankiinnittää huomiota. Pakkaan ihan parin päivän reissullekin aina vähintään 5-6 paria korvakoruja. 

 

Nämä siis mun päänsisäiset pukeutumissäännöt, joita tunnun noudattavan melko orjallisesti. Kertokaa te nyt omanne!

 

Kommentit (9)

Pellavasydämen Mervi

Kenkäjuttua en jaa kanssasi sillä inhoan kenkien säilyttämistä. Ostan vain minimimäärän millä just pärjään. Mut noi muut on myös mun juttuja ja lisäksi huulipuna. En meikkaa muuten arkisin mut huulilla täytyy olla väriä.

Sissu

Kokeilin eilen farkkujen lahkeiden kääntämistä. Tuntui oudolta, mutta oli mukavan kesäinen fiilis.
Olen aika laiska korvisten käyttäjä kotona, mutta muuten käytän ahkerasti. Jos on unohtunut laittaa niin ai että on alaston olo. Vähän mulla on pukeutumissääntöjä, mutta toinen on se etten pysty laittamaan tosi löysää ja pitkää t-paitaa löysien housujen kanssa. Jänniä nämä päänsisäiset jutut.

Alissa

Hahahaa, yhdyn täysin näihin kaikkiin!! Mummokalsareita myöten!! Mulla lisäksi hysteerinen värikoordinointipakko kengissä ja laukussa. Niiden on oltava samaa väriä tai niissä on oltava joitakin samoja värejä.

Ei-leen

Rakastan näyttäviä kenkiä, mutta jalkani ovat (mielestäni) niin isot ja reiteni paksut, että kapenevat puntit ovat minulle kauhistus. Mustia ja ruskeita kenkiä minulla ei moniakaan ole ja jos on, niissä on oltava joku juju.

Myös vaatteissani on melkein aina joku juju: väriä tai pitsiä tai muuta hörhelöä, ja se on välillä aikamoinen ongelma. Yksivärisiä, yksinkertaisia, klassisia vaatteita ei vaatekaapistani montaakaan löydy, joten vaatteiden yhdistäminen on välillä hirvittävän vaikeaa. Lisäksi minulla on kriteerinä, että takapuoli peittoon tai sitten selkeästi näkyviin ja vyötärö kunnolla esiin. Tämä lienee vastaava kuin sinun kengät ja lahkeet -fiksaatiosi. Peilin edessä kuluu välillä kiireessä luvattoman kauan aikaa, kun huomaan, etteivät yhdistelmäni toimi lainkaan. Joko paita on liian lyhyt tai liian pitkä alaosaan nähden, kokonaisuus ei toimi. Koskahan opin sovittamaan asuni edellisenä iltana valmiiksi?

Laukku minulla on aina vääränlainen ja usein tilanteeseen täysin sopimaton. Sitä en yritäkään sommitella värikoodiin kenkien kanssa sopivaksi vaan on talvilaukku ja kesälaukku, nykyään myös kolmas "joka kauden laukku". Yleensä se on liian iso joka tapauksessa.

DonnaHelk

Yhdyn teeseihisi! 😄👍
Ja sit mulla on vielä rannekorujuttu. Siis niitä on oltava, aina, paljon, ainakin toisessa kädessä, oli päällä sit uikkarit, remppavaattet tai juhlamekko.

nosis

Mummopikkarit on pop! Kuinka inhottavaa se onkaan, jos pikkarit menee peppuvakoon. Mä en todellakaan oo stringi-ihmisiä.

FunnyLady
Liittynyt31.7.2017

Tässä mun jutut:
Housujen pitää olla napakat pepusta ja reidestä. Siksi tykkäänkin kapealahkeisista farkuista😊niitähän saa monen värisinä. Mulla ei oikein muita housuja olekaan, paitsi mustat pellavahousut, joissa onkin ylhäältä asti leveät liehupuntit😊
Mekoissa ja hameissa helman pituus reilusti polven yläpuolelle tai sitten ihan nilkkaan asti. Ei mitään siltä väliltä.
Mä en kanssa ole koskaan tykännyt housuista jotka tulevat kenkien päälle. Siksi harrastan myös lahkeiden käärimistä😊
Mitä vielä...
Vaatteessa pitää olla joku juju😄kiva leikkaus tai esim t-paidassa vähän bling blingiä😊
Ennenkaikkea vaatteiden pitää tuntua oman tyylisiltä ja että niissä on kiva olla ja että itsellä on tunne että mä näytän hyvältä😊
Olen 58v ja mun vaatemaku on pysyny samanlaisena vissiin kai koko ikäni.
Vuosikymmenten aikana muoti on toki vaihdellut ja olen minäkin käynyt läpi kaikki olkatoppaus 😂ja röyhelöpuserovaiheet😊taisivat olla 80 ja 90 lukujen juttuja.
Meikeistä huulipuna on mun juttu. Ihana vetäistä pirtsakka puna huuliin vaikkei olis mitään muuta ehostusta. Mulla on oikeestaan huulipunaa aina, paitsi syödessä ja nukkuessa😄😂

Käyttäjä1278
Liittynyt13.10.2015

nosis kirjoitti:
Mummopikkarit on pop! Kuinka inhottavaa se onkaan, jos pikkarit menee peppuvakoon. Mä en todellakaan oo stringi-ihmisiä.

Sama täällä! Stringejä en voi ajatellakaan ja minulla jostain syystä ihan normaalitkin pikkarit tunkee persvakoon...olen normaalipainoinen, tiedä sitten onko tuo peräpää muotoutunut jotenkin erikoisesti. Mutta mikään ei ole niin raivostuttavaa kuin kiskoa pikkareita pitkin päivää sieltä vaosta😳Täytyy siis aina pöksyostoksilla tarkistaa, että takakappale on riittävän iso.

Sinikka - Cause to Wear

Tulin taas tosi pitkästä aikaa tänne lukemaan ja ihan mahtavia postauksia sulla edelleen. Osittain samat teesit täälläkin. Mua nauratti tuo kenkäjuttu, koska oon ihan samanlainen. Ja oon myös krooninen lahkeiden ja hihojen käärijä. Jos joku asu ei toimi niin ekana mietin, että pitäiskö jotain kääräistä :D Yllättävän usein se auttaakin. Mä en osaa noita korviksia ollenkaan vaikka oon koittanut opetella. Helminapit aina vaan... Ehkä mun täytyy hyväksyä tää mun sisällä elävä preppytyttönen, joka aina vaan puskee läpi. Jos ei muualta niin korvista. Ja mummopikkarien ostoon vissiin joutuu lähteen, kun vatsanahka ei ole entisensä kolmen lapsen jälkeen :O

Etenkin meistä naisista todella moni tuntuu pelkäävän kovasti kameraa. Itsestä ns. epäedullisen valokuvan näkeminen saattaa suistaa ihan raiteilta ja nostaa niin häpeän kuin itseinhonkin tunteita. Itse juuri tietystä kulmasta otetut selfiet kelpaavat, mutta muiden ottamissa kuvissa on joku vieras hirviö. 

Postasin viimeksi huhtikuussa "epäonnistuneita asukuvia" ja postaus oli tykätty, joten pistetääs toinen setti eetteriin. Nämä kuvaparit olkooon jälleen muistutuksena siitä, että me ihmiset olemme olemassa ihan jokaisesta kuvakulmasta. Haluaisin kannustaa kaikkia katselemaan ja hyväksymään itsestään myös muitakin kuvia kuin niitä yläviistoselfieitä tai peilistä nähdyn kuvajaisen.

Kun itsestään piirtää päähänsä pikku hiljaa realistisen kuvan irvistyksineen, kaksoisleukoineen, mahamakkaroineen kuin myös kauniine hymyineen, sädehtivine katseineen ja ryhdikkäine poseerauksineen, käy kuvien näkeminen kerta kerralta helpommaksi. 

Asiahan on nimittäin niin, että kellään muulla ei ole sinusta yhtä epärealistista käsitystä kuin sinulla itselläsi. Jos mietit mitä tahansa arjen tilanteita, niin kanssaihmiset vierelläsi katselevat sinua n. 95% ajasta todennäköisesti just niissä asennoissa ja ilmeissä joita me itse sitten valokuvissa kauhistumme jopa itkuun asti. 

Elämä ei pääasiassa ole ryhdikästä poseerausta ja peilin edessä opeteltua selfie-ilmettä. Elämä on puhumista, ilmeilyä, kumartelua, löhöämistä, istumista lysyssä, syömistä, silmien lurpsahtelua, meikkien leviämistä ja ihan vaikka mitä. Ja jos et ole lukkiutunut yksinäsi väestönsuojaan, niin muut ihmiset näkee sua pitkin päivää just kaikella muulla tavalla kuin sekunnin sadasosan kestäneessä harkitussa poseerauksessa.

Kerron sulle suuren salaisuuden. Sä et kuole tai sun elämä ei edes mene tippaakaan pilalle, jos et kaverin synttäreillä otetussa tilannekuvassa näytä missiltä. Se peilikuva ja kaksarin häivyttävä yläviistoselfie ei muutu epätodeksi vaikka toisessa silmänräpäyksessä eri kuvakulmasta sinulla näkyisikin rivi leukoja. 

Kun sä katsot kuvia kesäfestareilta, missä olitte kavereiden kanssa, niin ajatteletko sä lysyssä nurmikolla istuvasta ja täydestä sydämestään nauravasta ystävästä, että "ai kauhee, kun toi näyttää lihavalta mursulta ja sillä on ihan hirveet possuposket kun se nauraa"? Mä uskon ja toivon, että et. Sä varmaan mietit, että "vitsi miten mahtava viikonloppu meillä oli. Nää mimmit on ihan parhaita!" Mitä jos koittaisit katsoa itseäsi ihan samoin ajatuksin. 

Se miltä meistä kukakin kuvissa, tai ylipäätään elävässä elämässä kulloinkin näyttää, riippuu ihan hirveän monesta asiasta. Kunkin hetken ulkomuotoon vaikuttaa valon väri ja suunta, se mistä kuvakulmasta kamera tai ihminen kohdetta katselee, asento, liikkeet, ilmeet, eleet ja sata muuta asiaa. Kun nuo monet fysiikan lakienkin mukaiset realiteetit hyväksyy osaksi elämää ja sen taltioimista säästyy monelta itseinhon ja ahdistuksen hetkeltä.

Ihminen ehtii yhden sekunnin sisällä näyttää sekä kaunottarelta että hirviöltä.

Mä tiedän tarkastelevani tätä asiaa työni kautta myös sieltä kameran toiselta puolelta. Toisinaan lehteen kuvattavat ihmiset yrittävät saada kuvat nähtäväkseen ennen julkaisua voidakseen itse valita mitä ruutuja hyväksyvät, mutta sille linjalle ei päivittäisessä uutistyössä voida mitenkään lähteä. Lehtikuvaajana en tieten tahtoen yritä esittää ketään rumana tai erityisen epäedullisen näköisenä, mutta ei myöskään ole mahdollista kuvata ihmistä juuri sen näköisenä kuin hän itse mieluiten itsensä näkee.

Muotokuvaus on sitten taas oma lajinsa, ja olen vuosien aikana päässyt näkemään miten hyvät ajatuksella ja taidolla otetut muotokuvat voivat toimia itsetunnon kohottajana. Kuvilla on siis suuri voima ja kannustan toki metstästämään itsestä niitä kuvia joissa kokee näyttävänsä tyrmäävältä. Siihen huippuotokseen on terapeuttista palata "rumapäivänä".

Samaan aikaan suosittelen lämpimästi katselemaan kauhistelematta myös niitä muka kamalampia ruutuja. Sinä olet sinä niissä kaikissa. Sinä olet sisältä ihan sama ihana ihminen riippumatta siitä millä kohtaa ilmeitäsi ja liikehdintääsi ikuistuit kuvatiedostoksi. Sinä olet ihana.

 

Ja se aiempi postaus samasta aiheesta löytyi siis TÄÄLTÄ.

 

Kommentit (16)

EmiliaMaria

Kirjoitat asiaa. Silti se oma ilme näyttää joka kerta tyhmältä valokuvissa. Oon jopa mennyt niin pitkälle asian kans että olen lakannut käymästä erään harrasteryhmän jutuissa, kun joka jumalan rissaus pitää laittaa internettiin kaiken kansan nähtäville. Sitten harmittaa kun niitä "olen hikinen ja näytän tyhmältä" kuvia on pitkin ja poikin, vaikka tiedostankin että se on ainoastaan mun omassa päässä se ongelma. 

Kummat on sun mielestä helpommin kuvattavia lehtikuvatyössäsi, miehet vai naiset? 

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mun näkökulmasta molempia on ihan yhtä helppo kuvata, mutta naisilla on paljon enempi se "mä näytän aina kamalalta kuvissa" -ahdistus. Miehet ei ainakaan sano sitä niin paljoa ääneen eivätkä muutenkaan näytä niin paljon olevansa asiasta huolissaan.

Ja mitä muuten tulee tuohon harrasteryhmän kuvien julkaisemisessa, niin kyllähän sellaisessa on ihmisellä oikeus sanoa, että ei halua olla julkaistavissa kuvissa. Harmi jos tuollaisen asian takia jää kiva harrastus.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Uskon, että tämä digikuvaus on armottomampaa vrt. filmikuvaukseen vielä parikymmentä vuotta sitten. Huomaa kun katsoo vanhoja albumikuvia. Silloin löytyi kaikenlaisia naamoja ja asentoja kuvista, koska koko filmi teetetettiin ja se maksoi ja piti ne vähemmän hyvät kuvatkin säilyttää. Nykyään hiotaan ja hiotaan naamaa ja asentoa varsinkin omakuvissa, huonommat helposti deletoidaan. Kuinkahan paljon sitä aitoa elämisen"kuvaa" nykyään tuhotaan kun halutaan mahtua johonkin ihanteeseen kuvissa? Jotenkin myös valokuvaus blogeissa, instassa tms. on usein liikaa täydellisyyttä/trendimaneereita tavoittelevaa verrattuna esim. IRC-Gallerian aitouteen. Voe aikoja!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Haha, toi on kyllä totta! Ne 24 paperikuvaa vaikka festareilta olivat kultaakin kalliimpia vaikka olivat huonosti valottuneita ja tyypeillä oli huonot ilmeet. :D

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

nainen melkein 40v.

viikko viikolta kuukausi kuukaudelta vuosi vuodelta käyn itselleni armollisemmaksi. niim vaikeaa kun se onkin mutta ehkä ajan kans opin hyväksymään itseni sellaisena kun olen. mieheni hyväksyy minut miksen siis itsekin hyväksyisi. minusta ei tule sen parempaaa ihmistä vaikka laihtuisin ihannemittoihin. sun tekstit ja kuvat saa inspiroitumaan ja ymmärtämään että mritä maailmaan mahtuu paljon erilaisia ihmisiä ja yksi niistä olen myös minä. en missinmitoissa mutta rakastettu ja hyväksytty

Veera
Liittynyt2.9.2015

Se on kyllä ihanaa miten ikä on tuonut itsellekin armollisuutta ja lempeyttä. En yhtään haikaile takaisin parikymppiseksi epävarmaksi itsekseni.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Jenna M

Olin juuri ollut kuvaamassa yhtä tapahtumaa ja kuvia jakaessani yksi tyttö pyysi poistamaan hänestä otetun kuvan, koska oli omasta mielestään siinä ruma. Itse en millään nähnyt häntä kuvassa rumana. Hän näytti itseltään ja oli selvästi tapahtuman tunnelmassa mukana. No kuitenkin poistin kuvan näkyvistä, mutta mietin silti, että miksi kaikkien kuvien pitäisi olla poseerattuja, muokattuja ja siloiteltuja, että olisi kuvassa kaunis. Olen itse opetellut ajattelemaan, että minun ei tarvitse olla aina täydellisen näköinen irl tai kuvissa, että olisin hyvännäköinen. Kuvan hassu ilme ei tee minusta rumaa (edes siinä kuvassa). Se tekee kuvasta vain ilmeikkään.

Veera
Liittynyt2.9.2015

Niin, ihmiset on aina  itse itseään kohtaan kriittisimpiä. 

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Haidi

Veera, sinäkin olet ihana ☀️ Tämän kirjoituksen olisi hyvä kaikkien teini-iässä kamppailevien lukea läpi...armollisuus itseään kohtaan, siinä se ydin on ❤️ Arvostan, kun otat tärkeitä aiheita blogissasi esille! Aurinkoista kesänjatkoa sinulle!

Ei-Leen

Ihania kuvia. Ensin alkuun en edes tajunnut katsoa sillä silmällä, mitä eroa kuvissa on. Harva varmasti siis edes katsoo kuvia sillä silmällä, että kiinnittäisi huomiota "huonoon" ilmeeseen. Kuva kokonaisuudessaan on merkittävämpi. Mutta kun rupesin tarkastelemaan kuvaparikavalkadiasi, löysin tarkoittamasi erot. Todella hauska ja samalla ajattelemisen aihetta meille kaikille antava juttu!

Veera
Liittynyt2.9.2015

Näinhän se just on, että toiset katsoo ihan eri asioita kuin itse omista kuvista. Noi esimerkkikuvat nyt vaan oli tuollaisia mitä aika perinteisesti ihmiset itsestään tuomitsisi huonoiksi ilmeen tai vaikka asennon vuoksi.

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Vierailija

Hyvin kirjoitettu ja antoi ajattelemisen aihetta. Susta saa valokuvaajana tosi ammattimaisen mielikuvan :).

Ankri

Kiitos Veera tästä postauksesta, kyllä se on kummallista, miten kriittisesti sitä omiin kuviinsa suhtautuu, muka koskaan ei ole itsensä näköinen, punainen naama, kummallinen irvistys, jne. Pitäisi pikku hiljaa opetella armollisuutta otseään kohtaan, ei ne nuorena otetut kuvatkaan silloin olleet kummoisia, mutta näin jälkikäteen katsottuna ihan kelvolliselta ne kuitenkin näyttävät.

Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram