Yksi kuva elämän tavallisuudesta lähes joka viikko

Satakunnan Liikenteen bussit ja Pori-Helsinki -matka ovat tulleet viime vuosina minulle todella tutuiksi. Pääkaupungissa tulee käytyä yleensä useamman kerran kuussa ja joskus jopa pari kertaa viikossa. 

Neljän tunnin matka on toki vähän tympäisevän pitkä, mutta siihen on jo tottunut. Aamulla aikaisin lähtiessä matka menee osaksi nukkuessa ja hereillä ollessa koitan mahdollisuukdien mukaan tehdä töitä.

Tällä viikolla hyppäsin bussiin torstaiaamuna, kun ohjelmassa oli sille ja seuraavalle päivälle työpalaveri ja kuvauskeikkoja. Perjantaina jäin sitten vielä yhdeksi yöksi viihtymään Iinan luokse.

Menomatka sujui odotetusti. Ensin kahdeksasta puoli kymmeneen unta, sitten läppäri syliin ja töitä. Kirjoitin yhden tarjouksen, vastailin meileihin ja aloitin blogipostauksen. Suurinpiirtein Espoon Ikean kohdalla sitten pakkelit esiin ja perinteinen bussimeikkaus karistamaan unisuutta kasvoilta ennen palaveria. 

Muuten meikkaaminen bussissa sujuu ihan hyvin, mutta nestemäisiä rajaustusseja välttelen ja ripsivärin koitan sutia aina punaisissa valoissa seistessä. :D

Paluumatka lauantai-iltana olisikin sitten kaikkea muuta kuin nautinto. Kuudelta Kampista lähtenyt vuoro oli niin täynnä, että jokunen mukula joutui istumaan vanhempiensa sylissä, koska istumapaikkoja ei ollut riittävästi. 

Itselleni karma sitten arpoi viereen "Pekan" 58 v (nimi muutettu, tai sitten ei. En nimittäin muista sitä). Pekka oli pikkuisen maistissa ja hirmuisen halukas puhumaan. Pyyteli jo alkuun anteeksi humalatilaansa ja kysyi haluanko olla rauhassa vai saako hän jutustella. Koitin siinä sanoa, että ajattelin tässä töitä tehdä, joten minusta ei oikein ole juttukaveriksi.

No, minun työskentelyhän ei estänyt Pekkaa puhumasta. Aluksi yritin olla sellainen peruskohtelias, että nyökyttelin ja hymähtelin ja vastasinkin pariin ensimmäiseen kysymykseen kotipaikasta ja ammatista. Vähän small talkia valokuvaajan ammatista ja sitten yritin keskeyttää keskustelun paneutumalla läppärini näyttöön ja näppikseen.

Mutta voi luoja, että voi 75 minsan matka Helsingistä Karkkilaan tuntua pitkältä. Pekka esitti minulle moneen otteeseen kysymyksen "millainen nainen sinä oikein olet?", johon vastasin, etten nyt oikein osaa itseäni tyhjentävästi tässä vieraalle ihmiselle kuvailla. Sitten Pekka hyvin paljon itsestään ja siihen päälle vielä pitkän oman tulkintansa minusta. (Ihan siinä vieressä istumalla päätti olla minusta montaa mieltä)

"Vaikutat kyllä todella hienolta ihmiseltä. Tuollainen nainen ei kyllä varmaan ole vapaa. Kyllähän sinulla mies on?" Vastasin, että en välitä puhua aiheesta yhtään mitään. Seuraavaksi alkoi huonot vitsit tai "tarinat" kuten herra niitä itse nimitti. Niitä perinteisiä rasvaisia vitsejä, joissa nainen mm. maksaa naapurin miehelle putkitöistä seksillä ja pari laulunpätkää Isojen poikien laulukirjasta. Yritin uppoutua töihini ja olla kommentoimatta mitenkään. Että jospa se lopettaisi.

Kysymykseen "saanko kertoa vielä yhden tarinan, se on kyllä vähän pervo?", vastasin napakasti, että en todellakaan halua kuulla enää yhtään ainutta pervoa tarinaa, laulua tai yhtään mitään. Toistin vastaukseni moneen kertaan hänen asiaa jankatessa. Ei kiitos, juttusi eivät ole hauskoja, ole kiltti äläkä kerro.

Viimeiset 30 minuuttia ennen Karkkilaa yritin vain epätoivoisesti näytellä nukkuvaa toivoen, että se vihdoin katkaisisi kaiken sen lätinän tulvan, jota en todellakaan olisi halunnut kuulla. "Riemukseni" sain kuitenkin ikkunaan nojaillessani toisella korvalla kuulla takanani istuneen naisen jutustelut puhelimeensa. Ero hänelläkin takana (tunsin sympatiaa) ja eksä osasi olla melkoisen paskamainen. 

Että kyllä, linja-autossa todellakin on tunnelmaa. Tuolla reissulla todella ahdistavaa sellaista. Vieraan ihmisen erosotkuja toiseen korvaan ja tympeitä seksistisiä vitsejä toiseen. Puhelimessa puhumisessa ei ole mielestäni mitään väärää, enkä välttämättä olisi takana istuvan juttuja kuullut, ellen olisi joutunut niin kovasti pakenemaan vieressä istuvan herran sanailuja ikkunaa vasten painautuen.

Mutta jumalauta, jos toinen ihminen ihan selväsanaisesti sanoo, että ei halua sun jatkavan enää juttujasi, niin silloin pitäisi älytä tukkia se turpa. Mutta mitäpä ne känniääliöt älyäisi. Argh. Meni niin hermo.

Jopa ne noin vuosi sitten Forssasta Helsinkiin saakka kuulemani eläkeläismummon ummetukset ja muut suolistovaivat olivat miellyttävämpää kuultavaa kuin Pekan pervot tarinat. Nuo tuskalliset 75 minuuttia saivat minut lupaamaan itselleni, että en enää koskaan unohda ottaa kuulokkeita matkoille mukaani. Kuuntelen mieluummin vaikka Smurffilevyjä tuplatempolla soitettuna kuin pornolauluja jonkun vieraan känniääliön suusta.

Millaisia vierustovereita helvetistä teidän viereen on matkoilla sattunut?

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (7)

Monni

Lentomatkalla Lontooseen viereen rysähti loristen hikoileva, isokokoinen mies joka alkoi flirttailla kauniille (ja naimisissa olevalle) ystävälleni ja haastaa riitaa kanssani tatuoinneista (joita minulla ei ole ensimmäistäkään) koska en ilmeisesti ollut tarpeeksi kaunis ällöttävälle flirttailulleen. Lisäksi saimme kuulla tarinaa alle 18v. tyttöystävästä joka oli niin kuuma (mies itse varmaan ainakin 40v) ja kuinka hän neuvoisi Lontossa meille kaikki parhaat paikat mistä saisi laitonta metadonia. Sanoin todella tiukasti ei kiitos, emme halua sinua seuraamme Lontoossa, vaikka mies oli kevyesti kolme kertaa kokoiseni.
Hän jatkoi inttämistä kuinka hän näyttäisi meille paikkoja. Juotuaan yhden drinkin, hän sammui. Todellakin sammui, ja alkoi kuolata pitkiä kinavanoja rinnuksilleen. Missä aineissa lie ollut mutta yksi alkoholiannos tuskin tuollaista saa aikaan. Ainakin saimme olla lennon viimeisen tunnin rauhassa, tosin nojasimme kauhuissamme laajenevasta kuolalammikosta kauemmas. Hän ei herännyt koneen laskeutumiseen. Hyvää hyvyyttämme kerroimme stuerteille hänen sammahduksestaan, ja sitten juoksimme kuin tuli pyrstössä hakemaan laukkumme ja pakenemaan kentän ihmisvilinään, ettei hän vain löytäisi meitä ja lyöttäytyisi seuraamme, niin kuin oli lupaillut.
Ehdottomasti karmein matkaseura ikinä.

Pimmiäinen

Mun pahin matkaseura bussissa on matkapahoinvointi. Unohtelen sen välillä ja yritän bussimatkustamista. Veeran tilanteessa olisin varmasti oksentanut, koska pahoinvointi saattaa tulla 15 min lähiliikennereissullakin.

Nuori äiti

Olin vauvan kanssa ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Lapsi oli 8 kk. Olin varannut paikan, jossa sai seinään kopan, että vaavi sai nukkua. Vieressäni istui mies, jolla kuulokkeet päässä. Samalla hän jutteli harvakseltaan mieheni kanssa niin kovaäänisesti, että vauva heräsi joka kerta itkemään. Nyt jo huomauttaisin asiasta, silloin olin niin nuori, etten kehdannut. Savu varmaan mun päästä nousi!

Nopeustesti

Hehe, kyllä hieman huvittavalta tilanteelta kuulostaa Pekan kanssa matkailu, vaikka sillä hetkellä ei siltä varmastikaan tuntunu! Se kun ottaa hieman maistia, niin rupeaa tuntumaan hyvältä ajatukselta kysellä sitä sun tätä.

-A

Juuri parhaillaan Pori-Hki matkaa tässä tehdessä voin allekirjoittaa tuon linja-auton tunnelman. :D Ennen kuljin joka viikko 1-4x matkan ja nyt onneks vaan muutamia kertoja kk.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tätä vuonna 2007 perustettua tyyli-/lifestyleblogia kirjoittaa 35-vuotias kenkäfriikki, jonka mielestä kenkien kuuluu aina näkyä.
Pukeutumistyylin lisäksi blogissa metsästetään toisinaan myös parempaa kuntoa, kauneutta, kulttuurielämyksiä ja uskoa itseen ja tulevaisuuteen.
Motto on kuulunut jo vuosia, että "vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina!"

------------------------------------------------------

veera @ tyyliametsastamassa.fi

------------------------------------------------------

Tyyliä metsästämässä somessa:

Facebook / Instagram

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Kategoriat

Instagram