Aikansa kutakin ja kaikki loppuu aikanaan. Kun yksi ovi sulkeutuu niin toisen sanotaan  avautuvan. Eilen tulin päiväkotitäti-urani maaliviivalle ja olen siitä aika hämmentynyt. Onnellinen ja  helpottunutkin, mutta ihmeissäni siitä liikutuksen ja kiintymyksen määrästä joka ehti syntyä muutamassa kuukaudessa. En varautunut ja suojautunut pikkuihmisten  aikaansaamiin tunneryöppyihin. Haleihin, pusuihin ja leikkiin kutsuihin.“ I like you Ms.Nina” sopersi pikku Saeed kainalossani ennen kotiin lähtöä ja puristeli kaksin käsin käsivarttani kuin pullataikinaa. Miten tulin koskaan edes aloittaneeksi työtehtävän jota en ollut aikaisemmin tehnyt?

Hinguin töihin ja töihin menin. Kotirouvan rooli on täällä Arabiemiraateissa ihan tavallista mutta ei niinkään Suomessa jossa lähtökohtaisesti kaikki tekevät töitä. Onneksi en tiennyt mitä tuleman pitää, ainoastaan sen että kaikki ja jokaikinen asia tulisi olemaan uutta ja ihmeellistä. Työkulttuuri varsinkin ja erityisesti omassa roolissa pysymisen haasteet tulevat varmasti muistuttamaan vielä pitkään tästä tuoreesta kokemuksesta. Täällä johtaja on johtaja ja muut liikkuvat hänen tahtipuikkonsa tahdissa halusivat tai eivät. Parannusehdotukset ja kollektiiviset kokoukset voi säästää muualle. Aika nopeasti opin oman reviirin ja toimivat pelisäännöt.

Opin myös ihan oikeita päiväkodin opettajan taitoja.

Viimeisinä viikkoina pystyin toivelaulu tyylisesti heittämään kattavan rallin kaikki pienistä ankanpojista sormilauluihin ja -twinkle twinkle little starista- lempilauluuni “ No more monkeys jumping on a bed”. Päiväkotitädin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti pitkä pinna ja kyky pidättää naurua silloin kun pitää esittää uskottavaa.

- Kengät jalassa ei hypitä sängyssä!

- Vaikka afrokiharat olisi jogurtissa tai vaippa falskaisi lahkeesta, otetaan ihan tyynesti vaan ja asiat hoituvat yksi kerrallaan.

Ihanat, ahkerat ja puheliaat avustajani hoitelivat kaikki töhnät ja eritteet, minä sen kuin leikin ja halasin. Pidin sylissä ja veivasin muovailuvahaa. Luin satuja ja lattialla hajareisin lähettelin leikkiautoja eri suuntiin. Tein samaa mitä aikanaan omieni kanssa. Mitä muutakaan olisin osannut tai voinut tehdä? Opetin elämän perustaitoja. Leikkiä ja huolenpitoa.

Syksy heilahti todella vauhdilla ja sitten olikin vanhempien tapaamisaikoja ja lasten kehitykseen ja osaamiseen liittyvien raporttien täyttöä.  Havahduin tietäväni ja tuntevani 12 pikku-ihmistä perinjuurin. Syömiset ja nukkumiset. Kiukut ja mieltymyksen aiheet. Miten musikaalinen pikku-Abram onkaan ja kyllä Gisellen passiivinen sanavarasto on kehittynyt valtavasti. Elämänkokemuksella jaoin päät kalleellaan kuunteleville vanhemmille ohjeita ja neuvoja. “ Kyllä, meillä Suomessa ei ole kiire kouluun.” Lapset saavat olla lapsia mahdollisimman pitkään. Vaikka tiedän että täällä kuten niin monissa muissakin maissa ajatus on täysin vastakkainen. Koulutusputkeen lähdetään usein jo 3-vuotiaina.

Omasta päätöksestäni huolimatta, yhtäkkiä olin hämmentynyt itsekin. Vaikka tiedän pienen ihmisen  sopeutuvan nopeasti uusiin tilanteisiin, niin entäs minä? Miten voisin koskaan unohtaa näitä palleroita joiden kanssa on itketty, naurettu ja teutaroitu. He tuskin tulevat muistamaan minua, mutta minä luultavasti suurimman osan heistä. Ties mitä kauniista, älykkäistä ja super-aktiivisista lapsistani vielä tuleekaan.

Aurinkoa

Nina

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat