Niin siinä vain kävi että vaikka kesää on vielä jäljellä, muodostui elokuu ajatusteni vedenjakajaksi. Tällä viikolla osallistuin Suomi-koulujen vuosittaisille koulutuspäiville ja mietteet suuntautuivat luonnollisestikin tulevaan vuoteen. Suomi-koulun open hommiin ja arkeen Abu Dhabissa. Ulkosuomalaisuus konkretisoitui suomen kielen ja kulttuurin teemoissa, luennoilla, työpajoissa ja Ateneumin vierailulla. Suomi100-kahvitilaisuudessa samaistuin apulaispormestarin sanoihin ja kokemuksiin siitä että isänmaallisuus ei ole kohdallani ollut koskaan niin huipussaan kuin juuri ulkomailla asuessani. Tuttu ilmiö. Aika luonnollista että juuri sieltä kaukaa sitä näkee  niin paljon paremmin tänne lähelle.

Koulutuspäivien parasta antia olivat mm. Jenni Alisaaren esitys siitä miten laulaminen edistää suomen kielen oppimista ihan tutkitustikin, mutta kuinka vähän laulamista kuitenkin käytetään esim.kielen rakenteiden ja sanojen opettamisen apuna. Lari Kotilainen esitti mielenkiintoisen luennon siitä kuinka kielemme on muuttunut sitten Volgan mutkan ajoista noin 10 000 vuoden takaa. Siitä miten kieli on muuttunut sitten Agricolan, Kiven ja Snellmannin. Kuinka lainasanat ovat ja pysyvät kielessämme. Balttilaiset ja germaaniset lainasanat. Lainasanat ruotsin -ja venäjän vallan ajalta. English ja finglish. Slangit jotka muokkautuvat nuorisolaisten mukana tänä päivänä kautta maailman. Swägä ja wallah. Yolo ja spessu. Mitä näitä nyt on.

Osuipa tässä lomien aikana käteeni aika mainio teos, nimittäin Mika Waltarin “ Aiotko kirjailijaksi?” vuodelta 1935. Teos herätti kiinnostuksen tottakai aika sytyttävän otsikon vuoksi mutta myös julkaisun ajankohdan tähden. Millainen tunnelma ja ilmapiiri mahtoi vallita kirjallisuuspiireissä ja  ylipäätään tuon ajan Suomessa? Jo onnellisesti itsenäisessä, mutta vielä talvi-ja jatkosotia kokemattomassa Suomessa? Aikana jolloin isovanhempani kasvoivat ja kävivät koulua. Imivät itseensä herran nuhdetta ja kansallisidentiteettiä. Ja myöhemmin tapasivat toisensa rintamaolosuhteissa.  Tarinoita, joita nyt ahkerasti keräilen. Ainakin sen tiedän että suomenkielinen fafani opetteli,nuoren rakastettunsa vuoksi,ruotsin kieltä Kalle Ankoja lukien.

Niinpä niin. Kielen oppimiseen tarvitaan siis halua ja motivaatiota. Syy oppia ja ymmärtää toista ihmistä. Laulaen, ääneen lukien, sanaillen, tavuttaen, näytellen, pelaillen ja leikkien. Kuvin, käsin, viittomin. Pääasia että kommunikaatiota syntyy vaikka sana kerrallaan. Vaikka eri kieliä sekaisin käyttäen, mutta se tunne on tärkein. Että se tuntuu kivalta ja merkitykselliseltä ylläpitää. Sehän on johtotähtenä myös kaikissa maailman 140:ssä Suomi-koulussa. Kaikilla mantereilla. Rakkaudesta Suomeen jo melkein 60-vuotta!

No mikä oli tunnelma Waltarin teoksessa vuonna 1935? En tiedä tuleeko tämä nyt niin yllätyksenä, mutta vaativa ja kriittinen hän ainakin oli. Turhanhaihattelijat ja pilvilinnojen rakentajat saivat häneltä huutia. Harrastekirjailijoita, noita  “aloittelevia hölmöjä”  hän kehoitti lopettamaan kirjoittamisen ajoissa  mielummin “kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!”. Waltarin tapa kannustaa oli ilmeisen tyypillistä tuolle aikakaudelle. Peräänkuulutettiin pilkun viilausta ja absoluuttista sävelkorvaa.

Ajat taitavat olla aika toisenlaiset. Vaikka Waltari listasi mauottomien ja epäsopivien aiheiden käsittelyn, kuten juopottelun, aviorikokset ja sukupuoliasiat, sekä ruokapöydissä kuin teksteissäkin, niin hän antoi myös lohtua. Hänen sanojensa mukaan kukaan meistä ei kuitenkaan ole koskaan valmis ja siksi meidän tulisikin kartuttaa tietojamme läpi elämän. Näkemällä, ymmärtämällä ja eläytymällä. Ja nimenomaan suomeksi sanomalla!

Koulutuspäivien antia oli myös valloittava Finlandia Junior palkittu kirjailija Siri Kolu, joka entisestään selvensi lukemisen tärkeyttä. Hänen mukaansa kirjoja lukenut teini-ikäinen osaa keskimäärin jopa 70 000 sanaa, mutta nuori joka ei lue, ainoastaan n.15 000 sanaa.

Siri Kolua lainaten:

“ Sanansa löytänyt lapsi on löytänyt sydämensä”

Aurinkoa

Nina

Ja vielä Waltarin kannustavia sanoja kirjoittajille ja muille seikkailijoille:

“Jos kaikista varoituksista ja neuvoista huolimatta päätät luopua varmoista, turvallisista rannoista, heittää purtesi vaarallisen ja epävarman meren vietäväksi ja antautua kirjailijaksi jo etukäteen tietoisena siitä, että tappiosi ja pettymyksesi tulevat olemaan suuret ja mahdolliset voittosi parhaassakin tapauksessa mahdollisimman pienet, niin toivotan sinulle onnea ja rohkeutta matkalle, vaikka mielessäni ravistankin päätäni ja tuomitsen sinut uhkarohkeaksi.” (M.Waltari, 1935 “ Aiotko kirjailijaksi?)

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

 

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat